Mitä opetan ihmiselleni

Oma ihminen kuvittelee opettavansa minua. Tosiasiassa minä kuitenkin opetan häntä vähintään yhtä paljon ja usein enemmänkin. Jotkut asiat Oma ihminen oppii nopeammin, joitakin täytyy toistaa useammin ja joistain emme ole vieläkään päässeet kunnolla yhteisymmärrykseen. Mutta en ole vielä luopunut toivosta kasvattaa tuosta ihan hevoskelpoista yksilöä. Näihin asioihin keskitymme:

Kärsivällisyys ja positiivinen asenne

Tätä ei voi korostaa tarpeeksi. Asenne on kaiken A ja O. Asiat tehdään yhdessä ja kaveria autetaan aina, tai sitten ihminen voi pitää tunkkinsa ja mennä muualle kiukuttelemaan. Minä itsehän en kiukuttele koskaan, mitä nyt joskus vain ilmaisen vain mielipiteeni.

Useimmat asiat vaativat toistoja, ennen kuin ne alkavat sujua. Jotkut asiat tarvitsevat todella paljon toistoja. Toistot vaativat kärsivällisyyttä. Joskus Oman ihmisen on vain pakko odottaa ennen kuin uskon, että nyt on tosiaan pakko väistää, tai että talliin ei pääse yhtään nopeammin, jos koittaa kiilata Oman ihmisen edelle. Joskus minun vain täytyy saada heiluttaa päätäni kärsimättömyyksissäni tai keventään vähän etupäätäni. Huomaan kyllä kohta, ettei se johda mihinkään. Hermostuminen ei auta asiaa.

Hermostuessaan Oma ihminen käy ikäväksi, hän huitoo minut kauemmaksi ja joskus jatkaa sitä pidempään kuin olisi tarvettakaan. Minä en kestä turhaa komentamista yhtään ja ilmoitan kyllä, että nyt en haluaisi olla yhdessä enää ollenkaan. Jos Oma ihminen käy liian ikäväksi, koitan juosta paikalta pois. Valitettavasti Oma ihminen ei usein ymmärrä sitä, vaan komentaa minua vielä enemmän. Sen jälkeen olen hapan karsinassakin monta päivää, väistän liiotellusti jokaista ylöspäin nousevaa kädenliikettä, koitan päätäni heiluttamalla saada Oman ihmisen väistymään, kierrän harjan alta pois ja karkaan karsinasta, jos ovi on jäänyt auki. Vasta, kun Oma ihminen tulee taas iloisemmalla asenteella luokseni eikä ärhentele turhia (ja odottaa rauhassa kun minä ilmaisen mielipiteeni ja jatkaa sitten asiaansa), saatan leppyä ja alkaa taas yhteistyöhaluiseksi.
Sen jälkeen meillä molemmilla on taas mukavaa yhdessä, Oma ihminen pyytää asioita rauhallisesti ja koittaa selittää paremmin, jos en heti ymmärrä. Ja kehuu, kun teen mitä hän haluaa. Silloin minä yritän parhaani mukaan tulkita häntä ja tehdä pyynnön mukaan, jos vain suinkin ymmärrän eikä minua pelota liikaa. Jos minua pelottaa, Kärsivällinen Oma ihminen antaa minulle aikaa ja tutustuttaa pelottavaan asiaan vähän hitaammin, kunnes se ei enää tunnukaan minusta niin isolta asialta. Ärsyyntynyt Oma ihminen samassa tilanteessa alkaa kiukutella, ja minä päättelen, että tätä asiaa kannattaa välttää kaikin tavoin.

Optimismi

Ihmistä ei kannata tuudittaa liikaa hyvänolontunteeseen. Haava silloin, vaiva tällöin pitää ihmiset varpaillaan. Olkoonkin, että se on minullekin usein varsin epämukavaa. Oman ihmisen keskittyessä hoitamaan minua ja huolehtimaan asioista, minä saan kuitenkin vapaata koulutuksesta ja paljon huomiota. Parantumisen jälkeen Oman ihmisen iloa on mukava seurata. Lisäksi se lisää selkeästi optimismia. "Jospa se nyt olisi viimeinen haava/paise/ähky". "Onhan ratsutuksen aloitukseen vielä vuosi, kystahan voi vielä parantua itsestäänkin, nuori kasvava hevonen." Optimisti on onnellinen. Ainakin siihen asti, kun reaalimaailma taas iskee vasten kasvoja.

Nokkeluus

Oma ihminen kuvittelee olevansa nokkela. Hän saa minut tekemään erilaisia asioita, niitäkin joita en aina haluaisi tehdä. Mutta minä olen vielä nokkelampi, eikä minua huijata. Ainakaan kovin montaa kertaa peräkkäin, sitten on pakko vaihtaa taktiikkaa. Tämä kärjistyi traileriharjoituksissa, jossa minä ymmärsin kyllä, että jos kiipeän koppiin, joudun klinikalle. Siellä ei ole kivaa, joten pysyn mieluummin kotona. Jos asiat esitetään minulle niin, että ymmärrän ja katson paremmaksi tehdä mitä minulta halutaan, teen niin. Jos minulle jätetään porsaanreikä, hyödynnän sitä. Oli kyse sitten traileriharjoituksista, karsinassa pysymisestä tai talutettavana kulkemisesta. Siinä auttaa:

Järkähtämätön johdonmukaisuus ja selkeys

Tässä Omalla ihmisellä on vielä paljon opittavaa. Minä teen kuitenkin parhaani opettaakseni sitä hänelle. Jos esimerkiksi saan nyt kulkea kaksi senttiä edempänä kuin Oma ihminen oikeastaan haluaisi, olen kohta puoli metriä edellä. Puhtaasti opetustarkoituksessa, totta kai. Jos minut pyytää paikoilleni järkähtämättömästi mutta nätisti (tai ainakin ensin pienesti sitten käskyä kasvattaen kunnes päätän sittenkin totella), pakitan paikoilleni ja pysyn siellä ainakin seuraavat kymmenen metriä. Jos minut huidotaan paikalleni liian isoin merkein, vedän herneen nenääni (joka on muuten hyvin sievä) enkä ala ihmistä enää ollenkaan. Ja varmasti loikkaan sen puoli metriä edelle viimeistään kahden askeleen päästä.

Tykkään siitä, että asiat esitetään minulle joka kerran samalla tavalla, jotta tiedän mitä minulta pyydetään. Ja jos juuri sillä hetkellä satun keskittymään johonkin muuhun, kuten ohi kävelevään hevoseen, autoon tai lenkkeilijään, arvostan jos pyyntö toistetaan uudestaan samalla lailla sitten, kun huomaan että Oma ihminen koittaa sanoa minulle jotain. Ei mitään syytä ryhtyä ärisemään tässäkään vaiheessa, tai herne lähestyy taas nenääni. Oman ihmisen onneksi minä olen niin kiltti, että yritän kuitenkin useimmiten tulkita, mitä hän oikein tänään haluaa. Ja jos pyynnöt menevät liian vaikeiksi tai en kerta kaikkiaan ymmärrä, ilmoitan kyllä sen ja lähetän Oman ihmisen miettimään asian uudestaan. Voi olla, että mörötkin putkahtavat sen jälkeen esiin joka nurkalta ja niitäkin täytyy paeta...

Ennakointi ja reaktiokyky

Minä olen nopea. Siinä vaiheessa, kun jossain kuuluu epäilyttävä ääni tai jossain takaviistossa liikahtaa jotain, minä olen jo hypähtänyt. Jos Oma ihminen ehti huomata saman asian jo aikaisemmin ja kertoo minulle, että äänestä/liikeestä huolimatta nyt pitäisi jatkaa tehtävää, saatan vain korvillani ja vilkaisulla varmistaa tilanteen ja jatkaa. Silti minä huomaan kaukaa lähestyvät autot, muut hevoset, lenkkeilijät ja pyöräilijät yleensä huomattavasti ennen Omaa ihmistä. Usein Oma ihminen ehtii ärähtää minulle kerran-pari ennen kuin hänkin huomaa, mistä on kysymys. Mutta koulutus tuottaa tulosta, nykyään kun hypähdän talutettaessa, Oma ihminen osaa jo kurkata vähän ympärilleen ennen kuin alkaa komentelemaan minua. Ja muutenkin hän osaa lenkeillä tarkkailla ympäristöä niin, ettei minun tarvitse olla ainoa, joka huomaa mahdolliset möröt mutkan takaa.

Hetkessä eläminen

Me hevoset elämme aina tässä ja nyt. Ihmiset tuntuvat aina välillä uppoavan omiin ajatuksiinsa (ja minua Oma ihminen välillä käskee palaamaan takaisin maan pinnalle!) ja unohtavat keskittyä siihen, mitä tekevät nyt. Siinä vaiheessa minäkään en jaksa keskittyä Omaan ihmiseen, jolloin viimeistään hänen huomionsa keskittyy taas minuun. Jos Oma ihminen on keskittynyt vain yhteen asiaan, kuten lenkillä vain eteenpäin kävelyyn, minustakin tulee hätäinen ja hermostunut. Kun hän muistaa kulkea rauhallisemmin, kuunnella ympäristöä ja havainnoida, minäkin kävelen mielelläni rauhassa siinä vierellä. Lisäksi pikkuvaiva silloin tällöin saa Oman ihmisenkin arvostamaan sitä, että saa vain oleskella kanssani ja puuhastella välillä jotain miettimättä eilistä tai huomista.

Aina ei tarvitse suorittaa ja opetella uutta. Aina silloin tällöin on mukavaa ihan olla vain, vierekkäin tarhassa tai laitumella. Kuunnella ympäristöä ja aistia säätä ja välillä rapsutella vähän. Mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa! (paitsi iltaporkkanoiden aikaan, jolloin kannattaa olla tarkkana, etteivät ne vain vahingossakaan pääse menemään ohi suun...)

Mutaista marraskuuta

Edelleen on pimeää, ja lisääntyvässä määrin märkää. Oma ihminen pudistelee päätään ja hinkuttaa entistä päättäväisemmin mutaa irti kyljistäni.

Katsokaa, olen hurrja hevonen!

Yhtenä päivänä Oma ihminen tuli käymään taas päivällä ja jäi hetkeksi seuraani tarhaan. Minä olin mielissäni, minulla kun tuppaa olemaan vähän tylsää siellä yksikseni. Naapuritarhan äitisuokki koitttaa päivystää tarhansa aidan vieressä, mutta totta puhuakseni hän ei kyllä paljoa innostu juoksemaan kanssani. Eivätkä oikein innostu tarhan vierestä välillä kulkevat vieraatkaan hevoset. Oma ihminen sentään välillä juoksee vähän, mutta useimmiten minä olen se, joka hoitaa juoksemisen. Olisipa ihanaa saada taas oma kaveri jonka kanssa juosta ja jota rapsutella!

Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Hanska sulle, nami mulle!

Ai miten niin liian lähellä?

Kun olin juoksennellut tarpeekseni, menin katsomaan mitä Oma ihminen tekee jäätyneen lätäkön reunalla. Kun pääsin viereen, Oma ihminen kävelikin jään yli toiselle puolelle lätäkköä. Jäin hetkeksi tutkimaan jään pintaa ja kiersin sitten lätäkön Oman ihmisen luo. Hän käveli taas lätäkön läpi toiselle puolelle. Minä kiersin lätäkön. Hän käveli taas lätäkön läpi. Aikamme kierreltyämme Oma ihminen älysi, että lätäkkö on fiksumpaa kiertää, mutta jostain syystä hän halusi olla aina toisella puolella kuin minä. Siispä sitten kiersimme lätäkköä, kunnes Tallinemännän ääni kuului kauempaa tieltä ja minä singahdin aidan viereen katsomaan, olisiko päiväheinätäydennyksiä tiedossa.

Tästä läpikö? Unta näet!

Yhtenä päivänä Oma ihminen kietoi jalkoihini kummat kapistukset. Ne eivät lähteneet pois, vaikka otinkin kiinni yhdestä sojottavasta nauhanpäästä ja kiskaisin. Sitten käytiin kävelyllä, enkä voinut välttyä lammikoilta kun vettä oli joka paikassa: tiellä, sillan alla ja päällä ja varmuuden vuoksi sitä vielä tippui taivaaltakin. Mutta ei minua haitannut kastaa kavioitani. Pimeässä lätäköiden pinta ei heijasta mitään, joten tuntuu paljon turvallisemmalta kävellä niiden yli. Ei sillä, että olisin pystynyt niitä välttelemäänkään, yhtä väistäessäni olisin kuitenkin vain astunut toiseen.

Mitä nämä ovat? Otetaan ne pois!

Pikku rääpäle, minäkö?

Edelleen on märkää ja pimeää ja kävelyillä pitää loiskutella lätäköiden päältä, vaikka niistä heijastuisikin jotain. Heijastukset ovat epäilyttäviä. Muistakaa tekin se, etteivät lammikot pääse yllättämään. Viime aikoina olemme päässeet taas vähän enemmän samalle aaltopituudelle Oman ihmisen kanssa. Välillä käydään kävelemässä, välillä saan vain harjauksen ja rapsuttelut, välillä saan olla vain. Välillä minun pitää seistä paikoillani ja kurottaa kohti Oman ihmisen kättä. Ja kävelyillä pitää pysähtyä ja peruuttaa ja pitää aikalisää pää alhaalla, jos meinaan liihottaa liikaa omassa maailmassani. Sen sijaan pitää muistaa huomioida Oma ihminen.Se on vieläkin joskus aika vaikeaa, koska yleensä kaikki muu on kiinnostavampaa.

Oma ihminen on valaistunut. Minä en kuulemma olekaan enää se pieni varsanrääpäle (pah) millainen olin tullessani, vaan jo ihan hevoskokoinen teiniprinsessa! Viimeinen niitti oli kuulemma jonkun tutun hevosen näkeminen, ja oivallus siitä, että se ja minä olemme melkein saman korkuisia. Tosin painossa minulla on kuulemma vielä vähän kirimistä. Ulkona kasvan heti kymmenen senttiä, kun jotain tai joku kiinnostava kulkee aitaukseni ohi. Välillä minä koitan näyttää vieläkin isommalta karsinassa, nostan pään ihan ylös ja heilutan sitä, jos Oma ihminen nostaa toisen kätensä ylös ja toisella koittaa saada minua väistämään johonkin suuntaan.  Valitettavasti isotteluni ei näytä tekevän vaikutusta, mutta kyllä minä joku päivä vielä saan sen viimeisen sanan...

Tipautin viikonloppuna jo ensimmäisen maitohampaanikin ruokakuppiin. Vähän aikaa syöminen oli vähän hasssun tuntuista ja välillä minun piti narskutella leukoja yhteen silloinkin, kun minulla ei ollut ruokaa suussa. Mutta nyt isken taas kiinni heiniin ja porkkanoihin heti, kun ihmiset vain väistävät alta pois!

Pimeää aikaa

Ulkona alkaa olla jo pimeää. Pimeää, kun menemme aamulla ulos ja pimenevää, kun tulemme illalla talliin. Ensin oli pimeää ja liukasta, nyt on vain pimeää ja märkää. Kävelylenkit Oman ihmisen kanssa ovat käyneet taas paljon pelottavammiksi. Pimeässä välkkyy valoja, joiden vaarallisuus täytyy tarkistaa. Autoista lähtee erilainen ääni kuin aiemmin ja jostain syystä ne ohittavat lujempaa. Valotkin loistavat eri lailla kuin ennen. Äänetkin tuntuvat kuulostavan erilaiselta.

Siispä minä olen epäluuloinen, keskityn tarkkailemaan ympäristöä ja saatan vähän juoksaista silloin kuin ei pitäisi. Omaa ihmistä harmittaa, kun minä en keskity. Minua harmittaa, kun minua komennetaan. Omaa ihmistä ärsyttää kun en keskity edelleenkään ja hän komentaa kovemmin. Loppujen lopuksi kummallakaan ei ole enää yhtään hauskaa.

Siispä viime aikoina emme ole käyneet kävelemässä enää niin usein, vaan Oma ihminen on käynyt harjaamassa ja valittaa, että minusta lähtee karvaa pahemmin kuin keväällä. Voin kertoa teille, ettei varmasti lähde enempää. Yhtä paljon, ehkä. Karvanvaihdon lisäksi olen auttanut Omaa ihmistä, joka tuntuu koko ajan tipauttelevan hanskojansa. Minä nostan ne ylös ja saan siitä hyvästä leipäpalan. Sitä tehtiin yhtenä päivänä ulkonakin, ja nostin hanskaa vaikka vierestä meni autoja ja pari hevostakin. Enkä hyppinyt kertaakaan. Sitten mentiin takaisin talliin.

Pimeästä huolimatta pari kertaa olemme silti käyneet kävelylläkin. Yhtenä päivänä pääsin tutustumaan pieniin ihmisiin, jotka tulivat ohi kävellessämme pyytämään, että saisiko minua silittää. Oma ihminen ei selvästi luottanut minun osaavan käyttäytyä, mutta antoi kuitenkin luvan. Minä kohteliaasti nuuhkin jokaisen läpi ja seisoin kiltisti ihailtavana siihen asti, että auto kääntyi meihin päin ja Omalta ihmiseltä loppui usko minun käytöstapoihini, jolloin lähdimme jatkamaan matkaa. Toisena päivänä kävelimme sitten toista lenkkiä, ja jostain syystä Oma ihminen halusi minun kävelevän yhdestä lammikosta yli monta kertaa. Eikä uskonut millään, kun minä koitin näyttää että katso, tästä vierestä voi kiertää kuivin kavioin ja jos juoksee, pääsee kiertämään lammikon tosi nopeasti! Vaan hienot ideani evät edelleenkään menneet perille ja niin jouduin kastelemaan jalkani molemmista suunnista. Ihmiset, huoh. Joskus niiden kanssa on aika hankalaa.