Kuvat kertovat

Viime aikoina Oma ihminen on ollut kovin ihastunut käärimään minut remmeihin. Olemme käyneet monena päivänä kävelyllä niin, että minä menen edellä ja Oma ihminen tulee takana. Paitsi silloin, kun minua epäilyttää mennä yksin, eli edessä on silta. Tai risteys. Tai puunrunko. Tai auto. Tai koiranulkoiluttaja. Tai muuten vain epäilyttäviä ääniä. Silloin Oma ihminen tulee kylkeni kohdalle kävelemään ja oikein tiukassa tilanteessa taluttaa minua normaalisti. Sitten hän taas jättäytyy taakse ja jättää minut kulkemaan itsekseni. Mutta en valita, sillä traileri on pysynyt useimpina päivinä paikoillaan. Tällä viikolla kävin siellä vain kerran. Muuten olenkin sitten keskittynyt vain tarhailuun.

Kaikkea pitää maistella. Oli se sitten sovitettava loimi tai portilla riippuva riimu!

Minä OLEN prinsessa. Niskojen nakkelu kuuluu asiaan.

Niskoja voi nakella myös ylöspäin.

Ja sitten voi taas laukata vähän.

Hups, aita!

Kameran tarkennuskaan ei pysy perässä.

Oma ihminen harmittelee kovasti, kun hienoimmat loikat eivät ehtineet tallentua.

Kuka siellä?

Välillä voi jäädä poseeraamaankin.

Kävelläkin voi joskus.

Mitä siellä näkyy?

Hyvää syksyä teillekin!

Syyspuuhia

Trailerivapaan jälkeen minua onkin taas kiusattu vaikka miten. Yhtenä päivänä minut vietiin tarhaan ja Oma ihminen alkoi kastella minua. Minusta se on kerta kaikkisen inhottavaa, mutta siedin sen kun Tallinemäntä piteli minua paikoillaan ja minua kehuttiin, kun seisoin enkä koittanut väistää vettä tihkuvan sienen kosketusta. Kastelua kesti vaikka kuinka kauan, ja kun minut oli kerran kasteltu joka paikasta, Oma ihminen vaihtoi ämpäriä ja kasteli minut toisen kierroksen. Yäk, yäk, yäk. Kun minut vihdoin päästettiin vapaaksi, juoksin kaiken jännityksen pois, vaikka Oma ihminen vähän vihjasikin, ettei hikoilu välttämättä edesauta kuivumista... Alla videopätkää irrottelustani, Oma ihminen pahoittelee paikoin pimeää kuvaa.

Muutenkin minusta on ihanaa juosta. Yhtenä päivänä olin niin täpinöissäni sisälle lähdöstä, että en malttanutkaan tulla portille vaan juoksin vähän ympäriinsä, ja sitten vauhdin hurma kävi ihan ylipääsemättömäksi ja  juoksin ympäri laidunta niin lujaa, kun jaloista lähti. Välillä kävin kääntymässä Oman ihmisen edessä ja sitten kiihdytin taas. Juostessani melkein lennän! Sitten huomasin että Äitisuokki oli tullut myös portille ja muistin, että jos haluan saada iltaruuat, on parempi kulkea portista.

Pari kertaa olemme käyneet Äitisuokin kanssa
kävelyllä, remmeihin käärittyinä ja ilman.

Oma ihminen on viime aikoina taas tuijotellut ja sivellyt takapolveani otsa rypyssä. Voi olla, etten ihan aina muista säästellä jalkojani kun innostun laukkaamaan. Yleensä kunnon juoksurupeaman jälkeen polvi turpoaa vähän, ja sitten muistan vähän aikaa vähentää siltä painoa. Mutta sitten se on taas hyvän tuntuinen ja joskus vain on juostava. Niin kuin silloin yksi päivä, kun Oma ihminen laittoi taas satulan selkääni ja vei minut kentälle. Tällä kertaa hän pyysi minua vähän laukkaamaankin, mitä ei olla tehtykään aikaisemmin. Satulasta kuului taas erilaisia läpsähtelyääniä, ja olihan minun ihan pakko vähän pomppia ja testata, pääsisikö niistä eroon sillä. Ei päässyt. Toiseen suuntaan laukatessa kesken loikkimisen naru meni etujalkojeni väliin. Nyt joku läpsyi selässäni ja joku toinen veti minua kainalosta. Se oli ihan liikaa ja otin jalat alleni, vaikka Oma ihminen koittikin huutaa seis-käskyä. Lähdin juoksemaan ja melko pian paino irtosi narun päästä. Sitten olikin paljon helpompaa juosta! Vähän matkan päässä oli naapuritallin hevonen kävelyllä, joten juoksin sinne minkä jaloistani lähti. Pysähdyin sinne turvallisen hevosen viereen ja Oma ihminenkin hölkkäsi paikalle hetken päästä ja ravisteli hiekkaa vaatteistaan. Minä olin ihan hikinen ja jännittynyt, mutta siltikään en saanut lähteä seuraamaan uutta tukea ja turvaani, vaan minun piti kävellä Oman ihmisen kanssa takaisin kentälle. Siellä sitten käveltiin vielä hetki ja juostiin pari kierrosta ja Oma ihminen läpsytteli satulaa erikseenkin. Vasta sitten Oma ihminen oli tyytyväinen ja vei minut jäähdyttelykävelylle. Ja polvi oli taas vähän turvoksissa.

Lastauskiusaaminen jatkuu taas. Tällä kertaa kun menen sisälle, perässäni sulkeutuu sekä puomi että takasilta. Se on minusta niin epäilyttävää, etten menekään kyytiin enää niin sujuvasti, vaan ihmiset joutuvat houkuttelemaan (ja avustamaan raipan kanssa) vähän pidempään, ennen kuin annan periksi ja nousen kyytiin syömään. Nousevan sillan ääni on kamala, mutta siihenkin olen tottunut jo sen verran, että uskallan jatkaa syömistä jo siinä vaiheessa, kun Oma ihminen vielä kolistelee jotain siellä takana sen jälkeen, kun silta on noussut. Ja sitten yksi päivä tapahtui se, mitä olen epäillytkin koko ajan. Kun olin sisällä, kaikki loputkin luukut laitettin kiinni, ihmiset ja kauraämpäri lähtivät pois ja koppi alkoi taas liikkua ja täristä. Arvasin tämän. Älä luota ihmisiin tässä asiassa. Argh! Mutta tärinää kesti vain vähän aikaa, ja kun pääsin ulos emme olleetkaan klinikan pihalla vaan edelleen kotona. Peruutin ulos ja pääsin omaan karsinaani syömään loput kaurat. Mitä oikein tapahtui?

Lehdet alkavat uhkaavasti vähentyä ja
siirryimme jo laitumelta taas omaan tarhaan.
Onneksi sentään muutama lehti vielä löytyy
matkaevääksi kävelyreissuilla.

Niin, oma karsina. Eilen muutin taas uuteen karsinaan jossa minulla on vieläkin enemmän tilaa. Oma ihminen sanoi, että näytän taas ihan pieneltä, kun karsina on niin iso. Mutta siellä oli yksi naulanpää jota ei oltu naulattu tarpeeksi syvälle lautaan. Ja kun tyytyväisenä rapsutin ryntäitäni siihen lautaan, niin se repäisi pienen haavan ryntäisiini. Oma ihminen tuli vähän ajan päästä ja olipa ilme taas vähän epätoivoinen, kun hän löysi haavani! Puhdistuksen jälkeen Oma ihminen kiersi taas kaikki paikat tarhaa myöten, ja löysi vihdoin sen naulanpään karsinastani. Sitten hän paukutteli sen piiloon. Kuulin, kuinka hän valitti minun olevan onnettomuusalttein otus, johon hän on koskaan törmännyt. Onko se muka minun vikani, että karsinan edellinen asukki oli siellä melkein vuoden ilman yhtään naarmua ja minä onnistuin löytämään sen naulan heti puolen tunnin karsinassa olon jälkeen?

Lomailua vai? Kissan viikset!

Syksy saapuu, mutta onneksi laitumella riittää ruokaa!
Ja löytyy sitä karsinastakin, jonne pääsen yöksi suojaan polttiaisilta.

Trailerivapaa alkoi hyvin, Omaa ihmistä ei näkynyt kahteen päivään. Mutta sitten hän onkin käynyt monena päivänä, eikä se mitään lomailua ole ollut. Ensimmäisenä päivänä Oma ihminen laittoi minulle suitset päähän pitkästä aikaa, ja sitten käytiin kävelyllä. Se oli ihan rentoa, vaikka pellolla minua vähän harmittikin kun en saanut ryntäillä, vaikka kaikki se avoin tila suorastaan huusi, että juokse, juokse! Eikä heinääkään saanut pysähtyä syömään. Nipottaja.

Seuraavana päivänä minut kiedottiin remmeihin, ja Oma ihminen jäi taakse kävelemään kun käytiin tekemässä melkein sama kävely kuin edellisenä päivänä. Kavionpohjia poltteli enkä millään malttanut kävellä, vaan ravasin pikkuravia pylly vasemmalla ja häntä oikealla. Oma ihminen käveli perässä ja jutteli koko ajan. Sillan lähestyessä totesin että tuosta en mene, ja pyörähdin ympäri. Oma ihminen ei ollut samaa mieltä ja pysäytti pakomatkani. Sen verran hän sentään älysi, että jäi minulle kaveriksi siihen pään vierelle, kun kävelimme yhdessä sillasta yli. Sitten minun piti taas johtaa. Oma ihminen nauroi, että olen kuin humalainen kun seilaan tien laidasta toiseen, mutta muuten menin kuulemma oikein siivosti ja vaihdoin kyllä reunaa silloinkin, kun Oma ihminen niin pyysi. Kääntöpaikkaa lähestyessä maltoin jo kävellä enemmän kuin ravata ja käännyin ympäri, kun niin pyydettiin. Siihen mennessä olin todennut, ettei tässä sen kummempaa taidakaan tapahtua, ja kävelin menemään ja kuuntelin Oman ihmisen monologia takaani. Hieno tyttö, iso tyttö, niin me mennään kuin vanhat hevoset! Ja meninhän minä, niin kauan kun edessä päin ei ollut mitään pelottavaa. Tällä kertaa Oma ihminen onneksi ennakoi sillan ja pysäytti minut hyvissä ajoin, jonka jälkeen mentiin sillan yli rinta rinnan.

Näin sitä vapaapäivää kuuluu viettää!

Seuraavanakaan päivänä en saanut olla rauhassa, vaan tällä kertaa jalkoihini kiedottiin suojat (enkä saanut maistaa niitä kuin ihan vähän) ja menimme kentälle. Siellä oli maassa puomi, ja siitä käveltiin yli yhdessä Oman ihmisen kanssa. Parin kerran jälkeen se ei tuntunut missään. Mutta sitten Oma ihminen jäi kentän keskelle ja minun piti ravata siitä yli. Otin kunnon loikan puomin kohdalla, mutta siitä huolimatta aina jollakin kierroksella puomi puraisi jalkaan. Siitä kiukustuneena sitten pukitin kovasti puomia kohti ja otin kunnon spurttilaukat, vaikka Oma ihminen kuinka toisteli "käyntiiin, kääyyyntiiin"... ja pienensi ympyrääni. Mutta ei auttanut, vähän rauhoituttuani homma jatkui ja sitten toiseen suuntaankin. Jossain vaiheessa puomi nousi vähän ilmaankin, ja edelleen siitä piti juosta yli. Piti nostaa oikein häntä pystyyn ja levittää sieraimet suuriksi, sen verran jännää hommaa se oli, vaikka Oma ihminen kuinka kehuikin aina puomin jälkeen. Sitten sain armahduksen ja lähdimme kävelylle. Oma ihminen johdatti minut taas ison tien ali, ja se ei ollut pahakaan paikka paitsi silloin, kun autot vilisivät takaa ylhäältä tunnelin jälkeen. Mutta vaikka kuinka jännitti, Oman ihmisen yli ei saanut rynnätä. Nipottaja. Kävimme kävelemässä ja syömässä ruohoa ja kävelimme takaisin. Tallissa odotti iloinen yllätys, porkkanaa saa taas! Ah autuutta, oma karsina ja kuppi puolillaan porkkanaa!

Sitten sainkin olla oikeasti vapaalla yhden (tosiaan, YHDEN) päivän, ja mikäs minua sitten odottikaan seuraavana päivänä iltaruokien jälkeen - aivan oikein, trailerihan se. Huoh.

Erätappio trailerille

Oma ihminen on heittäytynyt tosi häijyksi sen trailerin kanssa. Tähän asti olen hiipinyt sinne kaurojen perässä ja tullut äkkiä pois, jos joku alkaa epäilyttää. Koska trailerin ulkopuolella on hauskempaa kuin sisäpuolella (kauroista huolimatta), epäilyttäviä ääniä kuuluu paljon. Ja minä peruutan kiireesti ulos.

Mutta sitten Oma ihminen totesi laittavansa kukkahatun hetkeksi naulaan ja korvasi sen esteraipalla. Ensin oltiin kentällä seisomassa, ja ihminen laittoi raipan poikittain taakseni ja koski sillä. Kun liikahdin eteenpäin, raippa katosi. Jos minua ei hotsittanut liikahtaa, raippa alkoi vähän täristä ja lopulta kevyesti naputtaa takalistoani hiljalleen voimistuen. Viimeistään sitten lähdin eteenpäin.

Kun olin hoksannut että raipan kosketuksesta on parempi lähteä eteenpäin, siirryttiin trailerille. Ja jos en kiivennyt kyytiin heti, raippa alkoi ahdistaa minua takaa. Aluksi en olisi halunnut kiivetä kyytiin (vaikka siellä ne kaurat odottelivatkin), mutta kun raippa lopulta puri pyllystä, huomasin nopeasti, että pyynnöstä kannattaa edes hievahtaa eteenpäin, niin sai taas vähän miettimisaikaa lisää. Huomasin kyllä, että ihmisen suupieltä vähän nyki, kun vaihdoin painoa jalalta toiselle raipan pyynnöstä. Tai nostin jalan, siirsin sitä eteenpäin ja palautin samalle paikalle heti, kun raippa takaani laski alas. Liikettä se on kuulkaa sekin, niin kerta!

Hyvä on, totesin kun huomasin että Oma ihminen on tosissaan, ja kävelin sisälle. Hetken söin kauroja ja sitten päätin häipyä paikalta. Vaan mitä peeveliä, heti kun lähdin peruuttamaan, raippa alkoi napsua takalistolleni, ensin kevyesti mutta sitten koko ajan napakammin. Tosi napakasti se puraisi silloin, kun kokeilin voiko Oman ihmisen päältä juosta pakoon. Ei voinut. Minä olen Pöyristynyt tällaisesta kohtelusta. Karmeaa. Jäin sillalle seisomaan, puhisin hetken, mutta ihmisten mielestä asiassa ei ollut mitään omituista joten jäin siihen. Sitten minut pyydettiin taas sisään. Maiskutus, raippa nousi taakse, sitten se koski, sitten se tärisi, sitten se naputti. Menin, söin ja yritin pois. Ja taas, naputus alkoi. Tällä kertaa peruutukseni jäi puolitiehen ja minut pyydettiin takaisin sisälle. Menin, söin ja pysyin. Sitten Oma ihminen pyysi minut ulos, ja vaikka vähän jo odotin naputusta, tällä kertaa sitä ei tullutkaan vaan sain peruuttaa ulos asti, sain paljon kehuja ja pääsin vähäksi aikaa syömään ruohoa tarhan nurkalle. Huh. Sitten mentiin taas, ja nyt menin jo nopeammin kyytiin ja pysyin siellä paremmin. Pari kertaa oli toki pakko vähän peruuttaa, mutta pysähdyin heti kun tunsin Oman ihmisen käden kankullani ja kun näin raipan nousevan poikittain taakseni, kiipesin takaisin. Sitten pääsin pois ja talliin syömään loput kaurat.

Tätä sitten jatkettiin monena päivänä, ja nyt kiipeän kyytiin jo melko sujuvasti ja pysyn siellä, kunnes minut pyydetään pois. Siitäkin huolimatta, että pari kertaa takapuomi on mennyt kiinni sen jälkeen, kun olen päässyt sisälle asti. Kyllä se minua vähän huolettaa, mutta enemmän minua huolettaa se, mitä tapahtuu jos peruutan omin luvin pois. Sitä paitsi kauraa on tarjolla aina kun olen kyydissä, joten ei se ihan hirveän kamalaa ole. Vain melkein hirveän kamalaa. Mutta Oma ihminen ja Tallinemäntä ovat tyytyväisiä ja kehuvat minua paljon. Itse asiassa olen ollut niin Hieno Tyttö että Oma ihminen lupasi minulle monta päivää vapaata traileriharjoituksista. Vihdoin!