Joulunodotusta

Viime aikoina on ollut niin liukasta, että lähinnä olen kulkenut vain tallin ja tarhan väliä (ja joinakin päivinä jopa se on ollut melkein vaakalaudalla). Kengättömät kaviot kun eivät peilijäällä pidä yhtään. Oma ihminen on käynyt vain harjaamassa ja rapsuttelemassa. Olemme me sentään pari kertaa pääseet kävelyllekin, mutta melko harvassa ne kerrat ovat olleet. Silloin kun olemme päässeet ulos, Oma ihminen on joskus aina noussut nojailemaan selkääni vasten. Nykyään siihen tarvitsee jo jakkaran!

Yhtenä päivänä Tallinemäntä toi meille koristeen talliin. Ihana kori täynnä havuja! Ne tuoksuivatkin niin hyvälle, mutta jouduin vain kurkkimaan niitä karsinan kaltereiden takaa. Illalla Oma ihminen tuli käymään ja jätti karsinan oven auki minua harjatessaan. Yleensä minä pysyn siellä, tai ainakin nostan jalan takasin, kun Oma ihminen nipottaa asiasta. Mutta nyt, kun Oma ihminen siirtyi harjaamaan häntääni, näin tilaisuuteni koittaneen. Päättäväisesti astuin ulos karsinasta, jätin takaani kaikuvat kiukkuiset huudot huomioimatta ja suuntasin suoraan ihanalle havukoristeelle. Ehdin napata suuhuni monta oksaa, ennen kuin Oma ihminen sai minut kiinni! Jouduin luopumaan saaliistani ja palaamaan karsinaani, mutta joku päivä minä vielä onnistun...

Sitä odotellessa toivotan teille oikein hyvää joulua!

Mitä opetan ihmiselleni

Oma ihminen kuvittelee opettavansa minua. Tosiasiassa minä kuitenkin opetan häntä vähintään yhtä paljon ja usein enemmänkin. Jotkut asiat Oma ihminen oppii nopeammin, joitakin täytyy toistaa useammin ja joistain emme ole vieläkään päässeet kunnolla yhteisymmärrykseen. Mutta en ole vielä luopunut toivosta kasvattaa tuosta ihan hevoskelpoista yksilöä. Näihin asioihin keskitymme:

Kärsivällisyys ja positiivinen asenne

Tätä ei voi korostaa tarpeeksi. Asenne on kaiken A ja O. Asiat tehdään yhdessä ja kaveria autetaan aina, tai sitten ihminen voi pitää tunkkinsa ja mennä muualle kiukuttelemaan. Minä itsehän en kiukuttele koskaan, mitä nyt joskus vain ilmaisen vain mielipiteeni.

Useimmat asiat vaativat toistoja, ennen kuin ne alkavat sujua. Jotkut asiat tarvitsevat todella paljon toistoja. Toistot vaativat kärsivällisyyttä. Joskus Oman ihmisen on vain pakko odottaa ennen kuin uskon, että nyt on tosiaan pakko väistää, tai että talliin ei pääse yhtään nopeammin, jos koittaa kiilata Oman ihmisen edelle. Joskus minun vain täytyy saada heiluttaa päätäni kärsimättömyyksissäni tai keventään vähän etupäätäni. Huomaan kyllä kohta, ettei se johda mihinkään. Hermostuminen ei auta asiaa.

Hermostuessaan Oma ihminen käy ikäväksi, hän huitoo minut kauemmaksi ja joskus jatkaa sitä pidempään kuin olisi tarvettakaan. Minä en kestä turhaa komentamista yhtään ja ilmoitan kyllä, että nyt en haluaisi olla yhdessä enää ollenkaan. Jos Oma ihminen käy liian ikäväksi, koitan juosta paikalta pois. Valitettavasti Oma ihminen ei usein ymmärrä sitä, vaan komentaa minua vielä enemmän. Sen jälkeen olen hapan karsinassakin monta päivää, väistän liiotellusti jokaista ylöspäin nousevaa kädenliikettä, koitan päätäni heiluttamalla saada Oman ihmisen väistymään, kierrän harjan alta pois ja karkaan karsinasta, jos ovi on jäänyt auki. Vasta, kun Oma ihminen tulee taas iloisemmalla asenteella luokseni eikä ärhentele turhia (ja odottaa rauhassa kun minä ilmaisen mielipiteeni ja jatkaa sitten asiaansa), saatan leppyä ja alkaa taas yhteistyöhaluiseksi.
Sen jälkeen meillä molemmilla on taas mukavaa yhdessä, Oma ihminen pyytää asioita rauhallisesti ja koittaa selittää paremmin, jos en heti ymmärrä. Ja kehuu, kun teen mitä hän haluaa. Silloin minä yritän parhaani mukaan tulkita häntä ja tehdä pyynnön mukaan, jos vain suinkin ymmärrän eikä minua pelota liikaa. Jos minua pelottaa, Kärsivällinen Oma ihminen antaa minulle aikaa ja tutustuttaa pelottavaan asiaan vähän hitaammin, kunnes se ei enää tunnukaan minusta niin isolta asialta. Ärsyyntynyt Oma ihminen samassa tilanteessa alkaa kiukutella, ja minä päättelen, että tätä asiaa kannattaa välttää kaikin tavoin.

Optimismi

Ihmistä ei kannata tuudittaa liikaa hyvänolontunteeseen. Haava silloin, vaiva tällöin pitää ihmiset varpaillaan. Olkoonkin, että se on minullekin usein varsin epämukavaa. Oman ihmisen keskittyessä hoitamaan minua ja huolehtimaan asioista, minä saan kuitenkin vapaata koulutuksesta ja paljon huomiota. Parantumisen jälkeen Oman ihmisen iloa on mukava seurata. Lisäksi se lisää selkeästi optimismia. "Jospa se nyt olisi viimeinen haava/paise/ähky". "Onhan ratsutuksen aloitukseen vielä vuosi, kystahan voi vielä parantua itsestäänkin, nuori kasvava hevonen." Optimisti on onnellinen. Ainakin siihen asti, kun reaalimaailma taas iskee vasten kasvoja.

Nokkeluus

Oma ihminen kuvittelee olevansa nokkela. Hän saa minut tekemään erilaisia asioita, niitäkin joita en aina haluaisi tehdä. Mutta minä olen vielä nokkelampi, eikä minua huijata. Ainakaan kovin montaa kertaa peräkkäin, sitten on pakko vaihtaa taktiikkaa. Tämä kärjistyi traileriharjoituksissa, jossa minä ymmärsin kyllä, että jos kiipeän koppiin, joudun klinikalle. Siellä ei ole kivaa, joten pysyn mieluummin kotona. Jos asiat esitetään minulle niin, että ymmärrän ja katson paremmaksi tehdä mitä minulta halutaan, teen niin. Jos minulle jätetään porsaanreikä, hyödynnän sitä. Oli kyse sitten traileriharjoituksista, karsinassa pysymisestä tai talutettavana kulkemisesta. Siinä auttaa:

Järkähtämätön johdonmukaisuus ja selkeys

Tässä Omalla ihmisellä on vielä paljon opittavaa. Minä teen kuitenkin parhaani opettaakseni sitä hänelle. Jos esimerkiksi saan nyt kulkea kaksi senttiä edempänä kuin Oma ihminen oikeastaan haluaisi, olen kohta puoli metriä edellä. Puhtaasti opetustarkoituksessa, totta kai. Jos minut pyytää paikoilleni järkähtämättömästi mutta nätisti (tai ainakin ensin pienesti sitten käskyä kasvattaen kunnes päätän sittenkin totella), pakitan paikoilleni ja pysyn siellä ainakin seuraavat kymmenen metriä. Jos minut huidotaan paikalleni liian isoin merkein, vedän herneen nenääni (joka on muuten hyvin sievä) enkä ala ihmistä enää ollenkaan. Ja varmasti loikkaan sen puoli metriä edelle viimeistään kahden askeleen päästä.

Tykkään siitä, että asiat esitetään minulle joka kerran samalla tavalla, jotta tiedän mitä minulta pyydetään. Ja jos juuri sillä hetkellä satun keskittymään johonkin muuhun, kuten ohi kävelevään hevoseen, autoon tai lenkkeilijään, arvostan jos pyyntö toistetaan uudestaan samalla lailla sitten, kun huomaan että Oma ihminen koittaa sanoa minulle jotain. Ei mitään syytä ryhtyä ärisemään tässäkään vaiheessa, tai herne lähestyy taas nenääni. Oman ihmisen onneksi minä olen niin kiltti, että yritän kuitenkin useimmiten tulkita, mitä hän oikein tänään haluaa. Ja jos pyynnöt menevät liian vaikeiksi tai en kerta kaikkiaan ymmärrä, ilmoitan kyllä sen ja lähetän Oman ihmisen miettimään asian uudestaan. Voi olla, että mörötkin putkahtavat sen jälkeen esiin joka nurkalta ja niitäkin täytyy paeta...

Ennakointi ja reaktiokyky

Minä olen nopea. Siinä vaiheessa, kun jossain kuuluu epäilyttävä ääni tai jossain takaviistossa liikahtaa jotain, minä olen jo hypähtänyt. Jos Oma ihminen ehti huomata saman asian jo aikaisemmin ja kertoo minulle, että äänestä/liikeestä huolimatta nyt pitäisi jatkaa tehtävää, saatan vain korvillani ja vilkaisulla varmistaa tilanteen ja jatkaa. Silti minä huomaan kaukaa lähestyvät autot, muut hevoset, lenkkeilijät ja pyöräilijät yleensä huomattavasti ennen Omaa ihmistä. Usein Oma ihminen ehtii ärähtää minulle kerran-pari ennen kuin hänkin huomaa, mistä on kysymys. Mutta koulutus tuottaa tulosta, nykyään kun hypähdän talutettaessa, Oma ihminen osaa jo kurkata vähän ympärilleen ennen kuin alkaa komentelemaan minua. Ja muutenkin hän osaa lenkeillä tarkkailla ympäristöä niin, ettei minun tarvitse olla ainoa, joka huomaa mahdolliset möröt mutkan takaa.

Hetkessä eläminen

Me hevoset elämme aina tässä ja nyt. Ihmiset tuntuvat aina välillä uppoavan omiin ajatuksiinsa (ja minua Oma ihminen välillä käskee palaamaan takaisin maan pinnalle!) ja unohtavat keskittyä siihen, mitä tekevät nyt. Siinä vaiheessa minäkään en jaksa keskittyä Omaan ihmiseen, jolloin viimeistään hänen huomionsa keskittyy taas minuun. Jos Oma ihminen on keskittynyt vain yhteen asiaan, kuten lenkillä vain eteenpäin kävelyyn, minustakin tulee hätäinen ja hermostunut. Kun hän muistaa kulkea rauhallisemmin, kuunnella ympäristöä ja havainnoida, minäkin kävelen mielelläni rauhassa siinä vierellä. Lisäksi pikkuvaiva silloin tällöin saa Oman ihmisenkin arvostamaan sitä, että saa vain oleskella kanssani ja puuhastella välillä jotain miettimättä eilistä tai huomista.

Aina ei tarvitse suorittaa ja opetella uutta. Aina silloin tällöin on mukavaa ihan olla vain, vierekkäin tarhassa tai laitumella. Kuunnella ympäristöä ja aistia säätä ja välillä rapsutella vähän. Mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa! (paitsi iltaporkkanoiden aikaan, jolloin kannattaa olla tarkkana, etteivät ne vain vahingossakaan pääse menemään ohi suun...)

Mutaista marraskuuta

Edelleen on pimeää, ja lisääntyvässä määrin märkää. Oma ihminen pudistelee päätään ja hinkuttaa entistä päättäväisemmin mutaa irti kyljistäni.

Katsokaa, olen hurrja hevonen!

Yhtenä päivänä Oma ihminen tuli käymään taas päivällä ja jäi hetkeksi seuraani tarhaan. Minä olin mielissäni, minulla kun tuppaa olemaan vähän tylsää siellä yksikseni. Naapuritarhan äitisuokki koitttaa päivystää tarhansa aidan vieressä, mutta totta puhuakseni hän ei kyllä paljoa innostu juoksemaan kanssani. Eivätkä oikein innostu tarhan vierestä välillä kulkevat vieraatkaan hevoset. Oma ihminen sentään välillä juoksee vähän, mutta useimmiten minä olen se, joka hoitaa juoksemisen. Olisipa ihanaa saada taas oma kaveri jonka kanssa juosta ja jota rapsutella!

Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Hanska sulle, nami mulle!

Ai miten niin liian lähellä?

Kun olin juoksennellut tarpeekseni, menin katsomaan mitä Oma ihminen tekee jäätyneen lätäkön reunalla. Kun pääsin viereen, Oma ihminen kävelikin jään yli toiselle puolelle lätäkköä. Jäin hetkeksi tutkimaan jään pintaa ja kiersin sitten lätäkön Oman ihmisen luo. Hän käveli taas lätäkön läpi toiselle puolelle. Minä kiersin lätäkön. Hän käveli taas lätäkön läpi. Aikamme kierreltyämme Oma ihminen älysi, että lätäkkö on fiksumpaa kiertää, mutta jostain syystä hän halusi olla aina toisella puolella kuin minä. Siispä sitten kiersimme lätäkköä, kunnes Tallinemännän ääni kuului kauempaa tieltä ja minä singahdin aidan viereen katsomaan, olisiko päiväheinätäydennyksiä tiedossa.

Tästä läpikö? Unta näet!

Yhtenä päivänä Oma ihminen kietoi jalkoihini kummat kapistukset. Ne eivät lähteneet pois, vaikka otinkin kiinni yhdestä sojottavasta nauhanpäästä ja kiskaisin. Sitten käytiin kävelyllä, enkä voinut välttyä lammikoilta kun vettä oli joka paikassa: tiellä, sillan alla ja päällä ja varmuuden vuoksi sitä vielä tippui taivaaltakin. Mutta ei minua haitannut kastaa kavioitani. Pimeässä lätäköiden pinta ei heijasta mitään, joten tuntuu paljon turvallisemmalta kävellä niiden yli. Ei sillä, että olisin pystynyt niitä välttelemäänkään, yhtä väistäessäni olisin kuitenkin vain astunut toiseen.

Mitä nämä ovat? Otetaan ne pois!

Pikku rääpäle, minäkö?

Edelleen on märkää ja pimeää ja kävelyillä pitää loiskutella lätäköiden päältä, vaikka niistä heijastuisikin jotain. Heijastukset ovat epäilyttäviä. Muistakaa tekin se, etteivät lammikot pääse yllättämään. Viime aikoina olemme päässeet taas vähän enemmän samalle aaltopituudelle Oman ihmisen kanssa. Välillä käydään kävelemässä, välillä saan vain harjauksen ja rapsuttelut, välillä saan olla vain. Välillä minun pitää seistä paikoillani ja kurottaa kohti Oman ihmisen kättä. Ja kävelyillä pitää pysähtyä ja peruuttaa ja pitää aikalisää pää alhaalla, jos meinaan liihottaa liikaa omassa maailmassani. Sen sijaan pitää muistaa huomioida Oma ihminen.Se on vieläkin joskus aika vaikeaa, koska yleensä kaikki muu on kiinnostavampaa.

Oma ihminen on valaistunut. Minä en kuulemma olekaan enää se pieni varsanrääpäle (pah) millainen olin tullessani, vaan jo ihan hevoskokoinen teiniprinsessa! Viimeinen niitti oli kuulemma jonkun tutun hevosen näkeminen, ja oivallus siitä, että se ja minä olemme melkein saman korkuisia. Tosin painossa minulla on kuulemma vielä vähän kirimistä. Ulkona kasvan heti kymmenen senttiä, kun jotain tai joku kiinnostava kulkee aitaukseni ohi. Välillä minä koitan näyttää vieläkin isommalta karsinassa, nostan pään ihan ylös ja heilutan sitä, jos Oma ihminen nostaa toisen kätensä ylös ja toisella koittaa saada minua väistämään johonkin suuntaan.  Valitettavasti isotteluni ei näytä tekevän vaikutusta, mutta kyllä minä joku päivä vielä saan sen viimeisen sanan...

Tipautin viikonloppuna jo ensimmäisen maitohampaanikin ruokakuppiin. Vähän aikaa syöminen oli vähän hasssun tuntuista ja välillä minun piti narskutella leukoja yhteen silloinkin, kun minulla ei ollut ruokaa suussa. Mutta nyt isken taas kiinni heiniin ja porkkanoihin heti, kun ihmiset vain väistävät alta pois!

Pimeää aikaa

Ulkona alkaa olla jo pimeää. Pimeää, kun menemme aamulla ulos ja pimenevää, kun tulemme illalla talliin. Ensin oli pimeää ja liukasta, nyt on vain pimeää ja märkää. Kävelylenkit Oman ihmisen kanssa ovat käyneet taas paljon pelottavammiksi. Pimeässä välkkyy valoja, joiden vaarallisuus täytyy tarkistaa. Autoista lähtee erilainen ääni kuin aiemmin ja jostain syystä ne ohittavat lujempaa. Valotkin loistavat eri lailla kuin ennen. Äänetkin tuntuvat kuulostavan erilaiselta.

Siispä minä olen epäluuloinen, keskityn tarkkailemaan ympäristöä ja saatan vähän juoksaista silloin kuin ei pitäisi. Omaa ihmistä harmittaa, kun minä en keskity. Minua harmittaa, kun minua komennetaan. Omaa ihmistä ärsyttää kun en keskity edelleenkään ja hän komentaa kovemmin. Loppujen lopuksi kummallakaan ei ole enää yhtään hauskaa.

Siispä viime aikoina emme ole käyneet kävelemässä enää niin usein, vaan Oma ihminen on käynyt harjaamassa ja valittaa, että minusta lähtee karvaa pahemmin kuin keväällä. Voin kertoa teille, ettei varmasti lähde enempää. Yhtä paljon, ehkä. Karvanvaihdon lisäksi olen auttanut Omaa ihmistä, joka tuntuu koko ajan tipauttelevan hanskojansa. Minä nostan ne ylös ja saan siitä hyvästä leipäpalan. Sitä tehtiin yhtenä päivänä ulkonakin, ja nostin hanskaa vaikka vierestä meni autoja ja pari hevostakin. Enkä hyppinyt kertaakaan. Sitten mentiin takaisin talliin.

Pimeästä huolimatta pari kertaa olemme silti käyneet kävelylläkin. Yhtenä päivänä pääsin tutustumaan pieniin ihmisiin, jotka tulivat ohi kävellessämme pyytämään, että saisiko minua silittää. Oma ihminen ei selvästi luottanut minun osaavan käyttäytyä, mutta antoi kuitenkin luvan. Minä kohteliaasti nuuhkin jokaisen läpi ja seisoin kiltisti ihailtavana siihen asti, että auto kääntyi meihin päin ja Omalta ihmiseltä loppui usko minun käytöstapoihini, jolloin lähdimme jatkamaan matkaa. Toisena päivänä kävelimme sitten toista lenkkiä, ja jostain syystä Oma ihminen halusi minun kävelevän yhdestä lammikosta yli monta kertaa. Eikä uskonut millään, kun minä koitin näyttää että katso, tästä vierestä voi kiertää kuivin kavioin ja jos juoksee, pääsee kiertämään lammikon tosi nopeasti! Vaan hienot ideani evät edelleenkään menneet perille ja niin jouduin kastelemaan jalkani molemmista suunnista. Ihmiset, huoh. Joskus niiden kanssa on aika hankalaa.

Kaikkea tuo ihminen keksii...

Viime viikkojen aikana Oma ihminen on laittanut minulle satulan selkään muutaman kerran. Inha läpsyääni kuuluu vieläkin joskus, mutta koska olen saanut vapautuksen ympyrällä juoksemisesta niin kestän äänen paljon paremmin. Tosin yhtenä päivänä ne satulaan kiinnitetyt remmit laskettiin alas, ja sitten kävelin niin, että ne heiluivat kyljelläni ja välillä vähän kopsahtelivat kylkiini tai kainaloihini. Ikävää, mutta ei mitenkään ylitsepääsemättömän ikävää. Etenkin kun Oma ihminen suhtautuu niin nihkeästi isoihin "apua, jossain rasahti jotain"-pomppuihini, olen katsonut paremmaksi säpsähtää vain vähän paikoillani jos jossain kuuluu erityisen omituisia ääniä. Niin kuin ohikulkeva lenkkeilijä, auto tai toinen hevonen. Jostain syystä olemme siirtyneet tekemään näitä kävelyitä tarhaani, jossa on aidat ympärillä. Vaikka se onkin minulle tuttu paikka, sieltä ei näe niin helposti tiellä kulkevia asioita, jolloin Oma ihminen joskus pääsee yllättymään esim. ohi ajavasta autosta, josta minä tosin olen koittanut kertoa jo kauan aikaisemmin.

Tarhassa kävelyn lisäksi Oma ihminen on alkanut taas heilutella satulaa ja hyppinyt paljon kylkieni vieressä. Minä siedän sen niin kuin vain hevonen voi, mutta väistän kyllä vähän, jos jostain kuuluu ylimääräisiä ääniä. Mutta yhtenä päivänä Oma ihminen yllätti ja tuli käymään kesken tarhailuajan, ja toi jonkun jakkarankin mukanaan. Sitten minun piti seistä aidan vieressä harjauksen ajan ja vieläpä ottaa satulakin selkääni. Sitten käveltiin taas pitkin poikin tarhaa, pysähdyttiin, käveltiin taas ja minun piti muistaa huomioida Oma ihminen eikä keskittyä ympäristöön. Mutta minkäs minä sille teen, että ihmisellä on niin huono havainnointikyky, että kaikkien mahdollisten vaarojen havainnointi jää minulle? Naapuritarhan Äitisuokinkaan havainnointikyky ei ole ihan priimaa, hänkään ei jaksa huomioida puoliakaan niistä asioista, mitkä minä kyllä huomaan ja jotka vaativat reagointia. Oma ihminen tosin väittää, että naapuritallin ratsukot varmaan näkevät minusta painajaisia, kun kohteliaasti käyn tervehtimässä kaikki ohikulkevat hevoset ja usein vielä teen pari laukkakierrosta ja kysyn, haluaisiko joku lähteä kanssani juoksemaan?

Pieni juoksulenkki, anyone?

Mutta takaisin tarhaan. Oma ihminen talutti minut aitauksen kulmaan niin, että yksi aita oli edessäni, toinen toisella sivullani ja toisella sivullani olivat Oma ihminen ja jakkara. Oma ihminen nousi jakkaralle ja jatkoi satulan heiluttelua ja läpsyttelyä. Kun seisoin nätisti paikoillani kaiken sen sietäen, sainkin sokerin! Jakamaton huomioni kääntyi välittömästi Omaan ihmiseen. Jos paikoillaan seisomalla saa namia, minähän seison paikoillani! Kuin patsas! Namia, kiitos. Oma ihminen jatkoi satulan heiluttelua ja kävi vähän nojailemassa selkäni päällä ja sain uuden namin. Sitten hän meni uudelleen nojailemaan ja siirtyi kokonaan selkäni päälle istumaan. Ok, mamma lässyttää tällä kertaa tuosta suunnasta. Sitten hän vähän vääntelehti selässäni ja löysi vielä yhden sokeripalan, jonka tarjosi ihan oikeaan osoitteeseen, eli minulle! Sain vähän lisää rapsutuksia ja kehuja ja sitten Oma ihminen tuli alas selästäni. Ja vaikka kuinka tarkkaavaisesti seurasin vieressä takaisin portin luo, sain vain kehuja ja rapsutuksia ja satulan pois selästäni. Minne ne sokerit jäivät, kysyn minä?

Sen jälkeen olenkin saanut lähinnä lomailla. Yhdellä kävelyllä käytiin, mutta maa oli jäässä ja luminen enkä ole ihan varma kumpi liukasteli enemmän, minä vai Oma ihminen.

Ei kuukautta ilman murhetta

Illat pimenevät, mutta tässä vaiheessa vielä
näki kävellä pellonlaitaa pitkin.

Eilinen alkoi samaan tapaan kuin muutkin päivät. Mikä onkaan parempi tapa aloittaa päivä kuin syöminen? Ulos tosin pääsimme vasta vähän myöhemmin kuin normaalisti, kun Äitisuokki sai uudet kengät ja minä sain olla seuranetinä. Vasta sen jälkeen pääsimme ulos. Silloin kaikki oli vielä hyvin, mutta sitten mahassani alkoi tuntua kummalta ja päätin laittaa makaamaan. Kohta sitten tulikin Tallinemäntä ja hätisti minut ylös. Kävelin toiseen päähän tarhaa ja laitoin uudestaan maate. En saanut, vieläkään. Sitten piti kävellä ja juosta ympäri tarhaa. Jonkun ajan päästä tuli Oma ihminenkin paikalle, mutta hänkään ei antanut armoa, liikkeellä oli pysyttävä. Tai ainakin jaloillani. Kovasti kyllä koitin koko ajan katsella hyvää paikkaa mennä maate ja pari kertaa pääsin jo polvilleni, mutta heti ihmiset hätistivät minut takaisin ylös.

Sitten tuli tuttu eläinlääkäri. Pääsin takaisin karsinaan ja minua tutkittiin. Mahaan sattui, ja sitten sattui kaulaan ja sitten taas nukutti. Mutta sattui vähemmän, siihen hetkeen asti kunnes häntäni nostettiin ylös ja käsi työnnettiin sisääni. Olisin pahastunut, jos en olisi ollut niin uninen. Aikanaan sekin loppui mutta sitten seurasi se vielä ikävämpi osuus, paksu letku kaivettiin esiin ja työnnettiin sieraimestani sisään. Se se vasta kuulkaa ikävää onkin. Sitten minua vielä kopeloitiin hännän alta uudestaankin. Mutta onneksi sekin loppui aikanaan. Ei enää väsyttänytkään niin paljon, joten aloin etsiä karsinaan unohtuneita heinänkorsia.

Eläinlääkäri lähti ja Oma ihminen otti minut narun päähän ja lähdimme Äitisuokin ja hänen toisen oman ihmisensä kanssa kävelylle. Käytiin taas ison tien toisella puolella ja menin tunnelista kuin vanha tekijä, melkein paremmin kuin Äitisuokki! Joku oli laittanut isoja lammikoita yhden tien vierelle, ja huolellisesti kiersin ne kaikki (ja ensimmäisestä kerrasta viisastuneena koitin pitää huolen, että kiersin ne jostain muualta kuin Oman ihmisen päältä). Sitten käveltiin hiekkatietä pitkästi. Tämä oli minulle jo ihan tuttu juttu, viime viikolla kävimme täällä Oman ihmisen kanssa kahdestaan. Silloin tuuli paljon ja minäkin olin kuin lentoon lähdössä ennen kuin uskoin Omaa ihmistä, että liehuminen ei kannata ja parempi on vain kävellä omalla paikallani. Tänään kävelin oikein mallikkaasti, ja aina silmän välttäessä koitin pihistää vähän syötävää tienlaidan puskista! Takaisin tullessa väistelin taas lammikot mutta seuraavalla tiellä se ei enää onnistunutkaan, kun lammikko meni tien poikki. Sitten ei auttanut muu kuin kävellä siitä läpi, ja kun Äitisuokki käveli seuraavista lammikoista läpi (vaikka ne olisi helposti voinut kiertää) suostuin Oman ihmisen pyyntöön ja kävelin minäkin niistä, vaikka ne olivatkin vähän epäilyttäviä. Takaisin tallille päästyämme jatkoin heinänkorsien metsästystä karsinassa, ja ihmiset lähtivät pois.

Tuonne sattuu, mahaan!

Tallinemäntä tuli jonkun ajan päästä katsomaan minua. Nyt mahaani oli alkanut taas sattua, ja makoilin karsinassa. Tallinemäntä alkoi vähän hieroa vatsaani, ja ai että se tuntui hyvältä! Ojensin päätäni ja kerjäsin lisää aina, kun hierominen loppui. Oma ihminenkin tuli takaisin ja sitten minua hierottiin kahden naisen voimin vähän aikaa. Mutta sitten vatsaa kipristeli taas niin, että koitin pyörähtää ympäri. Se kiellettiin heti ja sen sijaan jouduin Oman ihmisen kanssa kävelylle. Kierrettiin pitkin peltoja ja tiristin pari lantapalloa laitumen nurkkaan. Sitten käveltiin taas. Ja mentiin talliin lepäämään. Ja käveltiin. Ja mentiin talliin. Ja käveltiin. Ja mentiin talliin. Tallissa en millään olisi halunnut seistä, ja pääsinkin välillä makaamaan, kunhan en yrittänyt pyörähtää. Mitä yritin kyllä aika monta kertaa, kun mahaa kipristeli tosi inhottavasti! Eläinlääkäri tuli uudestaan, ja kaikki ikävä toistettiin uudestaan, letkuosuus jopa kahdesti. Kävin vähän kävelemässäkin ja koitin laittaa maate pihallekin, enkä millään olisi noussut takaisin ylös. Minuun sattui jo tosi kovasti, enkä jaksanut millään seistä tallissakaan. Onneksi vihdoin minut päästettiin maate karsinassa, siinä oli helpompaa olla. Lopulta eläinlääkäri lähti, Oma ihminen rakensi heinäpaalipedin karsinani viereen ja Tallinemäntä ja Oma ihminen kävivät evästämään karsinani eteen. Tallinemäntäkin lähti sitten ja Oma ihminen kävi maate heinäpaaleille.

Väsyttävää tämä sairastaminen!

 Minä makasin, nousin ylös ja makasin vähän toisella kyljellä ja sitten vaihdoin taas asentoa. Hiljalleen olo alkoi viimein helpottaa. Menin maate, pieraisin, vaihdoin asentoa, pieraisin ja niin edelleen. Vihdoin olo helpotti niin, että saatoin itsekin ottaa pienet torkut. Aamuyöstä vihdoin oloni alkoi olla taas normaali ja huomasin, etten ole syönyt mitään pitkään aikaan! Oman ihmisen peti oli näppärästi siinä karsinan oven vieressä ja vaikka ovi oli auki koko yön, olin ollut Kiltti Tyttö enkä yrittänytkään tulla sieltä ulos. Mutta vaikka kuinka vaivihkaisesti koitin vetää heinäpaalin reunasta muutamaa kortta itselleni, Oma ihminen huomasi sen ja työnsi päätäni vähän kauemmas. Paalit vietiin pois, karsinan ovi meni kiinni, Oma ihminen puuhasteli jotain ja lähti sitten. Minä jäin odottelemaan aamuheiniä, jotka iloinen Tallinemäntä tarjoilikin muutaman tunnin päästä.

Oma ihminen sanoi, että ihan näin pitkälle ei olisi tarvinnut mennä traileriharjoituspäivää välttääkseni!

Kuvat kertovat

Viime aikoina Oma ihminen on ollut kovin ihastunut käärimään minut remmeihin. Olemme käyneet monena päivänä kävelyllä niin, että minä menen edellä ja Oma ihminen tulee takana. Paitsi silloin, kun minua epäilyttää mennä yksin, eli edessä on silta. Tai risteys. Tai puunrunko. Tai auto. Tai koiranulkoiluttaja. Tai muuten vain epäilyttäviä ääniä. Silloin Oma ihminen tulee kylkeni kohdalle kävelemään ja oikein tiukassa tilanteessa taluttaa minua normaalisti. Sitten hän taas jättäytyy taakse ja jättää minut kulkemaan itsekseni. Mutta en valita, sillä traileri on pysynyt useimpina päivinä paikoillaan. Tällä viikolla kävin siellä vain kerran. Muuten olenkin sitten keskittynyt vain tarhailuun.

Kaikkea pitää maistella. Oli se sitten sovitettava loimi tai portilla riippuva riimu!

Minä OLEN prinsessa. Niskojen nakkelu kuuluu asiaan.

Niskoja voi nakella myös ylöspäin.

Ja sitten voi taas laukata vähän.

Hups, aita!

Kameran tarkennuskaan ei pysy perässä.

Oma ihminen harmittelee kovasti, kun hienoimmat loikat eivät ehtineet tallentua.

Kuka siellä?

Välillä voi jäädä poseeraamaankin.

Kävelläkin voi joskus.

Mitä siellä näkyy?

Hyvää syksyä teillekin!

Syyspuuhia

Trailerivapaan jälkeen minua onkin taas kiusattu vaikka miten. Yhtenä päivänä minut vietiin tarhaan ja Oma ihminen alkoi kastella minua. Minusta se on kerta kaikkisen inhottavaa, mutta siedin sen kun Tallinemäntä piteli minua paikoillaan ja minua kehuttiin, kun seisoin enkä koittanut väistää vettä tihkuvan sienen kosketusta. Kastelua kesti vaikka kuinka kauan, ja kun minut oli kerran kasteltu joka paikasta, Oma ihminen vaihtoi ämpäriä ja kasteli minut toisen kierroksen. Yäk, yäk, yäk. Kun minut vihdoin päästettiin vapaaksi, juoksin kaiken jännityksen pois, vaikka Oma ihminen vähän vihjasikin, ettei hikoilu välttämättä edesauta kuivumista... Alla videopätkää irrottelustani, Oma ihminen pahoittelee paikoin pimeää kuvaa.

Muutenkin minusta on ihanaa juosta. Yhtenä päivänä olin niin täpinöissäni sisälle lähdöstä, että en malttanutkaan tulla portille vaan juoksin vähän ympäriinsä, ja sitten vauhdin hurma kävi ihan ylipääsemättömäksi ja  juoksin ympäri laidunta niin lujaa, kun jaloista lähti. Välillä kävin kääntymässä Oman ihmisen edessä ja sitten kiihdytin taas. Juostessani melkein lennän! Sitten huomasin että Äitisuokki oli tullut myös portille ja muistin, että jos haluan saada iltaruuat, on parempi kulkea portista.

Pari kertaa olemme käyneet Äitisuokin kanssa
kävelyllä, remmeihin käärittyinä ja ilman.

Oma ihminen on viime aikoina taas tuijotellut ja sivellyt takapolveani otsa rypyssä. Voi olla, etten ihan aina muista säästellä jalkojani kun innostun laukkaamaan. Yleensä kunnon juoksurupeaman jälkeen polvi turpoaa vähän, ja sitten muistan vähän aikaa vähentää siltä painoa. Mutta sitten se on taas hyvän tuntuinen ja joskus vain on juostava. Niin kuin silloin yksi päivä, kun Oma ihminen laittoi taas satulan selkääni ja vei minut kentälle. Tällä kertaa hän pyysi minua vähän laukkaamaankin, mitä ei olla tehtykään aikaisemmin. Satulasta kuului taas erilaisia läpsähtelyääniä, ja olihan minun ihan pakko vähän pomppia ja testata, pääsisikö niistä eroon sillä. Ei päässyt. Toiseen suuntaan laukatessa kesken loikkimisen naru meni etujalkojeni väliin. Nyt joku läpsyi selässäni ja joku toinen veti minua kainalosta. Se oli ihan liikaa ja otin jalat alleni, vaikka Oma ihminen koittikin huutaa seis-käskyä. Lähdin juoksemaan ja melko pian paino irtosi narun päästä. Sitten olikin paljon helpompaa juosta! Vähän matkan päässä oli naapuritallin hevonen kävelyllä, joten juoksin sinne minkä jaloistani lähti. Pysähdyin sinne turvallisen hevosen viereen ja Oma ihminenkin hölkkäsi paikalle hetken päästä ja ravisteli hiekkaa vaatteistaan. Minä olin ihan hikinen ja jännittynyt, mutta siltikään en saanut lähteä seuraamaan uutta tukea ja turvaani, vaan minun piti kävellä Oman ihmisen kanssa takaisin kentälle. Siellä sitten käveltiin vielä hetki ja juostiin pari kierrosta ja Oma ihminen läpsytteli satulaa erikseenkin. Vasta sitten Oma ihminen oli tyytyväinen ja vei minut jäähdyttelykävelylle. Ja polvi oli taas vähän turvoksissa.

Lastauskiusaaminen jatkuu taas. Tällä kertaa kun menen sisälle, perässäni sulkeutuu sekä puomi että takasilta. Se on minusta niin epäilyttävää, etten menekään kyytiin enää niin sujuvasti, vaan ihmiset joutuvat houkuttelemaan (ja avustamaan raipan kanssa) vähän pidempään, ennen kuin annan periksi ja nousen kyytiin syömään. Nousevan sillan ääni on kamala, mutta siihenkin olen tottunut jo sen verran, että uskallan jatkaa syömistä jo siinä vaiheessa, kun Oma ihminen vielä kolistelee jotain siellä takana sen jälkeen, kun silta on noussut. Ja sitten yksi päivä tapahtui se, mitä olen epäillytkin koko ajan. Kun olin sisällä, kaikki loputkin luukut laitettin kiinni, ihmiset ja kauraämpäri lähtivät pois ja koppi alkoi taas liikkua ja täristä. Arvasin tämän. Älä luota ihmisiin tässä asiassa. Argh! Mutta tärinää kesti vain vähän aikaa, ja kun pääsin ulos emme olleetkaan klinikan pihalla vaan edelleen kotona. Peruutin ulos ja pääsin omaan karsinaani syömään loput kaurat. Mitä oikein tapahtui?

Lehdet alkavat uhkaavasti vähentyä ja
siirryimme jo laitumelta taas omaan tarhaan.
Onneksi sentään muutama lehti vielä löytyy
matkaevääksi kävelyreissuilla.

Niin, oma karsina. Eilen muutin taas uuteen karsinaan jossa minulla on vieläkin enemmän tilaa. Oma ihminen sanoi, että näytän taas ihan pieneltä, kun karsina on niin iso. Mutta siellä oli yksi naulanpää jota ei oltu naulattu tarpeeksi syvälle lautaan. Ja kun tyytyväisenä rapsutin ryntäitäni siihen lautaan, niin se repäisi pienen haavan ryntäisiini. Oma ihminen tuli vähän ajan päästä ja olipa ilme taas vähän epätoivoinen, kun hän löysi haavani! Puhdistuksen jälkeen Oma ihminen kiersi taas kaikki paikat tarhaa myöten, ja löysi vihdoin sen naulanpään karsinastani. Sitten hän paukutteli sen piiloon. Kuulin, kuinka hän valitti minun olevan onnettomuusalttein otus, johon hän on koskaan törmännyt. Onko se muka minun vikani, että karsinan edellinen asukki oli siellä melkein vuoden ilman yhtään naarmua ja minä onnistuin löytämään sen naulan heti puolen tunnin karsinassa olon jälkeen?

Lomailua vai? Kissan viikset!

Syksy saapuu, mutta onneksi laitumella riittää ruokaa!
Ja löytyy sitä karsinastakin, jonne pääsen yöksi suojaan polttiaisilta.

Trailerivapaa alkoi hyvin, Omaa ihmistä ei näkynyt kahteen päivään. Mutta sitten hän onkin käynyt monena päivänä, eikä se mitään lomailua ole ollut. Ensimmäisenä päivänä Oma ihminen laittoi minulle suitset päähän pitkästä aikaa, ja sitten käytiin kävelyllä. Se oli ihan rentoa, vaikka pellolla minua vähän harmittikin kun en saanut ryntäillä, vaikka kaikki se avoin tila suorastaan huusi, että juokse, juokse! Eikä heinääkään saanut pysähtyä syömään. Nipottaja.

Seuraavana päivänä minut kiedottiin remmeihin, ja Oma ihminen jäi taakse kävelemään kun käytiin tekemässä melkein sama kävely kuin edellisenä päivänä. Kavionpohjia poltteli enkä millään malttanut kävellä, vaan ravasin pikkuravia pylly vasemmalla ja häntä oikealla. Oma ihminen käveli perässä ja jutteli koko ajan. Sillan lähestyessä totesin että tuosta en mene, ja pyörähdin ympäri. Oma ihminen ei ollut samaa mieltä ja pysäytti pakomatkani. Sen verran hän sentään älysi, että jäi minulle kaveriksi siihen pään vierelle, kun kävelimme yhdessä sillasta yli. Sitten minun piti taas johtaa. Oma ihminen nauroi, että olen kuin humalainen kun seilaan tien laidasta toiseen, mutta muuten menin kuulemma oikein siivosti ja vaihdoin kyllä reunaa silloinkin, kun Oma ihminen niin pyysi. Kääntöpaikkaa lähestyessä maltoin jo kävellä enemmän kuin ravata ja käännyin ympäri, kun niin pyydettiin. Siihen mennessä olin todennut, ettei tässä sen kummempaa taidakaan tapahtua, ja kävelin menemään ja kuuntelin Oman ihmisen monologia takaani. Hieno tyttö, iso tyttö, niin me mennään kuin vanhat hevoset! Ja meninhän minä, niin kauan kun edessä päin ei ollut mitään pelottavaa. Tällä kertaa Oma ihminen onneksi ennakoi sillan ja pysäytti minut hyvissä ajoin, jonka jälkeen mentiin sillan yli rinta rinnan.

Näin sitä vapaapäivää kuuluu viettää!

Seuraavanakaan päivänä en saanut olla rauhassa, vaan tällä kertaa jalkoihini kiedottiin suojat (enkä saanut maistaa niitä kuin ihan vähän) ja menimme kentälle. Siellä oli maassa puomi, ja siitä käveltiin yli yhdessä Oman ihmisen kanssa. Parin kerran jälkeen se ei tuntunut missään. Mutta sitten Oma ihminen jäi kentän keskelle ja minun piti ravata siitä yli. Otin kunnon loikan puomin kohdalla, mutta siitä huolimatta aina jollakin kierroksella puomi puraisi jalkaan. Siitä kiukustuneena sitten pukitin kovasti puomia kohti ja otin kunnon spurttilaukat, vaikka Oma ihminen kuinka toisteli "käyntiiin, kääyyyntiiin"... ja pienensi ympyrääni. Mutta ei auttanut, vähän rauhoituttuani homma jatkui ja sitten toiseen suuntaankin. Jossain vaiheessa puomi nousi vähän ilmaankin, ja edelleen siitä piti juosta yli. Piti nostaa oikein häntä pystyyn ja levittää sieraimet suuriksi, sen verran jännää hommaa se oli, vaikka Oma ihminen kuinka kehuikin aina puomin jälkeen. Sitten sain armahduksen ja lähdimme kävelylle. Oma ihminen johdatti minut taas ison tien ali, ja se ei ollut pahakaan paikka paitsi silloin, kun autot vilisivät takaa ylhäältä tunnelin jälkeen. Mutta vaikka kuinka jännitti, Oman ihmisen yli ei saanut rynnätä. Nipottaja. Kävimme kävelemässä ja syömässä ruohoa ja kävelimme takaisin. Tallissa odotti iloinen yllätys, porkkanaa saa taas! Ah autuutta, oma karsina ja kuppi puolillaan porkkanaa!

Sitten sainkin olla oikeasti vapaalla yhden (tosiaan, YHDEN) päivän, ja mikäs minua sitten odottikaan seuraavana päivänä iltaruokien jälkeen - aivan oikein, trailerihan se. Huoh.

Erätappio trailerille

Oma ihminen on heittäytynyt tosi häijyksi sen trailerin kanssa. Tähän asti olen hiipinyt sinne kaurojen perässä ja tullut äkkiä pois, jos joku alkaa epäilyttää. Koska trailerin ulkopuolella on hauskempaa kuin sisäpuolella (kauroista huolimatta), epäilyttäviä ääniä kuuluu paljon. Ja minä peruutan kiireesti ulos.

Mutta sitten Oma ihminen totesi laittavansa kukkahatun hetkeksi naulaan ja korvasi sen esteraipalla. Ensin oltiin kentällä seisomassa, ja ihminen laittoi raipan poikittain taakseni ja koski sillä. Kun liikahdin eteenpäin, raippa katosi. Jos minua ei hotsittanut liikahtaa, raippa alkoi vähän täristä ja lopulta kevyesti naputtaa takalistoani hiljalleen voimistuen. Viimeistään sitten lähdin eteenpäin.

Kun olin hoksannut että raipan kosketuksesta on parempi lähteä eteenpäin, siirryttiin trailerille. Ja jos en kiivennyt kyytiin heti, raippa alkoi ahdistaa minua takaa. Aluksi en olisi halunnut kiivetä kyytiin (vaikka siellä ne kaurat odottelivatkin), mutta kun raippa lopulta puri pyllystä, huomasin nopeasti, että pyynnöstä kannattaa edes hievahtaa eteenpäin, niin sai taas vähän miettimisaikaa lisää. Huomasin kyllä, että ihmisen suupieltä vähän nyki, kun vaihdoin painoa jalalta toiselle raipan pyynnöstä. Tai nostin jalan, siirsin sitä eteenpäin ja palautin samalle paikalle heti, kun raippa takaani laski alas. Liikettä se on kuulkaa sekin, niin kerta!

Hyvä on, totesin kun huomasin että Oma ihminen on tosissaan, ja kävelin sisälle. Hetken söin kauroja ja sitten päätin häipyä paikalta. Vaan mitä peeveliä, heti kun lähdin peruuttamaan, raippa alkoi napsua takalistolleni, ensin kevyesti mutta sitten koko ajan napakammin. Tosi napakasti se puraisi silloin, kun kokeilin voiko Oman ihmisen päältä juosta pakoon. Ei voinut. Minä olen Pöyristynyt tällaisesta kohtelusta. Karmeaa. Jäin sillalle seisomaan, puhisin hetken, mutta ihmisten mielestä asiassa ei ollut mitään omituista joten jäin siihen. Sitten minut pyydettiin taas sisään. Maiskutus, raippa nousi taakse, sitten se koski, sitten se tärisi, sitten se naputti. Menin, söin ja yritin pois. Ja taas, naputus alkoi. Tällä kertaa peruutukseni jäi puolitiehen ja minut pyydettiin takaisin sisälle. Menin, söin ja pysyin. Sitten Oma ihminen pyysi minut ulos, ja vaikka vähän jo odotin naputusta, tällä kertaa sitä ei tullutkaan vaan sain peruuttaa ulos asti, sain paljon kehuja ja pääsin vähäksi aikaa syömään ruohoa tarhan nurkalle. Huh. Sitten mentiin taas, ja nyt menin jo nopeammin kyytiin ja pysyin siellä paremmin. Pari kertaa oli toki pakko vähän peruuttaa, mutta pysähdyin heti kun tunsin Oman ihmisen käden kankullani ja kun näin raipan nousevan poikittain taakseni, kiipesin takaisin. Sitten pääsin pois ja talliin syömään loput kaurat.

Tätä sitten jatkettiin monena päivänä, ja nyt kiipeän kyytiin jo melko sujuvasti ja pysyn siellä, kunnes minut pyydetään pois. Siitäkin huolimatta, että pari kertaa takapuomi on mennyt kiinni sen jälkeen, kun olen päässyt sisälle asti. Kyllä se minua vähän huolettaa, mutta enemmän minua huolettaa se, mitä tapahtuu jos peruutan omin luvin pois. Sitä paitsi kauraa on tarjolla aina kun olen kyydissä, joten ei se ihan hirveän kamalaa ole. Vain melkein hirveän kamalaa. Mutta Oma ihminen ja Tallinemäntä ovat tyytyväisiä ja kehuvat minua paljon. Itse asiassa olen ollut niin Hieno Tyttö että Oma ihminen lupasi minulle monta päivää vapaata traileriharjoituksista. Vihdoin!

Tänään

Olen laitumella, ohi kävelee toinen hevonen. Kävelen mukana niin pitkään kun laidun antaa myöten. Kyllä joku tulee minulle kaveriksi, jos teen aina tuttavuutta aidan läpi. Kohta alkaa olla ruoka-aika. Tuttu autonääni kuuluu, kohta voi jotain tapahtua! Hetken päästä kuuluu kolinaa, hirnun varmuuden vuoksi. Huomaattehan, minä täällä! Hörisenkin, kun Äitisuokki antaa mallia. Oma ihminen tulee, kävelen vastaan. En millään malttaisi kävellä, mennään jo talliin, syömään! Oma ihminen kuitenkin käskyttää pysähtymään ja peruuttamaan. Tottelen, mutta heti kun saan luvan liikkua, menen taas liian lujaa. Joudun seisomaan taas. Maltan kävellä paikallani, mutta vain juuri ja juuri. Tiedän, että kaurat odottavat!

Pahus, tallin pihalla onkin traileri. Kehoituksesta mietin hetken ja nousen sitten lastaussillalle, että yllän kauroihini. Syön hetken, ennen kuin Oma ihminen pyytää minut pois. Ämpäri siirtyy pidemmälle koppiin, sitten pääsen taas syömään. Mietin hetken, mutta nälkä voittaa ja menen perässä. Syön taas hetken kunnes minut pyydetään pois. Nyt ämpäri siirtyy Tallinemännän käsiin ihan kopin perälle saakka. Punnitsen vaihtoehtojani, nousenko koppiin vai jäänkö ulos? Nälkä voittaa, kiipeän sisälle. Mutta Oma ihminen on kopin ulkopuolella, se on aina vaarallinen tilanne. Tulen sittenkin ulos pureskelemaan suuni tyhjäksi. Oma ihminen siirtyy toiselle puolelle lastaussiltaa ja kiipeää itsekin sisään seinän toiselle puolelle. Nousen taas kyytiin. Oma ihminen liikahtaa kohti ulkoilmaa, peruutan äkkiä pois. Minut pyydetään taas sisälle, mietin hetken mutta nousen sitten kuitenkin ja menen syömään. Syön, kunnes tilanne alkaa epäilyttää liikaa. Alan tehdä lähtöä kun Oma ihminen pyytää minut ulos. Mietin hetken pureskellessani suuta tyhjäksi ja suostun nousemaan autoon takaisin. Tätä jatketaan, kunnes olen saanut ruoka-astian tyhjäksi. Sittenkin minut pyydetään kerran sisälle, saan sokeripalan, nami! Sitten mennään talliin.

Oma ihminen hakee jonkun ison esineen. Se nousee ilmaan ja kun en ehdi nähdä sitä kunnolla, juoksaisen vähän karkuun. Ihmiset rauhoittelevat ja näyttävät esinettä paremmin. Se tuoksuu nahalle. Sanovat satulaksi. Oma ihminen nostaa sen selkääni, siellä se ei minua haittaa. Jatkan heinien syömistä. Oma ihminen ottaa sen pois ja menee toiselle puolelleni, nostelee sitä taas ilmaan ja laittaa sen selkääni. Saan sokerin, nam. Kerjään lisää, mutten saa. Satula nousee välillä selkääni, välillä se otetaan pois. Talliemäntä tulee toisen satulan kanssa, ensimmäinen nousee karsinan reunalle. Koitan maistella sitä, mutta ihmiset vähän estelevät. Toinen satula nostetaan selkääni, ja remmi kiedotaan vatsani ympäri. Kiristys on jo tuttu juttu, jatkan heinien hamuamista. Oma ihminen hakee riimun ja narun, kävelemme kentälle.

Kävelen ihan rauhassa, kunnes otan yhden raviaskeleen. Selästäni kuuluu läpsähdys. Karmeaa! Hyppään, läpsähdys kuuluu isompana. Selässäni oleva satula liikahtaa vähän. Hyppään. Pukitan. Laukkaan ja pukitan. Läpsähdyksiä kuuluu aina vain, enkä pääse siitä mitenkään eroon. Juoksen Omaa ihmistä ympäri ja koitan saada läpsähdyksiä loppumaan. Oma ihminen päästelee rauhoittavia ääniä, jotka muuttuvat kehuiksi, kun hiljennän käyntiin ja pysähdyn. Auta! Oma ihminen kehuu ja rapsuttaa ja pyytää kävelemään. Se on helpompaa, läpsähdyksiä ei kuulu. Nostan ravin toiseen suuntaan, nyt läpsähtelee taas ja hypin taas, tasajalkaa ja kahdella jalalla ja potkin taakseni. Mikään ei auta. Pysähdyn, mutta Oma ihminen käskee jatkamaan. Jatkan ravaamista läpsähtelyistä huolimatta. Oma ihminen kehuu kovasti. Saan pysähtyä ja saan vähän rapsutuksia. Jatketaan toiseen suuntaan, ravaan siististi, mutta kuuntelen silti läpsähdyksiä. Saan siiryä käyntiin, se on paljon mukavampaa. Oma ihminen kehuu kovasti ja lähdemme takaisin talliin. Siellä satula riisutaan ja Oma ihminen nauraa, että olen jo ihan iso hevonen, kun saa harjata satulavyön hikistämää mahaa. Olipas se omituista! Oma ihminen toteaa, että olisi pitänyt jättää jalustimet pois, kun leveän satulan satulasiivet heiluivat ravin tahdissa niin kovin. Mutta tulipa kokeiltua. Saan harjauksen, rapsutuksia, kehuja ja jatkan heinien syömistä. Naapurikarsinan Äitisuokki ei ole yhtään vaikuttunut siitä, mitä jouduin kokemaan. Hän tosin antaa ihan suosiolla vangita itsensä koppiin, joten hän taitaa olla jo ihan menetetty tapaus. Olen silti tyytyväinen itseeni, ja jatkan syömistä.

Seuraavana päivänä ravasin jo pomppimatta, vaikka ei tämä ihan suosikkipuuhaani ole.

Olenpa jo iso!

Maailma laajenee

Koppi on näköjään tullut jäädäkseen. Pidän silti urheasti pintani enkä jää sinne vangiksi, vaikka saatankin käväistä sisällä hakemassa iltakauraa. Melkein joka ilta. Ja aika monta kertaa, ennen kuin kaurat on syöty. Mutta pidän tarkasti Omaa ihmistä silmällä, ja huomaan kyllä jos ajatuksissa vilahtaakaan takapuomi. Silloin vilahdan kopista ulos nopeammin kuin ihminen ehtii räpäyttää silmäänsä. Tai ainakin niin päättäväisesti, ettei ihmisrääpäleillä ole siihen nokan koputtamista. Varmuuden vuoksi teen niin myös silloin, jos kauempaa kuuluu mitä tahansa erikoisempaa ääntä. Vara aina parempi, sanon minä!

Viime viikolla Oma ihminen armahti minua lastausharjoituksista. Syynä saattoi olla myös edellinen päivä, joka päättyi siihen, että minä kieltäydyin menemästä lastaussiltaa pidemmälle ja ihmisen korvista nousevan höyryn saattoi melkein nähdä. Joka tapauksessa lähdettiin kävelylle kopin sijaan, mikä sopi minulle oikein hyvin. Kiltisti seurasin Omaa ihmistä, vaikka Äitisuokki jäikin huutelemaan perääni laitumelta. Mentiin kohti isoa tietä, mutta tällä kertaa ei jäätykään syömään siihen lähistölle tai käännytty tien päässä kotiin, vaan jatkettiinkin suoraan. Kävelimme ison tunnelin läpi ja vaikka autoja vilahtelikin välillä yläviistosta ennen ja jälkeen tunnelin, niin kävelin silti minne Oma ihminenkin meni. Vähän hermostutti, mutta ihminen heittäytyy niin kärttyiseksi jos koitan rynnätä ohi ja yhtään koppia ei kuitenkaan ollut näkyvissä, niin kävelin sitten omalla paikallani eteenpäin ja kuuntelin, kun Oma ihminen kehui minua maasta taivaisiin. Mutta sehän nyt kuuluu asiaan, ainahan minua kehutaan kun olen niin hieno! Hetkeksi jäätiin syömään ruohoa (noh, minä söin ja ihminen oli vahtina), mutta kun pidin autotietä silmällä koko ajan, lähdettiin melko pian jatkamaan matkaa. Käveltiin ihan uusia teitä ja välillä pysähdyttiin haukkaamaan vähän ruohoa. Yhden tien poikki meni iso lammikko eikä minun auttanut muu kuin kävellä siitä läpi, vaikka vesi onkin tosi karmaisevaa. Lammen jälkeen piti juosta nopeasti kauas siitä, mutta Oma ihminen hermostui taas ohittelusta ja jouduin peruuttamaan paikoilleni. Edempänä käytiin taas ruohostamassa ja sitten palattiin takaisin. Tälläkin kertaa oli pakko mennä yli siitä vedestä ja nyt pysyin paikoillani koko matkan, vaikka olemuksellani kerroinkin ihmiselle, että tämä on nyt ihan henkilökohtainen palvelus siitä hyvästä, ettei lampi ole traileri. Takasinkin mennessä piti kävellä siitä tunnelista. Hetkeksi jäin miettimään, että kannattaako sittenkään mennä, mutta päätin sitten seurata kuitenkin. Oma ihminen oli paljon iloisempi kuin edellisenä päivänä ja kehui minua kovasti kun pääsimme takaisin laitumelle. Äitisuokkikin oli taas tyytyväinen, kun sai minut taas silmiensä alle. Paraskin huolehtija, kun jättää minut melkein joka päivä yksin eikä tule takaisin ennen kuin olen juossut itseni hikeen laitumen viertä.

Oma ihminen kertoi hyvin epävirallisen haravanvarsimittauksen näytäneen,
että olen kasvanut jo hevosmittoihin! Juuri ja juuri, mutta kuitenkin...

Se onni oli kuitenkin lyhytaikaista, ja tällä viikolla ollaan taas seisottu kopissa ja lastaussillalla ja sen edessä. Tosin ei ihan joka päivä. Eilen sain paljon ihmisiä vieraakseni laitumelle, ja hyvän emännän tapaan pidin mielelläni seuraa heille, etenkin kun leipätarjoilu pelasi. Tänään Oma ihminen vei minut kentälle ja käveltiin pari kertaa maassa olevan huovan päältä. Ensin vähän kyselin että onko tuo nyt ihan tosissaan, mutta kun vähän kaviolla kokeilin eikä mitään tapahtunut, niin menin siitä sitten yli joka suunnasta. Sain siitä hyvästä jotain makeaa ja pientä suuhuni. Sitä piti pyöritellä melko pitkään, ennen kuin sain sen aseteltua pureskeluasentoon suussani. Mutta olipa se hyvää, siitä hyvästä toiveikkaasti suuntasin uudelleen huovalle, jos sieltä irtoaisi lisääkin namia? Irtosi vain rapsutteluja, mikä sinänsä on ihan kivaa sekin. Sitten piti kävellä ja pysähtyä ja lähteä liikkeelle maiskutuksesta ja pysähtyä taas ja lähteä liikkeelle, kun Oman ihmisen jatkokäsi koski kankkua. Sitä sitten jatkettiin jonkun aikaa ja mentiin sitten kävelylenkille ison tien luo. Nyt ei tarvinnut kuitenkaan mennä tunnelista, vaan kaarrettiin metsäpoluille ja sieltä sitten takaisin laitumelle.

Harjoitukset jatkuvat

Niinhän siinä sitten taas kävi, että yhtenä päivänä tallin pihalla odotti taas auto koppeineen. Sisällä tarjottiin porkkanaa, mutta osasin hienosti väistää houkutukset ja olla seuraamatta herkkuja kopin sisälle. Tai sillalle asti nousin, kun siitäkin sai namia ensimmäisellä kerralla. Sitten peruutin nopeasti pois. Tällä kertaa vain peruuttaessani joku raipanpää napsutti takalistoani, joten päätin sittenkin jäädä siihen sillan läheisyyteen. Ja ihan vähän kurkottaa syvemmälle, että sain namia. Välillä kävin vähän syvemmällä, sain namin, peruutin pois, sain naputusta jalkoihin ja nousin taas sillalle pohtimaan asiaa. Tätä toistettiin jonkun aikaa, kunnes porkkanan perään kurotellessani kädet ilmestyivät taakseni ja ennen kuin huomasinkaan, minut oli taas vipattu autoon ja takapuomi esti pakoni. Tähän täytyy alkaa kiinnittää huomiota!

Kuuman matkan jälkeen ovet vihdoin avautuivat ja pääsin ulos hikeä tippuen. Pienen verryttelyn jälkeen pääsin karsinaan, mutta olisin paljon mieluummin ollut jossain muualla. Kiersin ympyrää, kuoputin jalallani, ravistelin päätäni ja vähän hyppäsin kahdelle jalallekin, mutta ovi pysyi kiinni. Korkeintaan kalterien välistä kuului rauhoittelevaa jutustelua ja silloin tällöin sieltä työntyi pieni tuppo vihreää ruohoa. Hiljalleen tyydyin nyrpeänä kohtalooni ja kävin kaltereiden viereen kerjäämään rapsutuksia. Vihdoin Oma ihminen armahti minua ja otti ulos karsinasta. Olin niin tyytyväinen, etten huomannutkaan minne minua vietiin - päädyin nimittäin taas sisälle pieneen rautakarsinaan. Sitten eläinlääkäri nipisti minua taas kaulasta ja minua alkoi niin nukuttaa, että päätin ottaa pienet torkut, vaikka ympärilläni puuhasteltiinkin. Suuhunikin tungettiin taas sellainen rautajuttu ja eläinlääkäri hieroi hampaitani toisella rautalaitteella. Olisin pahastunut, jos olisin jaksanut. Sitten pääsin takaisin isompaan karsinaan.

Minua väsytti enkä ollut yhtään nälkäinen, joten kun taas oli aika seistä kopin edessä en ollut yhtään valmis yhteistyöhön kenenkään kanssa. Etujalat suostuin nostamaan lastaussillalle, mutta siihen jäin. Siinäpä tuuppaatte, minä en liiku minnekään! Taas minua yritettiin houkutella (vastustin kiusausta), painostaa raipannapsutuksella (jätin huomioitta) ja vipata sisään takapuolesta (tällä kertaa pidin varani ja peruutin siitä huolimatta). Mutta sitten joku löysi taas tallista harjan ja siitä lähti niin paha meteli, että jonnekin oli liikuttava. Koitin livahtaa pois sillalta, mutta minut käännettiin aina takaisin. Koitin kypätä pystyyn, mutta meteli ei lakannut. Koitin livahtaa vähän lähemmäksi kopin ammottavaa kitaa, ja sain hetken hengähtää. Ja sitten sama alkoi taas. Karmeaa, voin todeta täydestä sydämestäni. Meteli pakotti minut lopulta koppiin, takapuomi lävähti taas kiinni ja sielläpä olin taas. Seuraavalla kerralla en kyllä sano siitä harjastakaan mitään, vaikka se kuinka pitäisi ääntä. Ihan varmasti niin. Voin kyllä kulkea talutettuna enkä mene ihmisestä ohi kun se kerran tuntuu olevan kynnyskysymys. Kuljen läpi omituisista kujista ja sillasta, minkä alla virtaa vesi. Juoksen ympyrää jos niin halutaan. Annan sitoa selkääni ja jalkoihini kaikenlaista. Annan jopa kastella itseni sienellä, vaikken tykkää siitä yhtään. Mutta koppiin en kyllä mene. Joku raja se on minullakin. Niin kerta!

Miten niin iso pää? Tällaiset jalassani juoksin ihan kiltisti ympyrää kun pyydettiin.
Miksi se ei riitä? Miksi pitäisi nousta jonnekin koppiin, mikä ei ole yhtään kivaa?

Vaan mitä odotti pihassa parin päivän päästä: taas auto ja koppi perässä. Itsepäinen tuo Oma ihminen. Ja ruoka-aikaankin vielä kaiken lisäksi. Ihminen taikoi jostain iltakaurani, laittoi ne ruokaämpäriini ja nosti ämpärin koppiin. Eihän siinä muu auttanut kuin nostaa etujalat sillalle, että ylsin syömään. Ja kun se asento oli vähän epämukava, hivutin hiljalleen takajalatkin sillalle. Välillä piti nostaa pää ja tarkistaa ympäristö, ettei vain kukaan ole ahdistamassa minua minnekään. Mutta kun ympärillä ei pyörinyt muita kuin Oma ihminen, jatkoin syömistä ja saattoi jossain vaiheessa toinen etunenkin mennä koppiin sisälle, kun siitä asennosta oli mukavampaa syödä. Kun ruoka loppui, Oma ihminen peruutti minut ulos ja vei hetkeksi talliin ennen kuin pääsin takaisin laitumelle. Hmmm.

Jalkani oli kuulemma parempi, mutta ei vieläkään niin hyvä kuin sen pitäisi olla. Oma ihminen uhkasi että saan uuden piikin polveeni jossain vaiheessa. Kuvitelkoon vain moisia, minä en lähde kotoa enää minnekään!

Löhölomailua

Vatsakivuista selvittiin ja ihmisetkin heltyivät päästämään minut takaisin laitumelle parin tarhassa vietetyn päivän jälkeen. Joka päivä joku kävi ruuttaamassa jotain pahanmakuista suuhuni, mutta annoin sen anteeksi kun sain namia sen jälkeen. Sitä paitsi sen lisäksi saattoi saada rapsutuksia ja helpotusta ötököihin, joten ruiskun uhasta huolimatta tulen edelleenkin aina tervehtimään, jos joku tulee laitumelleni. Viime aikoina ruiskuakaan ei ole enää näkynyt, sen sijaan kahdesti päivässä saan kauraämpärin. Sen toivossa kannattaa jo laukata ihmisten luo, jos sellaisia näkyy!

Omaa ihmistä ei ole viime viikkoina näkynyt montaakaan kertaa, joten olen saanut ihan rauhassa keskittyä löhöilyyn ja syömiseen. Laidunvieraat lähtivät pois, mutta onneksi sentään yksi kaverihevonen laiduntaa näköetäisyydellä.

Rapsuta! Lisää! Juuri siitä!

Eilen Oma ihminen tuli käymään ja harjauksen jälkeen mentiin kentälle. Kävelin ympyrällä Oman ihmisen ympärillä ja välillä piti pysähtyä. Aina en jaksanut kiinnittää seis-käskyihin huomiota, mutta sitten joku piiska läimähti maahan eteeni ja muistin taas huomioida ihmistäkin. Sitten piti ravata ja kun en olisi viitsinyt, se piiska heilahti taas ja teki hassun äänen. Totesin, että nyt Oma ihminen on tullut hulluksi ja päätin poistua pukkilaukkaa paikalta. Naru vaan pakotti minut takaisin, tosin siinä vaiheessa sieltä narun toisesta päästä kuului jotain manauksia hanskojen tarpeellisuudesta... Kun en kerran päässyt karkuun, juoksin sitten Omaa ihmistä ympäri häntä korkealla, kaula kaarella ja sieraimet suurina. Mörköjä, omalla kentällä! Mutta Oma ihminen vain kehui ja sitten himmaili minua taas käyntiin. Sanoin PRÖÖT sille piiskalle, mutta talutettuna maltoin kävellä sen verran, että huomasin ettei tässä tainnut sen kummempaa tapahtuakaan. Sitten vaihdettiin suuntaa ja maltoin ravata vähän normaalimmin, vaikka piiska olikin mukana. Lopuksi piti vähän peruuttaa ja kävellä eteen ja peruuttaa taas (ja piiska puri etusta, jos en mennyt taakse tai koitin spurtata Oman ihmisen ohi). Sitten käytiin kävelemässä vielä lenkki (ja piiska jäi kentälle, ähäkutti) ennen kuin pääsin taas laitumelle.

Tänään Oma ihminen kantoi kentälle taas tolppia ja pari puomia. Minä katselin laitumelta ja hirnuin välillä, että lakkaisi kuskaamasta niitä tolppia ja tulisi pelastamaan minut mäkärälauman kynsistä. Jossain vaiheessa viesti meni perille ja rapsutuspalvelu alkoi toimia. Sitten mentiin kentälle ja kävelin muutaman kerran maassa olevien puomien välistä. Sitten puomit nousivat ilmaan ja kävelin taas välistä, muutaman kerran niinkin, että Oma ihminen jäi kujan suulle ja minä menin sisään ja peruutin pois. Tässä ei ollut mitään ihmeellistä, samaa tehtiin keväälläkin kerran. Silloin tehtävä tuntui paljon pelottavammalta, mutta nyt kävelin kiltisti sinne, minne pyydettiin. Sitten mentiin talliin ja sain harjauksen ja ötökkäsuihketta uuteen hienoon talviturkintekeleeseeni. Lähtiessä Oma ihminen heitti selkääni joitain huopia ja minä suljin korvani ihmisten ihan asiattomasta vitsailusta kuormamuulista ja muulin luonteesta... Yksi niistä huovista kilisi vähän epäilyttävästi, mutta kun ei saanut spurtata sitä karkuun (yritin kyllä), niin annoin sen sitten olla ja kävelin Oman ihmisen perässä takaisin kentälle. Siellä Oma ihminen poisti huovat selästäni ja levitteli ne puomien päälle, jolloin kujaan tuli jonkinlaiset seinämät. Sitten käveltiin taas kujaa edes takaisin, ihmisen kanssa ja ilman. Minä olen kuulkaa nähnyt pahempaakin kuin muutaman puomin ja viltin, joten lompustelin menemään sinne minne käskettiin. Sitten sain paljon kehuja ja pääsin takaisin laitumelle.

Jalkani on muuten paljon parempi, nyt en onnu sitä enää ollenkaan eikä sitä tarvitse lepuutella enempää kuin toistakaan jalkaa. Oma ihminen sanoi, että ensi viikolla käydään röntgenissä katsomassa, onko kysta lähtenyt täyttymään terveemmällä luulla. Pitäkää peukkuja!

Kun vastustaa, vastustaa kunnolla

Ole sinä vain siellä sisällä, minä mieluummin
olen täällä ulkona sääskensyöttinä. Eikun...

Minä olen saanut ystävän viereisen laidunlohkon tammasta. Hirnumme aina toisillemme jos olemme erossa ja nukumme siinä nurkassa, missä laitumet ovat lähekkäin. Se on hyvä, koska muuten kukaan ei ole vahtimassa minun untani. Viime viikkoina Oma ihminen on taluttanut minut talliin aika usein, ja melkein joka kerta pihalla on seissyt se pahuksen auto. Sitten sinne pitää mennä syömään porkkanaa. Se oli ihan hyvä siihen asti, kunnes kerran sisällä ollessani en enää päässytkään pois, vaan joku oli sulkenut luukut! Enkä päässyt pois ennen kuin olin jo luopunut kaikesta toivosta ja alistunut kohtalooni. Parina päivänä tapahtui näin, ja vaikka kopissa saakin paljon kehuja, rapsutuksia ja namia, aloin kallistua sille kannalle, että se ei kuitenkaan ole kiinni joutumisen arvoista.

Mutta ette arvaakaan, mitä sitten tapahtui. Leppoisat laidunpäivät muuttuivat kerrasta paljon ikävämmäksi. Yhtenä päivänä jäin taas kiinni koppiin, kun hamusin namia niin, että unohdin peruuttaa pois ennen kuin takapuomi sulkeutui. Mutta nyt ihan kaikki luukut menivät kiinni, ihmiset poistuivat ja sitten se hurina ja tärinä alkoi taas. Ja kun se vihdoin loppui, arvatkaapa missä oltiin. Klinikan pihalla taas. Argh. Oma ihminen talutti minut talliin ja menin sisään, vaikka vähän aikaa ovella harkitsinkin, että kannattaako se sittenkään.

Jonkun ajan kuluttua ihmiset lähtivät ja minä jäin ihan yksin sinne vieraaseen talliin, eikä kukaan tullut vaikka kuinka huutelin tiellä käveleville hevosille. Aamulla talliin tuli vieras ihminen ja sitten alkoi taas kovasti nukuttaa... Herätessäni olin vähän kipeä joka puolelta, etenkin takapolvestani. Sinne kuulemma ruiskutettiin kortisonia, jonka pitäisi parantaa luussa olevaa kystaa. Minä en muista koko operaatiosta mitään, kun nukuin koko ajan. Myöhemmin Oma ihminen tuli Tallinemännän kanssa, ja olinpa iloinen nähdessäni heidät! Kovasti hirnuin heitä takaisin, kun he lähtivät tallista, mutta onneksi tulivat pian taas takaisin. Ulkona odotti taas se auto, ja vaikka siellä olisikin ollut ruokaa, seisoin mieluummin ulkona sateessa. Tai kävin minä pari kertaa sisällä asti nappaamassa suun täyteen heinää, mutta peruutin niin nopeasti ulos, etteivät ihmiset ehtineet sulkea minua sisään. Yrittivät he sitoa minua kiinni heti kun menin sisään, mutta minulla on keinoni - ensin petti riimu ja seuraavalla kerralla narun lukko. Ja taas seisoin siinä lastaussillan edessä, kun ihmiset koittivat houkutella minua sisälle. Lopulta minut talutettiin taas siihen käytävään ja koppi täytti ainoan ulospääsytien. Aloin aavistella pahinta kun paikalle tuli myös muutamia uusia ihmisiä. Ennen kuin ehdin käydä kunnolla epäluuloiseksi, olinkin jo kopissa. Mitä tapahtui, ihmettelin. Luukut lävähtivät kiinni ja sitten täristiin taas.

Vaikka kopissa on ikävää, niin nyt en jännittänyt enää niin paljon. Jossain vaiheessa kuitenkin luukut taas avautuvat ja pääsen pois. Niin kävi nytkin, ja ihanaa - kotipihassa oltiin! Pääsin omaan karsinaani ja vaikka olinkin tallissa yksin, näin sentään kavereita ikkunastani. Illalla sain vielä heinääkin, mikä oli ihanaa. Ihmiset jostain syystä nimittäin unohtivat ruokkia minut tänään!

Aamulla oloni ei sitten ollutkaan enää niin hyvä. Vatsaan sattui, mutta Tallinemäntä ei antanut minun maata. Välillä käytiin ulkona kävelyllä Tallinemännän kanssa ja Oma ihminenkin tuli paikalle, vaikka oli vielä aamu. Yleensä Oma ihminen tulee vasta illalla. Ihmiset olivat huolestuneen oloisia ja vatsaani sattui koko ajan. Jalkakin oli vähän kipeä. Lopulta paikalle tuli kolmas ihminen, ja sitten oloni vasta ikäväksi muuttuikin! Uusi ihminen kuunteli vatsaani ja lopulta halusi työntää kätensä häntäni alle. Minä pinnistin vastaan kaikin voimin, mutta luovutettava oli jossain vaiheessa. Aikani sitä kopelointia siedin, mutta sitten alkoi minunkin kärsivällisyyteni loppua (älä naura Oma ihminen, olen minä kärsivällinen! Kärsivällisyyteni kestää joskus jopa monta sekuntia!) ja lopulta ihmiset tuikkasivat taas neulan kaulaani. Alan olla jo tottunut piikkityynynä olemiseen enkä jaksanut vastustella sitä, vaikka Oma ihminen varmuuden vuoksi nipistikin minua samalla kaulanahasta. Minua alkoi väsyttää taas ja sitten kopelointi jatkui. Sen jälkeen uusi ihminen kaivoi esiin paksun letkun ja alkoi työntää sitä sieraimestani sisään. Voin kertoa, ettei se tuntunut yhtään mukavalta! Mutta oloni oli niin tokkurainen, etten jaksanut protestoida. Sitten letkuun kaadettiin vettä ja öljyä ja se kaikki meni suoraan mahaani. Sitten onneksi ihmiset päättivät lopettaa kiusaamiseni ja sain jäädä torkkumaan karsinaan.

Ruokaa, vihdoin!

Oma ihminen tuli takaisin kun olin taas vähän virkeämpi, ja vei minut kävelylle. Käveltiin ympäri tarhaa ja seurasin mielelläni, vaikka vieressä ihmiset naputtelivat lautoja ja pitivät meteliä. Jälkeenpäin kun ajattelen asiaa, niin tarhan keskelle oli ilmestynyt uusi aita, mutta sillä hetkellä en suoraan sanoen jaksanut kiinnittää asiaan huomiota. Sitten mentiin takaisin talliin torkkumaan, ja sitten taas kävelylle. Ja talliin. Ja kävelylle. Välillä Oma ihminen kuunteli vatsaani. Minua väsytti niin että juuri jaloillani pysyin. Mutta kun lähdettiin kävelylle, marssin kyllä mielelläni sellaista vauhtia, että Omalla ihmisellä oli vaikeuksia pysyä mukana. Jossain vaiheessa iltaa Oma ihminen vihdoin lähti katselemasta minua. Heti kun sain karsinan kokonaan itselleni, hyödynsin tilaisuuden ja kävin maate. Tällä kertaa ihmiset onneksi antoivat minun makoilla ja sain nukuttua pari tuntia, mitä nyt Tallinemäntä kävi pari kertaa tarkistamassa mitä teen. Oma ihminenkin kävi vielä kerran pyörähtämässä ja vaikutti olevan tyytyväinen murisevaan mahaani.

Tänään olen joutunut olemaan koko päivän karsinassa, vaikka olenkin välillä huutanut Tallinemäntää tulemaan ja päästämään minut ulos. Hän ei heltynyt, mutta kävi sentään aina silloin tällöin antamassa minulle vähän syömistä, tosin aika surkean vähän kerrallaan. Illalla Oma ihminen kävi parikin kertaa pyörähtämässä Tallinemännän kansa ja nyt ihmiset tuijottelivat vähän huolestuneina juomakuppiani, jonka pinta ei ole päivän aikana vajentunut. Mutta juomattomuus kannatti, koska sen varjolla pääsin hetkeksi narun päässä syömään märkää ruohoa tarhaan. Nam! Edes kimpussani pyörivä hyönteislauma ei saanut minua harhautumaan ajattelemasta mitään muuta kuin itse asiaa, eli syömistä! Sitä paitsi Oma ihminen lupasi, että huomenna pääsen koko päiväksi tarhaan syömään ruohoa, jos lupaan olla juoksentelematta. Saa nähdä sen kanssa, mutta syödä ainakin lupaan!

Lastausharjoituksista laitumelle

Viime päivinä olen saanut tutustua siihen kammottavaan autoon oikein ajan kanssa. Oma ihminen on käynyt useampana päivänä peräkkäin ja sitten kun tullaan tallista ulos, pihalla onkin auto odottamassa kita ammollaan. Hyvin varovasti tulin Oman ihmisen perässä lastaussillan eteen ja nuuskin sitä ja vähän koputin kaviollakin. Oma ihminen vain kehoitti menemään eteenpäin. Minusta se ei ollut hyvä ajatus, mutta hänen mielikseen nostin kuitenkin etujalan sillalle. Ja kas, sainkin leipäpalan suuhuni ja minut peruutettiin kauemmas autosta. Hmm.

Oma ihminen pyysi taas, nostin taas jalan sillalle ja kas, taas tuli leipää ja pääsin pois. Ei hullumpaa. Kerta kerralta uskalsin sillalle rohkeammin ja aloin jo odottaa, että missäs se nami on. Mutta sitten aloin epäillä että kuitenkin kohta minua aletaan hätistää sisälle ja minun piti päästä pois. Sain peruuttaa ulos, kerätä taas itseni ja sitten mentiin taas. Pari kertaa kävin kurkkaamassa koppiin niin, että takajalat olivat vielä maassa, mutta sitten halusin äkkiä taas pois.

Seuraavana päivänä sama jatkui. Kurkkasin jo pari kertaa yhä peremmälle koppiin, mutta takajalat jätin aina turvaan sillan alkupäähän, että tarvittaessa pääsen helposti pois. Pitkään en viihtynyt sillalla koskaan. Sitten hoksasin että namilaatikko on siellä kopin sisällä, joten hiivin sinne kuitenkin aina uudestaan kun Oma ihminen pyysi. Lopulta sitten pääsinkin taas ruohotarhaan lepuuttamaan hermojani ja täyttämään vatsaani. Sen verran hermostutti että sinne piti ravata, mutta sinne päästyäni maltoin keskittyä syömiseen. Nam!

Kolmantena päivänä koppi ajettiin taas pihalle, ja nyt menin jo paljon luottavaisemmin sen luo. Uskalsin nostaa ihan kaikki jalkani kyytiin että ylsin namilaatikkoon, mutta sitten tahdoin peruuttaa pois, ennen kuin kukaan ehtii sulkea minut sisälle. Niin sain tehdä, ja kohta nousin autoon taas. Hiljalleen aloin uskoa, että ei siellä sen kummempaa tapahdu ja uskalsin olla siellä vähän pidempäänkin. Itse asiassa taisin innostua namilootasta sen verran, että kiipesin autoon pari kertaa niinkin, että Oma ihminen jäi seisomaan sinne ulkopuolelle. Kävin tallissa hetken syömässä heinää ja kun Oma ihminen haki minut takaisin, koppiin sisälle oli ilmestynyt joku seinämä, mikä piti vähän ääntä kun kopissa kulki. Haistelin sen läpi, totesin vaarattomaksi ja kiipesin taas namilaatikon luo, eikun siis sinne autoon. Eikä lopulta haitannut, vaikka Oma ihminen livahti sinne etupuomin toiselle puolelle, tiesin että se tarkoittaa vain sitä, että namiloota nostetaan paremmalle korkeudelle jotta pääsen syömään paremmin. Mutta sitten pihalta alkoi kuulua muiden ihmisten ääniä, ja jähmetyin. Vieraat ihmiset + koppi = hankaluuksia. Kerran vielä suostuin sisälle, mutta sitten vieraat ihmiset tulivat niin lähelle, että en halunnut enää mennä minnekään. Itse asiassa en olisi millään mennyt edes talliin, minne Oma ihminen minua lähti ohjaamaan... Kävelylle lähdin kuitenkin myöhemmin, ja sen jälkeen talliin menokin maistui taas.

Seuraavana päivänä jatkoimme taas, ja lopulta seinämä oli siirtynyt jakamaan tilan puoliksi. Minä menin toiselle puolelle, kun Oma ihminen jäi toiselle puolelle. Namia sain kuitenkin kun olin kokonaan sisällä. Sitten Oma ihminen siirtyi taaemmas ja rapsutteli selkääni ja lautasiani. Eipäilyttävää, siispä peruutten pakoon! Mutta ei se sitten lopulta ollutkaan iso juttu (ainakaan niin kauan, kun ruokahuolto pelaa!), joten kohta jo seisoin kopissa namilaatikkoa tyhjentäen, vaikka Oma ihminen seisoikin takanani ja selvitteli häntääni.

Eilen koppi sai jäädä odottamaan, kun minä lähdin laitumelle! Ihanan paljon ruohoa, ja kaikki vain minua varten! Oma ihminen lupasi että saan jäädä sinne yöksikin ja syödä ihan niin paljon kuin haluan. Toisella puolella tietä on kaksi hevosta ja viereisellä lohkolla myös kaksi joten sentään näen muita, vaikka muuten joudunkin olemaan ihan yksikseni. Tosin viereen tulleet olivat aluksi niin outo näky, että minun piti juosta toiseen päähän laidunta (lähelle niitä muita hevosia) ja sanoa PHUUH! Sitten laukkasin lähemmäksi, tein u-käännöksen ennen aitalankoja ja laukkasin takaisin turvanurkkaani, minkä jaloista lähti. Ja sitten taas sama uudestaan. Ja uudestaan. Mutta kohta tuli jano kaikesta juoksemisesta (ja myönnetään, jalkaankin sattui vähän) ja pysähdyin. Mitään sen kummempaa ei tapahtunutkaan, joten aloin taas keskittyä enemmän ruohoon jalkojeni ympärillä. Jospa ne uudet hevosetkin sittenkin olisivat minulle kaverina, vaikka ovatkin pelottavan valkoisia. Tähän mennessä kaikki tapaamani valkoiset hevoset ovat lähinnä ajaneet minua kauemmas, mutta nyt meillä onkin aitalanka välissä, ähäkutti!

Tämän kaiken kun syön, kasvan isoksi!

Ja taas lähtee!

Ja äkkiä takasisin turvaan

Muhkea, minäkö? Näin se kuva huijaa :)

Tätä ajattelin tehdä seuraavat pari kuukautta.
Oikein mukavaa kesää kaikille!