Sairaselämää

Eläinlääkärikäyntiä seuraavana päivänä olin hyvin epäluuloinen, kun ihmiset tulivat viemään minua ulos karsinasta. Sitä paitsi karsinassa oli heinää ja käytävällä ei, joten päätin juurtua karsinan ovelle. Melko lailla ihmiset saivat houkutella ja käskeä, ennen kuin suostuin tulemaan ulos. Mutta eipä siellä mitään pahaa tapahtunutkaan, side vain otettiin pois, sain vähän porkkanaa ja side laitettiin uudestaan jalkaani. Seuraavana päivänä Oma ihminen väkersi vähän aikaa kaulani sivulla ja vähän nipisteli, ja veti sitten kanyylin kaulastani pois. Minä keskityin syömään heinää tallinemännän sylistä enkä hyppinyt ollenkaan, vaikka Oma ihminen olikin niin kuvitellut.

Olen jo melkein oppinut, että jos riimu ei ole päässä niin kavoiden on pysyttävä karsinan sisäpuolella, vaikka ovi kuinka olisi auki. Siispä luon vain kaihoisia katseita maailmaan karsinan ulkopuolella...

Kaiken paha alku ja juuri alkaa jo pienentyä. Ylimääräinen kiilto tulee haavageelistä  + salamasta.

Seuraavina päivinä minut otettiin kerran päivässä käytävälle siteen vaihtoa varten, ja yhtenä päivänä ihmiset vihdoin uskoivat hienovaraisia vihjailuitani siitä, että uuden siteen kääriminen ei ole ollenkaan välttämätöntä. Voi sitä vapautta, kun sain kerrankin laittaa maate ilman sitä häiritsevää tuppoa jalassani! Sen jälkeen jalkaan on laitettu jotain ainetta kahdesti päivässä, mutta se ei minua häiritse ollenkaan, eikä oikeastaan sekään, että haava välillä pestään ennen sen aineen laittamista. Oma ihminen vie minut välillä tutkiskelemaan paikkoja tallissa ja nuuskuttamaan naapurihevosia. Jostain syystä toisen naapurihevosen jalkaheijastimen syöminen ei kuitenkaan ollut hyvä juttu, Oma ihminen näytti aika tiukalta kun kaivoi sen suustani. Uusi varustearkkukin oli ilmestynyt talliin, siellä kuulemma on nyt kaikki minun tavarani. Aika paljon sitä onkin kertynyt, jos ne täyttävät koko arkun! Onneksi tilaa jäi pienelle leipäpussille, josta saan aina välillä maistiaisia. Niiden eteen tosin täytyy kumartaa tai kurotella sivuille, mutta mitäpä minä en tekisi herkkujen eteen!

Täältä välillä ilmestyy herkkuja!

Tänään sain uuden kaverin, melkein minun näköiseni mutta vähän isompi ruuna muutti toiselle puolelleni. Nyt minulla on sitten kaveri molemmilla puolillani. Me nuuskuttelimme jo kalterien läpi ja vähän nuolimme toisiamme turvasta, eikä kumpikaan sanonut mitään. Ja mikä parasta, Oma ihminen kuiskaili, että jos hyvin käy, niin parin päivän päästä saatan päästä jo ulos!

Neljän seinän sisällä

Sairastaminen on ihan tylsää. Koko ajan pitää olla karsinassa, ja silloin kun sieltä pääsee ulos, niin joutuu seisomaan käytävällä ja ihmiset puuhastelevat jalkani ympärillä. Minä seison kiltisti paikoillani ja protestoin vain silloin, kun haavakohtaa pestään - se on tosi inhottavaa ja ainakin pari kertaa pitää potkaista ilmaa, jotta mielipiteeni tulee selväksi. Tosin enää en potki niin lujaa kuin ensimmäisellä kerralla, silloin potkaisin itseäni vahingossa viereiseen jalkaan ja se sattui. Mutta silloinkin heti kun pesu loppui, annoin taas ihan nätisti ihmisten kääriä siteitä jalkani ympärille. Ainoa hyvä puoli tässä on se, että nyt saamme ylimääräisen yöpalan, kun ihmiset käyvät laittamassa minulle iltalääkkeet.

Viikko klinikkakäynnin jälkeen eläinlääkäri tuli katsomaan minua, ja vaikka kuinka toivoin päinvastaista, taas tuli piikkiä kaulaan. Mutta kun Oma ihminen piteli kaulanahkasta kiinni, niin se häiritsi pahastumistani niin kovasti, etten oikeastaan reagoinut pistokseen ollenkaan. Sitten ihmiset avasivat siteeni ja kuulostivat todella pettyneiltä - siihen asti hyvin parantunut haava oli alkanut tippua märkää. Sitä seurasi lisää pesua, karsinassa pitkästymistä ja lääkitystä. Tänään eläinlääkäri tuli taas, ja juuri kun olin kiinnostuneena tutkimassa lääkärisalkun sisältöä, kaulaani laitettiin lisää lääkettä ja sitten minua alkoi taas nukuttaa aika lailla.

Siinä vaiheessa kun minut oli talutettu takaisin karsinaan ja aloin virkistyä vaatimaan heiniä, jalkaani sattui vähän enemmän ja siinä oli taas uusi, iso side päällä. Kuulemma siitä leikattin pois liikalihaa ja laitettiin yksi tikki pitämään haavan reunoja yhdessä. Nyt sitten jatkan karsinassa pitkästymistäni. Ei kuulkaa ole yhtään kivaa tällainen!

Masentava marraskuu

Tuskin oli muutamaa päivää kulunut pesusta, kun Oma ihminen tuli tallille ja huomasi takajalassani haavan. Kuulemma ihan niin pitkälle ei olisi tarvinnut mennä seuraavan pesusession välttelyssä... Oma ihminen talutti minut käytävälle ja puhdisti haavan sillä aikaa kun minä seisoin kiltisti paikoillani.Välillä käännyin katsomaan, että mitä siellä jalan sivulla puuhataan. Välillä pääsin karsinaan sillä aikaa kun Oma ihminen puhui puhelimeen, ja sitten tuli ihan uusi ihminen talliin ja taas seistiin käytävällä kun jalkaani katseltiin ja paineltiin. Sitten pääsin taas karsinaan ja illemmalla sain vielä erikoisyllätyksenä ylimääräisen pienen annoksen kauroja ja mössöjä. Ihan pieni sivumaku siinä ehkä oli, mutta hei - jos kupissa on ruokaa, se syödään kyllä heti parempiin suihin!

Seuraavana aamuna en päässytkään ulos ja aamuheiniäkin tuli vähemmän kuin normaalisti. Kylläpä harmitti! Ja sitten Oma ihminen tuli apurin kanssa ja talutti minut ihan uudenlaisen näköiseen koppiin. Sen kalteva pinta oli paikoin liukas ja kun pari kertaa kavioni lipsahti, päätin varjella jalkojani ja kieltäydyin nousemasta kyytiin. Sitkeästi ihmiset yrittivät houkutella ja painostaa minua, mutta minä EN halunnut. Kerran piti oikein korostaa mielipidettäni ja hyppäsin pari kertaa pystyyn (ja saattoi siinä olla joku varvas alla kun laskeuduin) ja vedin, kunnes riimunnarun lukko hajosi ja sitten juoksinkin villinä ja vapaana häntä kohti taivasta pitkin pihamaata. Ei muuten turvonnut kinner painanut yhtään siinä hommassa! Itse asiassa minulla oli kyllä selkeä suunta, lähdin tarhalle kyselemään ihmistenkesytysvinkkejä Äidiltä ja Poikaystävältä. Vinkit vain jäivät vähän kesken, kun Oma ihminen liittyi joukkoon ja vei minut taas kopin luo. Lopulta ei muu auttanut kuin nousta kyytiin, ja sitten taas hytkyttiin jonkin aikaa kovassa metelissä. Kun pääsin taas ulos huomasin, että täällähän olen ollut aikaisemminkin. Klinikka on se paikka, jossa aina tuppaa nukuttamaan kovasti.

Sain ihan oman karsinan ja kohta Oma ihminen piteli päätäni kun toinen nappasi kaulani ihosta kiinni, ja sitä ihmetellessä kolmas tuikkasi piikin kaulaani. Melkein ehdin pahastua, mutta sitten alkoi niin mukavasti väsyttää... Jotain ympärilläni puuhailtiin, mutta minä vain torkuin pää kiinni pitelijän sylissä suurimman osan aikaa. Välillä piti sentään reipastua hirnumaan ohi meneville kavereille. Sitten kun ei väsyttänyt enää niin paljon, huomasin että jalkaani oli ilmestynyt iso side, joka ei lähtenyt millään irti, vaikka sitä vähän yrittikin ravistella. Ei kai sellaisen kanssa voi edes kävellä! Kaulassakin tuntui omituiselta. Ja kaiken kukkuraksi ihmiset halusivat, että nousisin uudestaan siihen koppiin. Sinnikkäästi yritin pitää puoleni, mutta eihän siinä auttanut muu kuin luovuttaa, etenkin kun Oma ihminen vihjaisi, että nyt päästäisiin takaisin kotiin.

Kuulemma aika iso side suhteutettuna neljän sentin havaan.

Oma ihminen ei saanut läheskään yhtä näyttävää sidettä.

Mutta kotona on kyllä selkeästi palvelutaso laskenut, ulkoilu on estetty kokonaan, kauroja ei saa yhtään, porkkanoitakin hyvin vähän ja heinääkin vähemmän kuin normaalisti. Aika epäreilua, sanon minä! Nälkä! Oma ihminen ja Tallinemäntä käyvät kyllä monta kertaa päivässä ja puuhaavat jotain kaulani tienoilla lääkeruiskujen kanssa, mutta se ei minua kiinnosta, paljon parempaa on se että heidän mukanaan ilmestyy aina heinää ruokakuppiin.

Kuriton kakara, minäkö?

Eräänä hyvin sateisena päivänä Oma ihminen ilmestyi tallille kesken meidän ulkoilun, ja lähdimme kävelylle maneesille. Maneesin pihassa kulki ihminen koiran ja sateenvarjon kanssa, ja sille näylle piti vähän tuhahtaa, ennen kuin uskalsin hiipiä Oman ihmisen perässä eteenpäin. Minä jo elättelin toiveita juoksemaan pääsystä, mutta sen sijaan menimmekin tallin käytävälle seisoskelemaan. Aikamme seisottuamme (ja kun olin vastaanottanut tarpeeksi ihailevia katseita ja kehuja ympärillä seisovilta ihmisiltä), luokseni tuli epäilyttävä ihminen... ja kyllä, eläinlääkärihän se!

Alan olla jo aika hyvä erottamaan eläinlääkärit muista ihmisistä ja suhtaudun heihin heti asiaankuuluvalla epäluulolla. Tällä kertaa tosin minun karvaani vain siliteltiin ja katseltiin, ja kuvittelin jo päässeeni säikähdyksellä, kun se pahus alkoi kaivella piikkiä esiin laukustaan. Siinä vaiheessa minä ilmoitin, että pistäkää itseänne, minätyttö häivyn. Ihmeen sitkeästi ihmiset kyllä yrittivät, mutta aina onnistuin kävelemään pois paikalta, vaikka Oma ihminen yrittikin roikkua riimun painona ja käskytti minut palaamaan paikoilleni (josta lähdin litomaan heti, kun eläinlääkäri tuli liian lähelle). Lopulta ihmiset vaihtoivat taktiikkaa ja siirtyivät metsästämään ylähuultani. Minä en tykännyt asiasta yhtään sen enempää ja vaikka jossain vaiheessa Oma ihminen saikin jotain metallista huuleni ympärille, siinä vaiheessa kun sen asentoa alettiin korjaamaan, pääsin taas katoamaan paikalta. Olihan se homma, mutta jonkinlaisen työvoiton saavutin ja ihmiset päättivät olla vainoamatta minua neulalla. Pääsin siis pahantuulisen Oman ihmisen mukana takaisin tarhaan (tosin nyt Oma ihminen oli sen verran tarkkana, että aina jos meinaisin ihan vähän vain juoksaista edelle niin minut huidottiin välittömästi takaisin takaviistoon. Ihme nipotusta.).

Tänään sitten Oma ihminen tuli tallille ja jos olisin tiennyt mitä on luvassa, en varmasti olisi hirnunut perään kun Oma ihminen lähti sankon kanssa hetkeksi muualle. Takaisin tultuaan hän nimittäin sitoi minut kiinni ja toi karsinaan pesusienen ja sankon. Ei taas, ajattelin! Kuulemma jotain sienilääkettä siinä oli (sitä paitsi sitä oli määrätty oikeastaan ihan varmuuden vuoksi kuulemma, sekin vielä), mutta inhottavaa se oli yhtä kaikki. Minä yritin hyväksi havaittua tekniikkaa ja yritin poistua paikalta, mutta naru kaltereissa pidätteli minua tehokkaammin kuin Oma ihminen ja sitä paitsi Oma ihminen muuttui sangen komentelevaiseksi heti, jos satuin vahingossa pakenemaan siihen suuntaan, missä Oma ihminen seisoi. Suunnilleen joka ilmansuunta piti kokeilla pakoreitin varalta (kaivamaan en sentään alkanut mutta varmaan olisin yrittänyt sitäkin, jos olisin siinä tohinassa hoksannut) mutta märkä pesusieni sen kuin pyyhki pitkin karvojani. Eipä siinä sitten muu auttanut kuin seistä paikoillani ja antaa Oman ihmisen kastella minut. Sen verran kuitenkin jännitin, että vaikka ruokakupissa oli heinää, niin montaakaan suullista en kyllä haukannut koko operaation aikana. Kun naama ja korvatkin (ajatelkaa, korvatkin, argh!) oli pyyhitty, sain viimeiset kehut ja sain riimun pois päästäni. Huh! Mutta vanhingossakaan en kyllä enää hirnunut Omalle ihmiselle, vaikka hän menikin seinän taakse piiloon jatkamaan pesuoperaatiota.

Sitä paitsi minä olen jo kasvattanut karvaa takaisin niihin kaljuihin läiskiin, itse asiassa minulla on nyt ihan komea kesäturkki. Oma ihminen mutisee jotain talviturkista ja sen tarpeellisuudesta, mutta eikö se muka riitä, että olen tehnyt itselleni turkisvuoratun loimen, kun kaikki irronnut kesäkarvani on nyt kiinni loimen fleecevuoressa?