Ensimmäinen vuosi takana!

Tänään minä täytin ihan oikeasti yhden vuoden, vaikka virallisesti minut laskettiinkin vuotiaaksi jo vuodenvaihteessa. Syntymäpäivääni juhlistin paistattelemalla päivää Kaverin seurassa ulkona. Oma ihminen tuli aamusta käymään ja harjauksen jälkeen kävin hetken seisomassa ulkona ja näyttämässä nätiltä. Tai niin nätiltä kuin kasvuvaiheessa oleva vuotias voi näyttää, kuten oma ihminen sanoi. Minä en taas tajua, tietysti minä olen nätti aina ihan ilman reunaehtoja!

"Virallinen" 1v-mittaus antoi säkäkorkeudekseni 137cm, lautasten päältä olin 139cm eli edelleen takakorkea mutta vähän vähemmän kuin viime mittauksessa. Lisäksi ihmiset mittasivat minun jalkani vuohisesta kyynärniveleen ja käänsivät narun ylös ja koittivat arvioida tulevaa korkeuttani sillä. Ainakin 150cm pitäisi mennä rikki ja muutama sentti siihen päälle. Oma ihminen toivoo kovasti, että niitä muutamia senttejä olisi monta.

Näin isolta näytän jo, kun seison oikein ryhdikkkäänä!

Tänään tallin ovesta kulkeminen alkoi sujua taas normaalisti ja uskallan kävellä siitä jo niin kuin ennenkin. Alkuviikosta yritin hypätä oven edessä olevan lammikon yli, tönäisin ovea ja siellä takana olevat vesiastiat kolahtivat toisiinsa, jolloin säikähdin tietenkin niitä. Sitten poukkoilin hetken oviaukossa ja säikähdin säikähtämistäni, kunnes päädyin oven toiselle puolelle. Siitä lähtien olenkin ollut tosi varovainen sen oviaukon kanssa ja mieluiten olisin välttänyt sen kokonaan. Nyt kuitenkin vesilammikko on pienentynyt niin että talliin ja ulos pääsee kastelematta jalkoja ja muutenkin siitä on kuljettu jo sen verran monesti, että olen päätellyt ettei se ovi taida sittenkään syödä minua, vaikka kerran yrittikin. Vaikka Kaverin se vei kyllä eilen pois koko päiväksi, mutta onneksi Kaveri kuitenkin löysi tiensä takaisin sitten illasta.

Meidän tarhaan on ilmestynyt valtava (ainakin 5cm leveä) puro, joka jakaa alueen isoon ja pieneen lohkoon. Portti on pienellä lohkolla joten jäämme mieluummin sinne, vaikka se onkin aika paljon pienempi ja mutaisempi kuin puron takainen alue. Ihmiset pyörittelevät päitään ja sanovat meitä ihan höpsöiksi, mutta varmuus aina parasta! Tosin tänään oma ihminen houkutteli minua porkkanalla niin, että oli ihan pakko astua puron yli toiselle puolelle. Tosin heti kun sain heinät syötyä sieltä, palasin takaisin pikkupuolelle Kaverin viereen... Alla videotodistetta siitä, kuinka urheasti koitin vastustaa porkkanan houkutusta!

Kevät tuli, lumi suli, puro on pelottava

Sataa ja joka paikka on täynnä vettä, tallista ulos tultaessakin täytyy kahlata yhden lammikon läpi ennen kuin pääsee tarhaan. Oma ihminen kävi tänään rapsuttamassa minua ihan uudella välineellä, ja se on kyllä ihan paras oman ihmisen ajatus sitten Kaverin ja porkkanoiden. Rapsutusvälineen nimi oli kuulemma Furminator. Oma ihminen rapsutti minut sillä läpikotaisin ja ai että se oli mukavan tuntuista, oikein täytyi ojentaa kaulaa ja tarjota leuanalustakin rapsuttelua varten. Loppuajan saattoi sitten torkkua tyytyväisenä ja haukoitella välillä. Ihanan rentouttavaa!

Oma ihminen on ollut viime aikoina ihan hassu, tutkinut tarkkaan karvojani joka kerran käydessään ja laskenut valkoisia karvoja. Kuulemma tämän hetken veikkaus on että pysyn sittenkin ruunikkona, kun päässä ei ole yhtään ylimääräistä valkoista karvaa ja kylkienkin karvat ovat aika lailla samalla paikalla kuin syksylläkin. Vaan aika näyttää kuinka käy!

Viikonloppuna Kaveri lähti melkein koko päiväksi pois ja minä jo ehdin pelästyä, että minut hylätään kokonaan. Illalla kuitenkin Kaveri tuli takaisin ja kertoi juttuja uudesta maneesista, esteistä ja ihmisistä. Yhdessä torkuimme illan ulkona, kumpikin väsähtäneenä omasta jännittävästä päivästämme.

Seuraavana päivänä oma ihminen vei minut kävelylle ja tällä kertaa ei tarvinnut väistää yhtään autoa. Tosin sillan kohdalla, missä on ollut ihan tavallinen hiljainen tie, kuului nyt kummaa pulputusta ja solinaa. Sitä piti jäädä ihmettelemään pidemmäksi aikaa, ennen kuin uskaltauduin siitä yli. Omalla ihmisellä ei ole yhtään itsesuojeluvaistoa, minun ratkoessani kumman äänen arvoitusta oma ihminen vain tutkiskeli karvojani ja siisti jouhiani, ja ehdotteli välillä eteenpäin menemistä. Onneksi minä olen tarkkana ja pelastan meidät molemmat, jos lumihankien takana piileskeleekin sapelihammastiikeri!

Apua, autoja!

Ainoana aurinkoisena päivänä lumi- ja räntäsateiden välissä oma ihminen vei minut taas kävelylle. Minulla oli virtaa kavioissa niin, etten millään malttanut kävellä rauhassa vaan ravasin kävelyvauhtia oman ihmisen vieressä. Mutta minne minut vietiinkään! Ensin tuli vastaan iso lammikko jota piti pysähtyä ihmettelemään (vaikka itse asiassa edellisenä päivänä taisin kyllä kävellä siitä Kaverin perässä ihan ihmettelemättä). Ja sitten tuli auto, jota piti väistää tien viereen. Sinne suostuin kulkemaan, siellä ei ollut lammikoita. Auton perässä sitten kävelin lammikostakin yli.

Mutta mutkan takana tien viereen oli ilmestynyt iso kasa puita! Vähän yritin ravata lujempaa, mutta takaa tuli taas auto ja meidän piti väistää sen puupinon viereen. Sen jälkeen sain rauhassa tuijotella puita ja kävinpä vähän maistamassa kaarnaa yhdestä, kun uskalsin lähemmäs. Sitten jatkettiin matkaa ja taas piti väistää autoa. Ja sitten käveltiin taas, ja väistettiin taas autoa... Sitten oma ihminen yllätti eikä kääntynytkään maneesille, vaikka minä olin jo ihan menossa sinne. Sen sijaan käveltiin eteenpäin kopisevammalle tielle (asfalttia, kuulemma) ja taas poikettiin sivutielle autoa väistäen. Siinä vaiheessa oma ihminen mutisi jotain siitä, että kävelytiellä ei ainakaan tule autoja vastaan ja jatkoimme sivutietä kohti isoa autotietä.

Aluksi en ollut suuremmin ihmeissäni siitä, että vähän matkan päässä suhahteli autoja ohi, ravasin vain kiltisti oman ihmisen kävellessä vieressä. Pienistä autoista en suuremmin välittänyt, isompia autoja jäin vähän kuuntelemaan mutta eteenpäin mentiin niistä huolimatta. Mutta sitten tuntui että tämä tie ei lopu koskaan, ja autoja suhahteli tasaisena virtana ohi koko ajan. Yksi isoääninen kaksipyöräinenkin meni ohi, sen kohdalla piti juoksaista vähän lujempaa. Minua alkoi jo pelottaa ja koitin katsella taakseni, mutta oma ihminen väitti että taaksepäin on paljon pidempi matka kuin eteenpäin. Minä en uskonut vaan steppailin ja kuuntelin ääniä. Hirnuinkin vähän, jos vaikka Kaveri olisi kuullut.

Ikuisuuden jälkeen käännyimme vihdoin sille tielle jonka päässä ollaan käyty kääntymässä jo monesti ja jatkoimme sitä pitkin tallille. Kovasti minua hermostutti edelleen mutta puolivälissä jo maltoin pysähtyä maistamaan lumen alta pilkottavaa maata. Ja sitten vihdoin oltiin taas tallilla ja kaikki oli taas hyvin, heinää nenän edessä, porkkanaa kupissa, Kaveri vieressä ja oma ihminen rapsuttelemassa harjalla. Olipa niin jännittävää, etten muistanut edes koittaa päästä eroon turpahihnasta! Sitä paitsi oma ihminen lupasi, että tämän jälkeen pidetään vapaata ja sen jälkeen käydään muutaman kerran vain oikein lyhyillä ja rauhallisilla kävelyillä. Paitsi jos mennään maneesille, silloin en kyllä lupaa kulkea rauhallisesti kuin takaisin tullessa, mennessä minulla on kiire juoksemaan!

Villinä ja vapaana

Ulkona on ollut edelleen liukasta joten oma ihminen ei ole vienyt minua kävelylle ollenkaan. Yksi aamu kuitenkin meidät otettiin sisään ja oma ihminen kaivoi taas suitset esiin. Minä seisoin jo ovella kuopimassa, porkkanaa tänne ja mennään! Ikävänä lisänä tosin tuli se kamala turpahihna.

Pihalla piti kävellä tipuaskelin ja kieli keskellä suuta, vaikka minulla olikin tosi kiire niin oli pakko kävellä nätisti ensimmäinen pätkä että pysyttiin pystyssä. Sen jälkeen kyllä otinkin ilon irti pitävämmästä tiepohjasta ja koitin koko ajan ehdotella omalle ihmiselle, että mentäiskös vähän lujempaa. Kerran taisin osua Kaverin takapuoleen kun en huomannut höseltäessäni, että se olikin niin lähellä. Onneksi Kaveri ei potkaise minua koskaan.

Sitten päästiin maneesiin ja vapaus koitti! Kaverin kanssa juostiin minkä kintuista lähti niin, että ensimmäisen viiden minuutin jälkeen kumpikin oli jo vähän hiessä. Mutta kun juokseminen on niin kivaa! Sen jälkeen malttaa tutkiskella minkälaisia esteitä maneesista tällä kertaa löytyy, mitä nyt ihmiset aina välillä hätistelee liikkumaan taas. Hengähdystauoilla oli hyvä koittaa hangata turpahihnaa Kaveria vasten, mutta se pahalainen pysyy kun tauti. Ja kun hengitys tasaantui vähän, niin mehän juoksimme! 

Joskus maltan ravatakin, mutta laukkaaminen on kyllä SE juttu!

Yhden kerran unohdin jarruttaa ajoissa ja päädyin maneesin kulmassa olevaan purukasaan, onneksi se on paljon isompi kuin minä ja ihan pehmeä sisältä, joten sukelsin sisään ja pompahdin saman tien pois. Sen verran se yllätti, että ensi kerralla lupaan kaartaa aikaisemmin. Eikä siitä onneksi tullut kuin ehkä vähän henkisiä vaurioita, oma ihminen kun nauroi ihan katketakseen kun huomasi mitä tapahtui. Väittää, että tarvitsisin aivot. Pah. Minullahan on sellaiset jo, ihan omat ja vähän käytetyt!

Juoksujen jälkeen käveltiin taas, tällä kertaa maltoin kävellä nätisti oman ihmisen perässä enkä ryntäillyt ollenkaan. Kotikarsinassa pääsin vihdoin eroon turparemmistä ja sain porkkanaakin, joten kaiken kaikkiaan aika kiva päivä!

Takatalvi ei masenna!

Pakkanen on palannut ja tiet ovat ihan jäässä, onneksi meidän tarhassa kuitenkin vielä riittää hankea. Oma ihminen keksi taas jotain uutta, tällä kertaa kävelyllä jätettiinkin riimu kokonaan talliin ja naru kulki kuolainten kautta. Kun suuhun tuli painetta ensimmäisen kerran, aukaisin kiltisti suuni mutta remmi turpani ympärillä esti sen. Sitten koitin hiljentää vauhtia ja kas, paine poistui. Sen jälkeen yritin muistaa kävellä niin, että naru pysyi löysänä. Mutta se remmi turpani ympärillä! Se on ihan ylivoimaisesti kamalin asia mitä oma ihminen on tähän mennessä keksinyt. Aina kun oman ihmisen silmä vältti yritin pysähtyä hinkuttamaan sitä pois etujalkaani tai omaa ihmistä vasten, mutta silti se pysyi nenän päällä kuin liimattuna. Siitä minä en tykkää yhtään!

Muuten olemme lähinnä vain oleilleet ulkona. Tänään tallikaveri meni kentälle (sinne, jonne minä en vieläkään saa enkä halua mennä), ja sen kunniaksi piti vähän juoksennella:

Eikä ole yhtään rimpulakaula, toisin kuin oma ihminen väittää

Katsokaa, kuinka etujalka ojentuu!

Katsokaa, minä osaan lentää!

Kallistuskulma kunnossa

Omaa ihmistä huolestuttaa ajtus nousta selkääni. Miksiköhän?

Tällä laillakin osaan pomppia

Häntä tötteröllä

Oikeaoppiset loppuravit

Olipas se hauskaa!