Minusta tuntuu, että viime vuonna tähän aikaan hevoset olivat jo hyvää vauhtia totuttelemassa vihreään. Tänä vuonna ainoat vihreät löytyvät metsästä varpujen ja havujen muodossa. No, eipähän ole vielä itikoitakaan...
Tänään oli kuitenkin ensimmäinen oikeasti lämmin päivä täälläkin. Hellerajat pysyivät kaukana, mutta pihatöissä lipsahti sen verran kauan, että tallilla käynti venähti illalle. Oli niin kaunista, että nappasin kameran mukaan kypärän sijasta.
Vapaus!
Daisy leikkii quartteria. Vielä on lihaksissa kehittämistä ;)
No ei nyt koko aikaa jaksa laukata.
Kultainen poni auringonsäteessä
Jos oikein kerjään, niin kasvaisiko tänne vihreää?
Mitä sinä siellä kyykistelet?
Mikä se oli? Mikä se oli? (siivosin tarhaa heittelemällä irtokiviä lähiojaan ja se oli Daisystä ihan kamalaa)
Daisy on ollut taas ihan heitteillä pitkän aikaa omien työkiireideni vuoksi. Viikon maastokävelyiden jälkeen vihdoin pääsin tallille siihen aikaan, että kehtasin vielä lähteä maneesille. Virranpoistoratsastus onnistui vain siellä, kun tiet olivat joko jäisiä ja uraisia tai sohjoisia ja uraisia, vähän päivästä riippuen. Maneesi oli onneksi aika tyhjä, mutta yksi yllättävä kaveri lehahteli kattopalkkien lomassa ja välillä rapisteli ikkunoihin: jonkin sortin haukka oli eksynyt maneesiin eikä löytänyt sieltä pois!
Siellä se kököttää!
Hetken hirvitti, mitä tästä seuraa, mutta Daisy hanskasi tilanteen hienosti. Aluksi se toki jumitteli tuijottamaan yläilmoihin, mutta liikkeelle päästyään ei paljoa haukkaa noteeraanut. Jotenkin tykkään tästä paikoilleen juurtuvasta säikkymisestä paljon enemmän kuin Daisyn nuoruusaikojen kerään-kinttuni-alleni-ja-pompin-pakoon-laukkaa-suuntaan-x -taktiikasta. Edes haukan mukana lehahteleva hevoskaveri ei saanut Daisya pomppimaan, mistä toki kehuin sitä vuolaasti. Kaverin luovutettua jatkoimme Daisyn ja haukan kanssa kolmistaan, ja lopulta menin puomeja ja kavaletteja ihan rauhassa. Olen kyllä aika ylepä tuosta pikku tuulihatusta, joka selvästi alkaa aikuistua! Jotain aika hienoa oli kyllä siinä, että aina välillä yläpuolelta liukui äänettömästi tumma hahmo nurkasta toiseen. En silti jäänyt kaipaamaan ylimääräistä seuralaista, kun haukka oli seuraavana päivänä vihdoin onnistunut hyödyntämään auki olevaa nosto-ovea ja häipynyt paremmille metsästysapajille. Sitä paitsi varpuset eivät ole uskaltaneet palata maneesiin vieläkään! Niitäkään en vielä ole ehtinyt ikävöimään.
Ansaitun loman jälkeen (sekä oman että Daisyn) jälkeen lumetkin lähtivät vihdoin sulamaan. Vielä sitä toki riittää, mutta lähioja on täynnä vettä ja virtaus ihan kiitettävä jo nyt. Sillan päälläkin oli vähän vettä, mutta kun Daisy on ollut niin järkevä ja kiltisti lompostellut ojasta yli koko kevään, en ajatellut nytkään tulevan ongelmia. Ha! Olisi pitänyt tietää paremmin.
Hyvissä ajoin ennen ojaa jämähdimme paikoillen ja aloitimme eteen-taakse-sivulle-kuvion. Daisy oli vakuuttunut, että ojassa on vähintään alligaattori! Taivas heijastui sillan päällä olevasta lammikosta ja sehän selkeästi tarkoitti sitä, että nyt emäntä on seonnut lopullisesti ja koittaa hukuttaa sekä itsensä että viattoman hevosraukan. Minä koitin selittää nätisti ja vähän napakammin, että kuusivuotias on jo niin iso, että voisi kantaa minut yli tästäkin paikasta, josta ollaan menty yli ehkä vasta tuhat kertaa aikaisemmin.Sitä paitsi sitä ojaa kuunnellaan joka päivä tarhassa, eikä se tiettävästi ole vielä syönyt ketään. Viime vuotiset sorsatkin selvisivät kevätvirrasta ihan kokonaisina. Vaan ei auttanut, pakko oli jalkautua Daisyn turvaksi.
Minä mörönsyöttinä Daisy käveli kiltisti yli ojasta ja minä manailin mielessäni sitä, miten pääsen takaisin selkään. Olin tietysti liikkeellä ilman satulaa, ja kaikki hyvät selkäännousulumihanget olivat jo sulaneet pois. Vaikka Daisy onkin kääpiömallia, ei ratsastaja ole enää ihan niin hyppykykyinen ja notkea kuin parikymmentä vuotta sitten. Onneksi Daisy näyttää olevan aika pitkämielinen sen suhteen, että joku pomppii kyljelle ja lopulta puoliksi kiipeää ja puoliksi raahautuu kylkeä pitkin selkään. Joku muu olisi jo haistattanut pitkät ja jättänyt minut välille.
Onhan se virta aika kova.
Tähän surmanloukkuun koitin saada poni parkaa.
Selkään päästyäni kävelimme lenkin kaikessa harmoniassa ja sitten kävimme taas saman keskustelun. Vaikka rintamasuunta oli kohti tallia, yli ei uskallettu. Eipä siinä muu auttanut kuin tulla taas alas, marssia sillan yli, marssia takasin, marssia sillan yli, marssia takaisin jne niin kauan, että se alkoi Daisynkin mielestä olla tylsää. Lammikon ylityksiä oli siinä vaiheessa takana jo niin monta, että omatkin jalat olivat saappaista huolimatta jo märät. Sitten taas illan jumppapunnerrustuokio ja pääsin takaisin selkään (jee!). Sitten taas suunta kohti siltaa. Edelleen piti hetki miettiä, mutta sitten Daisy päätti uhmata ilmiselvää kuolemaa ja meni yli. Puolivälissä siltaa rohkeus petti ja sillalta poistuttiin laukkaloikin, mutta kun mentiin yli ja minä pysyin selässä, niin ei muuta kuin kehuja vain ja jatkettiin tallille. Rentoa tämä kevätaika!
Kevät tulee! Aurinko paistaa! Lumet sulavat! Linnut laulavat! Räystäät tippuvat! Tai sitten on se vaihtoehtoinen kevätkeli.
Jos vähän hangen pinta uhkaakin laskea, ei hätää - taivaalta tippuu kyllä täydennystä ihan riittämiin. Talli-illan ylivoimaisesti jännittävin osuus on automatka: viimeisellä pätkällä ei auta kuin valita ura, painaa kaasua ja rukoilla, ettei tule autoa vastaan ja että oman auton maavara riittäisi perille saakka. Tähän asti tähdet ovat olleet kohdillaan.
Koulukisojen jälkeen oma ratsastusmotivaationi tuntuu lähteneen talvilomalle, joten Daisyn liikutus on ollut aika lailla maastokävelyvoittoista. Maneesilla ollaan käyty kerran-pari viikossa, mutta vaikka Daisy kulkeekin ihan ok, sen himmailu oikeassa kierroksessa kuitenkin hiertää takaraivossa ja saa minut välttelemään niihin tilanteisiin joutumista. En ole varma, kumpi on vinompi - hevonen vai ratsastaja - mutta yhteisvaikutus näyttää kumuloituvan oikeassa kierroksessa.
No, loskassakin voi kahlailla jos ei maneesille jaksa, peseytyvätpähän hevosen jalat siinä samalla :D Lähiteiden käppäilykin voi olla extremeurheilua tähän aikaan, kun lumet voivat rysähtää alas hetkenä minä hyvänsä, minkä ohitettavan talon katolta hyvänsä. Tunnen itseni joskus vähän hölmöksi kun kehun hevostani säikähtämisestä, mutta mitä muutakaan voi tehdä, kun toinen kiltisti säikähtää paikoillaan sen sijaan, että katoaisi pukkilaukkaa horisonttiin?
Sininen taivas oli vain hetkellinen häiriö, mutta kyllä tätäkin maisemaa kelpasi katsella.
Tänään lähdimme sitten pidemmälle maastolenkille, kun viikonlopun kunniaksi pääsin tallille hyvästi valoisan aikaan. Olkoonkin, että räntää satoi poikittain ja päässä soi vain Freud Marx Engels & Jungin Danny show:n kertosäe... Mutta kas, tallille päästyäni taivas olikin sininen ja aurinko paistoi kauniisti!Siispä alikulkua ja loskaa uhmaamaan, ja pidempien maastoreittien äärelle. Mennessä talutin, ja Daisy käveli alikulun nätisti, kahlasipa kiltisti perässäni alikulun pohjalla olevan viiden sentin syvyisen "järven" ylikin. Vähän piti stepata vastaan tulevan lenkkeilijän kohdalla, mutta muuten kuljettiin hienosti. Selkään kivuttuani ympäristöä katseltiin jonkin verran, mutta silti käveltiin siivosti sinne, minne kuski osoitti.
Metsässä pohjat olivat yllättävän hyvässä kunnossa, oli varmaan viimeisiä päiviä, kun siellä pääsee järkevästi kulkemaan ennen kelirikkoaikaa. Annoin Daisyn ravata pitkät pätkät ja laukkasimmekin muutamaan otteeseen. Saadapa tämä yksin kulkemisen rentous siirrettyä myös ryhmässä liikkumiseen! Sama pätkä yksin mennään oikein nättiä ja säädettävissä olevaa rentoa laukkaa ja ravia, kaverin kanssa pingotaan kuin viimeistä päivää ja pukitellaan raivokkaasti, kun koitan himmailla vauhtia järkevämmäksi. No, ehkä joku päivä... Takaisin päin tultaessa ravasin vielä pari pätkää, dialogi kulki suunnilleen näin:
Minä: Ok, ravataanpa vähän. Daisy: Jee, mennään! Kato, jos vähän laukattaisiin, niin päästäisiin nopeammin tallille? Minä: Jos ei kuitenkaan. Ravia, kiitos. Daisy: No hyvä on sitten. Daisy: ...jos ihan vähän vain laukkaa? Minä: Ei kun ravia. Daisy: No hyvä on sitten. Daisy: Katso, näin nätisti ravaan! Minä: Tämä on muuten laukkaa. Hiljennähän taas raville.
Oli vähän vaikeaa pysyä lujana, kun toinen tarjoili joka välissä ihan kaunista, hiljaista ja hallittavaa laukkaa, mutta pidin kiinni ravitoiveestani. Daisy sai tunnissa sopivasti purettua ylimääräiset virrat, mutta silti se ei ollut hionnut kuin vähän satulavyön alta. Kunto on kasvanut selvästi.
Takaisin tullessa Daisy käveli niin rennosti, että päätin testata, uskaltaisinko mennä aliskan selästä käsin. Ja kas, se onnistui järvestä huolimatta! Daisy jämähti kyllä vesirajaan, mutta sain maaniteltua sen veteen. Siellä hiippailtiin niin tiukasti heijastuksiin keskittyen, että "vanhoille tutuille möröille" eli autoille ei enää riittänyt huomiota. Kehuin sitä veden ylityksestä vuolaasti koko ylämäenkin (joka sille on aina pahin paikka tuossa aliskassa, kun autot tulevat takaa yläviistosta), ja se oli niin tyytyväinen itseensä, että unohti kokonaan säikkyä, vaikka takaa meni yksi rekkakin. Jee!
Pääsin pitkästä aikaa Airan ratsastuspilatestunnille. Daisy on toiminut viime aikoina taas oikein oivallisesti, mitä nyt pientä yliyrittämistä on taas havaittavissa. Daisy yrittää kovasti ja helposti lähtee kasaamaan itseään tosi suoraksi ja tosi lyhyeksi, joka saa sen jumittumaan lavoista. Kun se jumittuu, se ei enää liiku eteenpäin, etenkään oikeassa kierroksessa. Tämä kierre saatiin aikaan alkuvuodesta, joten nyt koitan ehtiä tarttua oireisiin ennen, kun tilanne pääsee taas pahaksi. Siispä tunnin aiheena oli väistöt.
Ei riitä, että kääntää pelkkää päätä. Lopun kropan pitäisi seurata mukana. Voisi helpottaa myös hevosen asettumista. Kuva: Ella Karjalainen
Yksinkertainen asiakin - takaosan väistätys ympyrällä - muuttuu vaativaksi aivopähkinäksi, kun koittaa keskittyä yhtä aikaa pusertamaan vatsalihaksia, hengittämään, avaamaan lonkkia, pitämään jalat poissa heporaukan nälkäkuopista, rentouttamaan käsivarret, kääntämään vartaloa, kiristämään ulkokylkeä, palauttamaan jalat paikoilleen, kiristämään taas vatsalihakset, ottamaan puolipidätteen, kääntämään vartaloa, ainiin ne jalat... Mutta kyllä se taas palkittiin ajoittain, Daisy venytti kaikessa rauhassa pitkiä askelia, pysyi tasapainossa ja asettui nätisti. Saadapa sama tulos säännöllisesti, kahdestaan meidän suoritukset helposti menevät vain sinne päin -kipitykseksi. Minä kuvittelen tekeväni asioita, mutta mitään ei tapahdu. Onneksi sentään silloin tällöin pääsemme jonkun valvovan silmän alle, niin emme puskiinnu aivan täysin!
Vasen kierros meni ihan ok, kunhan muistin pitää jalkani siellä, missä niiden pitää olla. Sen sijaan oikea kierros oli järkyttävä. Mikä vasen kylki? Puoliero oli aivan megalomaaninen, ja minä kun koko talven pilatestuntien jälkeen olen kuvitellut jo olevani aika suora... Ensimmäiset yritykset päätyivät siihen, että Daisy pienensi ja pienensi ympyrää voltin kokoluokkaan ja eteni lennokkaasti kuin etana tervassa. Sieltä onneksi suunta on vain ylöspäin.
Oikeassa kierroksessa oma vasen kylki ei millään meinannut pysyä kasassa vaan venyi aina liian pitkäksi, ja ilmeisesti vasen lonkka ei avaudu yhtä hyvin kuin oikea, mikä johtaa siihen, että etenkin Daisyn tahmaillessa pohje ei ole satulavyön takana niin kuin pitäisi, vaan puolivälissä kylkeä. Minä olenkin katsellut talven mittaan, että Daisyn vasemmassa kyljessä on aina joskus märkä läntti, kylläpä se kihnuttaa itseään... No ei johdu kutiavasta kyljestä, vaan ratsastajan lumisesta talvisaappaasta. Kyllä on taas taitava olo!
Koitin tänään hakea kylkiäni maneesilla ja kas - Daisyhan kääntyy tosi hyvin vain sillä, että kääntää omaa kroppaa ja pitää pohkeet siellä, missä pohkeen paikka on. Muistelen tehneeni niin vielä vuosi sitten. Elämän pieniä valaistumisia. Taas. Huoh.
Edellisestä kirjoituksesta on taas päässyt vierähtämään luvattoman paljon aikaa. Ensin meni hienosti, sitten huonosti, sitten taas vähän paremmin mutta koskaan ei tuntunut löytyvän aikaa ja inspiraatiota istahtaa alas kirjoittamaan. Mutta katsotaan, jospa se inspiraatio vielä löytyisi!
Naapuritallilla järjestettiin oman seuran kilpailut, ja mukaanhan oli päästävä totta kai, kun kerrankin on mahdollisuus päästä kisoihin ilman kuljetuskalustoa. Naapuritalli on täynnä toinen toistaan osaavampia fiksuja nuoria ratsastajia, joten nyt tarjoutui tilaisuus lähteä keräämään Daisylle kokemusta tutusta ympäristöstä ilman ruusukepaineita ratsastajalle. HeC olisi ollut se järkevä ratkaisu, mutta K.N.Special houkutti kovasti, kun ympäristötekijät oli niin kohdallaan. Etukäteen arvelin, että kuviokelluntapuoli on hanskassa, mutta laatupisteet voivat jäädä vaatimattomiksi. Mutta koska jokainen rata on lisää kokemusta, sinne siis!
Onnistuin alkuvuodesta ratsastamaan Daisyn jotenkin ihan solmuun, josta seurasi se, ettei se liikkunut oikein minnekään. Mintti kävi korjaamassa ratsastajan ja tilanne parani huomattavasti, mutta jotenkin yleisfiiliksellä ei vielä olla päästy samaan, missä oltiin syksyllä. Harjoituksissa Daisy välillä kulki oikein hyvin, mutta jotenkin sellainen pieni vastustelu kuplii pinnan alla koko ajan. Totesinkin siis, että ei me olla kyllä valmiita tuolle tasolle, mutta mennään kokeilemaan silti! Ja kannatti.
Vaikka kuinka muka laskin aikataulut, kello oli kuitenkin jo vähän liikaa siinä vaiheessa, kun kiipesin Daisyn selkään ja suuntasin kohti naapuria. Koko päivän ja edellisen päivän olin hokenut itselleni "muista kilpailunumero, muista kilpailunumero". Arvatkaapa, mikä unohtui? Puolivälissä matkaa muistin säpsähtäen, että peeveli, se kisanumero! Siispä suunta takaisin. Daisy raukka herkkänä hevosena tulkitsi, että nyt on paniikki, kun kuski säpsähtää, kääntää ympäri ja nostaa ravin. Rauhalliseksi raviksi suunnittelemani pätkä lipsahtikin pukkilaukaksi. Ei taaskaan ihan ideaali aloitus koulukisoihin! Itsekseni manaten laskeskelin, että tuo adrenaliinipiikki pysyy elimistössä sen 20min (kyllä, tieto lisää tuskaa) eli osapuilleen koko verryttelyn ajan. Hurraa.
Olihan Daisy sitten vähän säpäkämpi ja jännittyneempi, mutta onneksi kisat olivat venyneet sen verran, että kun viisi minuuttia verryttelyajan suunnitellun alkamisen jälkeen vihdoin päästiin maneesille, edellisen ryhmän viimeinen oli vielä radalla. Kerrankin olin onnellinen siitä, että aikataulut venyvät! Ehdimme siis kuitenkin verrytellä täyden ajan. Ensimmäinen puolikas ajasta kyttäiltiin nurkkia, yleisöä, maneesin reunoja ja mitä lie, mutta kun en ahdistellut Daisya siinä vaiheessa liikaa, se alkoi hiljalleen kuunnella taas minuakin. Viimeisen viisi minuuttia se oli itse asiassa jo tosi hyvä, pehmeni, kantoi itsensä ja kuunteli ohjeita.
Kolmen muun ratsukon radan ajan käveltiin pitkin ohjin tai seistiin katsomassa suorituksia. Se rauhoitti Daisyn hyvin, mutta vire pääsi laskemaan niin, että kun meidän vuoromme koitti, aloitimme taas kaiken tuijottelun ja kiemurtelun alusta. Onneksi tuomari kirjoitti hetken vielä edellisen ratsukon papereita, joten ehdimme volttailla sen verran, että pahimmat möröt tuli tuijoteltua, ennen kuin lähtömerkki tuli.
Ennen lähtömerkkiä.
Lähtömerkin jälkeen.
Radalla Daisy keskittyi taas vähän paremmin ja aina pätkittäin se pehmeni oikein kivaksi, pätkittäin taas se oli epätasainen ja kova ja kamalan tuntuinen. Oma kommentti radan jälkeen oli, että olipas kamalaa, mutta itse asiassa videolta katsottuna eihän se paikoin hullummalta näyttänytkään. Toki parantamista löytyy ja paljon, mutta jopa muoto oli paljon parempi kuin mitä etukäteen ajattelin. Ratsastajakin on melkein oppinut istumaan suorassa. Seuraavaksi tehdään jotain noille lepattaville ohjille. Alussa kyttäilyä, varsinainen rata alkaa kohdasta 1:30.
Vähän jäi harmittamaan, ettei minulla ole videota niistä pätkistä, kun
tuntuu, että nyt Daisy menee tosi hyvin, kun tuo kamalan tuntuinenkin
näytti kuitenkin tuolta. Vaikka kuinka kurkkii maneesin peileistä pätkiä, niin kyllä vain tuo video paljastaa paljon paremmin, että missä mennään! Tai sitten täytyy koittaa saada joku toinen Daisyn selkään, niin näkisin joskus itsekin, miltä se näyttää :)
Tämän vuoden tavoitteiden toinen puolikas täyttyi siis yllättävänkin nopeasti, K.N.Special ja 59,400%. Kai nyt voi sanoa, että Daisy on tasoltaan heB? Seuraavaan portaaseen voikin sitten vielä hetki vierähtää :D
Tammikuulta 2016. Mitkä takajalat?
Tarvitsen ehdottomasti kuvaajan useammin tallille mukaan,
ratsastuskuvia tuntuu olevan lähes mahdotonta löytää!
Talvikelit ovat täällä taas. Joka toinen päivä on parikymmentä pakkasastetta, joka toinen päivä kaksi plussa-astetta. Teiden ja kentän pohjat ovat vastaavassa kunnossa. Onneksi on maneesi. Pimeä ja työkiireet kuitenkin saavat omankin keskittymisen rakoilemaan, ja hevonenhan ei tee mitään, ellei erikseen pyydä. Ratsastus menee helposti hölkkäilyksi, mutta välillä täytyy koittaa ryhdistäytyä. Yksi päivä päässäni alkoi soida seuraava (lastenlaulun sävelellä):
Missä on takajalat, missä on takajalat
Tallissa ne, tallissa ne
Tähän väliin kuuluisi kai se "mitä sulle kuuluu? kiitoksia hyvää" -osio, mutta sitä ei alitajunta suostunut sanoittamaan. Jatkoin siis takajalkojen aktivointia. Mielessään hyräily tuo muuten yllättävästi tahtia raviin ja on hauskempaa, kuin pelkkä yksi-kaksi-yksi-kaksi-hokema, mikä toki toimii sekin. Ääneen laulaminenkin varmaan toimisi (ja rauhoittaisi hengityksenkin sopivasti), mutta maneesissa säästyy pitkiltä katseilta, jos lauleskelee vain päänsä sisällä.
Muistahan takajalat, muistahan takajalat
Löydätkö ne? Löydätkö ne?
Mitä niille kuuluu? Mitä niille kuuluu?
Missä ne on? Missä ne on?
Aikansa kun yrittää, niin alkaahan se hepo lyhenemään ja nousemaan pois etuosaltaan. Silti joka kolmas askel täytyy muistuttaa, että "Hienoa, mahtavaa! Jatketaan silti!"
Muistahan takajalat, muistahan takajalat
Muistatko ne? Muistatko ne?
Syyskuulta 2016. Siellä ne on, jossain lähimailla. Vielä kun
ratsastaja oppisi istumaan.
Kun tarpeeksi keskittyy ja jaksaa vahtia pilkkua, niin alkaahan se sujua, useimmiten. Ikävä sellainen hevonen, joka ei suorita täysillä, jos itse keskittyy vain 30-prosenttisesti, eikös? Mutta tässäkin asiassa kova työ useimmiten palkitaan. (päivästä riippuen työn ja tuloksen suhde toki vaihtelee)
Missä on takajalat, missä on takajalat
Löysin jo ne! Löysin jo ne!
Sitten vain metsästämään samaa fiilistä seuraavallakin kerralla.
