Apua, autoja!

Ainoana aurinkoisena päivänä lumi- ja räntäsateiden välissä oma ihminen vei minut taas kävelylle. Minulla oli virtaa kavioissa niin, etten millään malttanut kävellä rauhassa vaan ravasin kävelyvauhtia oman ihmisen vieressä. Mutta minne minut vietiinkään! Ensin tuli vastaan iso lammikko jota piti pysähtyä ihmettelemään (vaikka itse asiassa edellisenä päivänä taisin kyllä kävellä siitä Kaverin perässä ihan ihmettelemättä). Ja sitten tuli auto, jota piti väistää tien viereen. Sinne suostuin kulkemaan, siellä ei ollut lammikoita. Auton perässä sitten kävelin lammikostakin yli.

Mutta mutkan takana tien viereen oli ilmestynyt iso kasa puita! Vähän yritin ravata lujempaa, mutta takaa tuli taas auto ja meidän piti väistää sen puupinon viereen. Sen jälkeen sain rauhassa tuijotella puita ja kävinpä vähän maistamassa kaarnaa yhdestä, kun uskalsin lähemmäs. Sitten jatkettiin matkaa ja taas piti väistää autoa. Ja sitten käveltiin taas, ja väistettiin taas autoa... Sitten oma ihminen yllätti eikä kääntynytkään maneesille, vaikka minä olin jo ihan menossa sinne. Sen sijaan käveltiin eteenpäin kopisevammalle tielle (asfalttia, kuulemma) ja taas poikettiin sivutielle autoa väistäen. Siinä vaiheessa oma ihminen mutisi jotain siitä, että kävelytiellä ei ainakaan tule autoja vastaan ja jatkoimme sivutietä kohti isoa autotietä.

Aluksi en ollut suuremmin ihmeissäni siitä, että vähän matkan päässä suhahteli autoja ohi, ravasin vain kiltisti oman ihmisen kävellessä vieressä. Pienistä autoista en suuremmin välittänyt, isompia autoja jäin vähän kuuntelemaan mutta eteenpäin mentiin niistä huolimatta. Mutta sitten tuntui että tämä tie ei lopu koskaan, ja autoja suhahteli tasaisena virtana ohi koko ajan. Yksi isoääninen kaksipyöräinenkin meni ohi, sen kohdalla piti juoksaista vähän lujempaa. Minua alkoi jo pelottaa ja koitin katsella taakseni, mutta oma ihminen väitti että taaksepäin on paljon pidempi matka kuin eteenpäin. Minä en uskonut vaan steppailin ja kuuntelin ääniä. Hirnuinkin vähän, jos vaikka Kaveri olisi kuullut.

Ikuisuuden jälkeen käännyimme vihdoin sille tielle jonka päässä ollaan käyty kääntymässä jo monesti ja jatkoimme sitä pitkin tallille. Kovasti minua hermostutti edelleen mutta puolivälissä jo maltoin pysähtyä maistamaan lumen alta pilkottavaa maata. Ja sitten vihdoin oltiin taas tallilla ja kaikki oli taas hyvin, heinää nenän edessä, porkkanaa kupissa, Kaveri vieressä ja oma ihminen rapsuttelemassa harjalla. Olipa niin jännittävää, etten muistanut edes koittaa päästä eroon turpahihnasta! Sitä paitsi oma ihminen lupasi, että tämän jälkeen pidetään vapaata ja sen jälkeen käydään muutaman kerran vain oikein lyhyillä ja rauhallisilla kävelyillä. Paitsi jos mennään maneesille, silloin en kyllä lupaa kulkea rauhallisesti kuin takaisin tullessa, mennessä minulla on kiire juoksemaan!