Paluu arkeen

Lomailu on ilmeisesti loppu nyt, tai ainakin Oma ihminen on käydessään alkanut taas viedä minua kävelylle tai muuten vain ollaan tehty uusia asioita kentällä ja tallissa. Kerran käytiin Sedän perässä kävelyllä. Minä en ihan aina olisi jaksanut kävellä nätisti vaan etenkin metsäpoluilla yritin vähän kiilata Oman ihmisen edelle. Mutta äkkiä minut taas huidottiin omalle paikalleni ihmisen taakse. Onneksi tällainen hetkellinen takaisku ei estä minua yrittämästä kohta uudestaan! Vaikka Oma ihminen kyllä mutisi jotain virranpoistolenkin tarpeesta...

Ihan aina ei tarvitse mennä täysillä eteen (välillä voi juosta hitaamminkin)

...ja sitten selvisi mitä sillä tarkoitettiin. Yhtenä aamuna Oma ihminen tuli jo kohta aamutallin jälkeen. Melkein olinkin jo ehtinyt jo närkästyä siitä, että minut oli jätetty talliin, vaikka kaikki muut pääsivät ulos. Oma ihminen laittoin fleeceloimen selkääni, suitset päähäni ja sitten lähdettiin kävelylle. Tällä kertaa mentiin ihan maneesille asti, vaikka ennen maneesia pihassa olikin hämärässä tosi pelottavan näköinen peräkärry ja joku jättimäinen pyörä. Kovasti koitin kertoa että tuonne ei kannata mennä, mutta Oma ihminen ei ollut juttutuulella ja vaikka vähän kävimmekin aiheesta keskustelua, niin ohi oli mentävä kuitenkin. Käytiin maneesin ovella toteamassa se kiinni olevaksi ja sitten tallin kautta sisälle.

Tällä kertaa maneesi oli ihan tyhjä muista hevosista eikä siellä katon rajassakaan ollut ketään rapistelemassa. Silti piti vähän huudella, että missäs ne kaikki kaverit ovat! Vähän käveltiin ensin ja sitten Oma ihminen päästi minut juoksemaan. Minä ravailin sinne tänne ja aina kun Oman ihmisen silmä (ja köysi) vältti, pysähdyin nuuskimaan kaikkia kiinnostavia puomeja ja tolppia, mitä maneesiin oli siroteltu. Keskellä kenttää oli puomi maassa, ja sen päältä oli kiva mennä melkein joka kerta. Oma ihminen kävi kääntämässä yhden ilmassa olevan puominkin vähän lähemmäs maata ja talutti minut siitä yli. Se oli oikeastaan ihan hauskaa, juoksin sen yli kerran ihan itsekin, mutta sillä kerralla puomi puraisi minua jalasta. Oma ihminen huokaisi, ettei minusta kyllä ainakaan estehevosta taida tulla kun en muista nostaa jalkojani.

Ei se kuulkaa ole niin helppoa, kun meillä on niitä neljä ja kaikkea muutakin täytyy huomioida samalla! Oma ihminen käskytti juoksemaan ja esitin pari kunnon laukkaspurttiakin pikkuravin lisäksi, mutta täytyy myöntää että Kaverin kanssa oli paljon hauskempaa juosta kuin yksin! Sitten minut otettiin kiinni ja käveltiin vielä hetkinen (pari kertaa sen ilmassa olevan puominkin yli) ennen kuin lähdettiin takaisin kotiin. Takaisinmenomatkalla ei tarvinnut keskustella enää ollenkaan, kummallakin oli hyvä käsitys suunnasta ja vauhdista. Kotona jäin vielä joksikin aikaa karsinaan kuivumaan ja syömään heiniä ja juttelemaan Isoveljen kanssa, joka ystävällisesti huuteli minulle tarhasta käsin.

Tarhassa voi sitten spurttailla antaumuksella, vaikka maneesissa ei malttaisikaan.

Oleskelua

Tämä vuosi on hiljalleen asettunut rutiineihinsa, joka tarkoittaa että aamulla mennään ulos, illalla sisään, Oma ihminen käy välillä rapsuttelemassa ja siinä välillä syön ja koitan saada Setää ja Isoveljeä leikkimään kanssani. Tai Setää en uskalla kovin kiusata, mutta Isoveljen perässä voi roikkua niin kauan, että minut komennetaan kauemmas.

Jos ihan vähän nykäisen häntäläpästä, niin jospa Isoveli intoutuisi juoksemaan kanssani?

Yhtenä päivänä tosin menimme ulos seisomaan ihmisten kanssa ja Tallinemäntä liikutteli kärryjä takanani. Aluksi minua vähän jännitti, mutta ei siinä mitään sen kamalampaa tapahtunutkaam, tällä kertaa kärryt eivät yllättäen tökänneet jalkoihini niin kuin viimeksi. Sitä paitsi huomasin, että jos menin aisojen väliin nuuskimaan, niin sieltä saattoi löytää porkkanankin! Välillä ne aisat tosin tökkivät vähän lavoille ja sitten takapuolen sivuun, mutta menivät kauemmaksi ennen kuin ehdin päättää, ettei se ole yhtään kivaa. Sitten kävimme pikku kävelylenkin kun palautimme pihaan ilmestyneen Sedän takaisin omalle ihmiselleen. Vaikka paluumatkalla talliin kuinka suuntasin päättäväisesti kohti pihalla olevia kärryjä, tällä kertaa sieltä ei irronnut porkkanaa vaan kävelimme karsinaan.

Yleensä joudun silti suorittamaan lentoharjoituksia ihan yksin, muut vaan katsovat vierestä.

Oma ihminen käy välillä laittamassa eri loimen selkääni, kiertelee ympärilläni, pudistelee päätänsä ja ottaa loimen pois. Ja tulee parin päivän päästä taas uuden loimen kanssa. Mutta minäpä olen jo tottunut niihin eikä minua enää haittaa, vaikka ne vähän kahisevatkin. Tuntuvat vaan kaikki olevan liian isoja, paitsi se nykyinen joka alkaa hangalta lavalta niin, että Oma ihminen sai ommella siihen vähän pehmustetta. Mutta minulla on jo niin hyvä talvikarva, että hyvin tarkenen ulkona ilman peitteitäkin!

Uusi vuosi, uusi lauma

Uuden vuoden kunniaksi minä sain päähäni uuden Cob-kokoisen riimun. Oma ihminen totesi, että ainakin pää kasvaa, jos ei muuta. Korvienvälin kasvusta ei kuulemma ole takeita, phah!

Näin söpön poniriimun sain. Lupaan liata sen ensi tilassa.

Oma ihminen kietoi minut taas remmeihin ja sitten lähdettiin taas Isoveljen johdolla kävelemään pitkin teitä, Isoveli kantoi omaa ihmistään selässä, minä kävelin keskellä ja Oma ihminen oli ohjien päässä takana. Pari kertaa meinasin kääntyä omille teilleni, mutta Oma ihminen juoksaisi vierelleni osoittamaan suuntaa ja sitten käveltiin taas. Tällä kertaa ei vastaan tullut ylimääräisiä päriseviä kulkuneuvoja, joten maltoin kulkea Isonveljen hännässä, enkä pukittanutkaan kuin pari kertaa, kun se ärsyttävä remmi hännän alla häiritsi.

Tallissa ihmiset pitivät pitkään palaveria, ja sitten pääsin ulos. Mutta kas, seuraksi tulivat sekä Isoveli että Setä! Kun ihmiset päästivät meidät irti ja suojautuivat aidan taakse, Isoveli ilmoitti yhdellä päänheilautuksella olevansa pomo. Minä alistuin minkä ehdin ja juoksin karkuun sekä Isoveljeä että Setää. Setä päätti vielä varmistaa että vaikka hän alistuukin Isoveljelle, minulla ei ole asiaa edes harkita pomottamista. Seuraavaksi sainkin juosta aika lujaa karkuun. Ihmiset karjaisivat aidalta ja Isoveli tuli hätiin ja kertoi Sedälle, että joku raja kaverin jahtaamisessa. Minähän riemastuin siitä niin, että kävin vielä laukkaamassa Sedän vierestä ja pukitin mennessäni! Mutta varmuuden vuoksi silti koitin pysytellä vähän etäämpänä kummastakin.

Hyvin yltää, kun vähän kurkottaa!

Nyt meillä on sitten kolmen ponin lauma ja aika leppoisasti olemme asettuneet yhteen. Minä koitan saada Isoveljeä leikkimään ja jos Setä näyttää ärtyisältä, juoksaisen Isoveljen taakse turvaan. Oma ihminen on syynännyt jalkoja tavallistakin huolellisemmin tämän viikon, mutta uusia haavoja ei ole ilmestynyt. Sen sijaan niihin vanhoihin haavoihin suihkitaan joka päivä jotain ainetta, ja minua alkaa jo ärsyttää moinen. Mutta haavat kuulemma näyttävät hyvältä ja suihkiminen on hävittänyt sääreen hiipinyttä liikalihaa pois, joten kuulemma toivoa on että kovin pitkään minun ei tarvitse enää sietää tuota jalkojen suihkuttelua.