Voihan istunta!

Tervehdys täältä syvältä istuntakriisin kourista. En käsitä, miten tämä voikin olla aina näin vaikeaa. Hevosen selässähän tarvitsee vain istua. Helppoa kuin heinänteko, eikös? Niinpä.

Olin siis Aira Toivolan ratsatuspilatestunnilla ja jouduin taas kerran huomaamaan sen, kuinka helppoa voisi olla, jos siellä hevosen selässä könöttäisi edes suhteellisen korrektisti. Puhumattakaan siitä, kuinka helppoa hevosen on liikkua, kun joku ei koko ajan kenota jännittyneenä selässä. Ja kuinka vaikeaa se oikeampi istunta onkaan saavuttaa... No, tiedänpähän mitä harjoittelen täältä hamaan ikuisuuteen. Joskus erinäinen vuosi ja kilo sitten muistelen hämärästi, että pystyin istumaan ihan hyvin. Tai ainakin itsestäni tuntui siltä, hevoset kulkivat ja opettajatkin huomauttelivat lähinnä vain siitä, että riittää, että se hevonen kulkee peräänannossa, minun ei tarvitse...  (Mutta kun sitä hevosen niskaa nyt vaan on niin kiinnostavaa tuijottaa.)

Sitten hankin varsan, vähensin tuntiratsastamista ja kun vihdoin olisin päässyt sen oman selkään, hankin itselleni puolen vuoden ratsastus- ja muunkin liikuntapakkoloman, hukkasin siinä sivussa puolet lihaksistani ja korvasin ne jollakin muulla. Nyt sitä sitten ihmetellään taas, miten tämä laji voikin olla niin vaikea! Argh. Huomaan valaistuvani uudestaan samoista asioista kuin vuosia sitten. Itse asiassa juuri ennen pakkolomaa olin käynyt muutaman kerran Airan tunnilla ja muistan vieläkin sen ällistyksen ensimmäiseltä kerralta: voiko täällä istua näinkin? Miten hevoset ovat voineetkaan kulkea hyvin, jos en ole istunut näin? Voiko tämä olla näin helppoa? (Tämä siis sen kaksi minuuttia tunnista, kun kaikki palikat ovat paikoillaan ja voi vain istua ja hymyillä leveästi.)  Muisti on ilmeisimmin hyvä, mutta todella lyhyt ja lihasmusiti vielä lyhyempi. Siispä opettelemme homman uudestaan.

Herkän hevosen ehdoton loistopuoli on se, että se tekee, mitä pyydät. Ehdoton huono puoli on se, että se tekee juuri sitä, mitä pyydät. Tunnilla huomasi loistavasti sen, kuinka käynnin tahti rauhottui ja askeleeseen tuli kummasti lisää pituutta, kun sain järjesteltyä itseni suoraan ja samoille linjoille hevosen painopisteen kanssa. Daisyn oli selvästi helpompi liikkua ja itsellä oli paljon vakaampi olo. Satunnainen säntäyskään ei olisi horjuttanut tasapainoa, vaikka eihän Daisy tietenkään niitä harrastanut. Köh. Ainakaan käynnissä. Vaan heti kun nostettiin vauhtia, alkoi pakka hajoilla ja pahasti. Daisy kipitti etupainoisena ja tasapainottomana karkuun, minä jännitin jalat ja lopputuloksena könötin jalat suorana ylävartalo hevosen kaulalla turva-asennossani ("kohta se lähtee, kohta se lähtee...").

Kerrassaan kamalalaatuinen kuvankaappaus videolta. Tässä paranneltu
versio ravi-istunnasta. Sattuneesta syystä en viitsi laittaa kuvaa ennen-versiosta.
Kuten huomaatte, työmaa ei ainakaan lopu kesken...

Onneksi Airan kärsivällisyys on valovuoden mittainen ja samaa litaniaa lonkan avaamisesta, lantion kääntämisestä, rintakehän laskemisesta, olkavarsien rentouttamisesta ja kantapään nostamisesta virtasi korvanappiin niin kauan, että jokunen ohje päätyi käytäntöönkin asti. Ja kas, kun hevosen sai vähän rauhoittamaan tahtia ja hidastamaan sekä itsensä aseteltua taas hivenen järkevämpään asentoon niin kummasti molempien elo oli taas huomattavasti mukavampaa, ainakin muutaman metrin verran! Valitettavasti autuus kesti vain hetken kerrallaan, mutta jospa sen tunteen muistaisi sittenkin, kun yksinään koittaa saada haettua järkevää asentoa. Tässä on ihan selvästi muna-kana-ongelma: jos hevonen on epätasapainossa, minä en kykene istumaan. Jos minä en pysty istumaan, hevonen on epätasapainossa. Kun korjaat molempia yhtä aikaa, liikkuvia osia on aika paljon. Ei ole helppoa, ei.

Vähän koitettiin laukkaakin, mutta samaan aikaan toisessa päässä miniristikkoa hypäävä ratsukko nosti neiti herkkäsielun kierroksia niin, että se teki muutaman pukkiloikankin. Uuden istunnan rippeet pelastivat kuitenkin minut hiekkakylvyltä ja ystävällinen huomautus toi meille vähän laukkarauhaa. Uusintayrityksillä mentiin asiallisemmin tai sitten hevonen sekosi jaloissaan ja esitti kaikkea vastalauksta ristilaukkaan ja laukanvaihtoihin. Minä koitin pysytellä mukana ja olla kellahtamatta liikaa ulkokyljelle, jolloin vien satulan mennessäni. Siihen toivottavasti saadaan apuja ensi viikolla. Rehellisyyden nimissä laukassa ei paljoa ehtinyt istuntaa tunnustella, mutta ei se ihan katastrofiksi mennyt kuitenkaan. Lopulta saatiin muutama ympyrä ihan asiallista laukkaa siihen vaikeampaankin suuntaan ihan ilman ryntäilyjä, jumeja tai ylimääräisiä pomppuloikkia. Ei hullumpaa!

Liikaa vai liian vähän?

Nuoren hevosen kanssa puuhastelu voi olla monenlaista, mutta tylsää se harvoin on. Viime aikoina olen törmännyt säännöllisesti liikaa vai liian vähän -ongelmaan. Kuinka paljon nuorelta voi vaatia? Kuinka paljon saa vaatia? Kuinka paljon pitää vaatia? Kuinka paljon kannattaa vaatia?

Joskus täytyy hätistellä molempien mukavuusalueen rajoja että homma etenee, mutta kuitenkin täytyy malttaa olla pyytämättä liikaa ja etenkin liian pitkään. Missä raja kulkee minäkin päivänä? Alan ounastella, että tämä voi osoittautua vielä suorassa istumistakin vaikeammaksi...

Tein mielenkiinnosta tilastoa viime vuodesta: kuinka monena päivänä minäkin kuukautena Daisylla on ollut ratsupäivä, maastakäsittely/yhdessäkävelypäivä ja monenako päivänä en ole käynyt tallilla ollenkaan tai käynyt vain harjaamassa tai Daisylla on ollut hieronta/kengitys tms. Tulin siihen tulokseen, että hevosenani on aika helppoa olla: vaikka ratsastus- ja maastakäsittelypäivien suhde kääntyi päinvastaiseksi vuoden edetessä, silti vapaapäiviä oli puolet tai vähintäänkin kolmannes joka kuukaudesta. Se tuntui paljolta. Päätin tsempata tänä vuonna ja antaa hevoselleni enemmän tekemistä. Toisaalta, viime vuonna se oli nelivuotias ja vasta sisäänratsastettu. Ratsastuksellisesti siis norminmukaisen puoliverisen kolmevuotiskevään tasolla.  Ei sen kanssa olisi kovin paljon enempää olisi kannattanutkaan tehdä. Meidän tavoitteet eivät ole ikäluokkakisoissa ja koulutus ei ehkä muutenkaan ihan ammattitasoa, joten hitaasti kiirehtiminen on ihan ok. Jos saataisiin jotkut lähitallin seurakoulukisat hyväksytysti läpi ennen kuin Daisy on 20, sekin olisi jo ihan hyvin. Näin uskottelen itselleni. Todellisuudessa nälkä kasvaa syödessä ja mitä useammin Daisyn kanssa pääsee ihan oikeasti keskittymään ratsastukseen eikä vain hengissäselviämiseen, sitä enemmän tekisi mieli tehdä.

Enää ei riitäkään, että humputellaan suht järkevää vauhtia ympäri kenttää. Eikä se, ettei joka rasahduksesta singahdeta parin metrin loikkaa suuntaan x. Eikä se, että ylipäänsä mennään sinne minne minä pyydän, eikä sinne, minne hevonen tänään uskaltaa mennä. Eikä se, että mennään muutakin kuin käyntiä. Nämä alkavat olla jo itsestäänselvyyksiä. Hevosen pitäisi asettua, taipua ja kantaa itsensä. Keskittyä ratsastajaan, työskennellä. Mielellään koko ajan. Itsestäänselvää vanhemman hevosen kanssa, ei aina ihan niin sanottua nuoren sähikäisen kanssa.

Oikein työskentely taas näyttää olevan yllättävän raskasta, tai sitten Daisy oikein tehdessään yrittää tehdä enemmän, kuin mihin se vielä pystyykään. Puolen tunnin ratsastuksen lopussa ollaan saatu muutama kierros kaunista ravia, ympyrä suht järkevää laukkaa ja toinen ei-niin-järkevää laukkaa. Lopuista ei sitten puhutakaan. Siinä vaiheessa hevonen alkaa tulkita joka heilahdusta ja pidätettä pysähtymiskäskyksi. Joko mennään eikä meinata tai sitten ei mennä ollenkaan. Siinä vaiheessa tietää, että olisi pitänyt tauottaa enemmän, pyytää vähän vähemmän. Siitäkin huolimatta, että sitä hyvää ravipätkää tuli yhteensä vain kaksi kierrosta. Viime keväänä ei tullut yhtään. Pyydetään ensi viikolla sitten sitä kolmatta.

Viime tunnilla Daisy teki ihan tosissaan töitä ja kantoi itseänsä hienosti koko tunnin, siis sitten kun se lakkasi singahtelemasta ja alkoi kuunnella ratsastajaakin. Silti sille ei tullut edes hiki. Käyntitauot olivat tosin ehkä pidempiä ja edellinen viikko oli lähinnä kävelyä. Tänään Mintin tunnilla sen sijaan se meni paljon avoimemmassa muodossa, mutta joutui silti kaivamaan keskivartalon syviä tukilihaksia mukaan. Puolessa tunnissa tuli vähän hiki ja pysähtelyä alkoi ilmetä kummasti aina, kun oikeassa kierroksessa olisi pitänyt ravissa kantaa itseään oikein ja aktivoida tukilihaksistoa. Vasemmassa kierroksessa ei ollut ongelmaa, ja humpsuttelumoodissa se olisi kyllä ravannut vaikka täältä Timbuktuun. Ehkä se oli kuitenkin vähän jumissa lauantailta, vaikka välissä oli yksi käyntimaastoilu ja yksi vapaapäivä.

Tässä laukkapätkää edellistunnilta nyt, kun Youtube suostui viimein käsittelemään senkin. Pätkä on vaikeammasta suunnasta juuri ennen tunnin loppua ja Daisy alkaa olla jo väsynyt, joten muutama juminäytekin on mukana:

Ilmeisesti Daisy yrittää niin kovasti, että kun se alkaa keskittyä ja siltä pyytää itsensä kantamista, se vie itsensä pakettiin, jossa sen lihaksisto ei oikeastaan vielä pysty toimimaan. Minulla on siis yliyrittävä pieni otus, jolla on kultakalan kärsivällisyys (aikuistumista odotellessa). Tulevaisuus on taatusti mielenkiintoinen!

Rentoa mutta aktiivista välivaihetta ei siis vielä oikein löydy. Tänään sain kuitenkin pienen valaistumisen aiheesta rentoudesta palkitseminen. Kun jumimista alkoi ilmetä, palkittiin rennosta liikkumisesta. Siirryimme siis pyytämään ravia ihan siinä tempossa minkä Daisy tarjosi (olettaen, että se ei ollut altajuoksemista). Minä keskityin vain pitämään oman istuntani kuosissa, jotten olisi häirinnyt toisen tasapainoa enempää kuin on pakko. Kun Daisy rentoutui, ojensi kaulaa alas ja liikkui rennosti eteen, siirrettiin käyntiin, pyydettiin reipasta marssikäyntiä ja siitä palkinnoksi pitkät ohjat. Ja kas! Jumiminen vähentyi ja vaikka se ravissa tuntui aluksi olevan koko ajan ryntäilyrajan pinnassa, se ei kuitenkaan ylittänyt sitä kertaakaan. Lisäksi toistojen myötä se alkoi pysyä paremmin järkevässä tempossa. Tiedän, mitä harjoittelemme ensi viikolla :)

Uusi vuosi, uusi ääni

"Miten niin lähdetään lenkille? Ota tämä
kaapu pois niin saan syötyä paremmin!"

Viime vuoden lopulla iski kirjoituskyllästys, Daisyn pitäminen kertojana alkoi käydä vähän yksitoikkoiseksi. Uutta ihmeteltävää ei enää tule entiseen tahtiin ja ratsastuksen edistymistä ei hevosen näkökulmasta niinkään voi avata - juoksennellaan ympäriinsä minne ratsastaja pyytää ja pelätään nurkkia maneesissa. Melko tylsää pidemmän päälle. Kun menee hyvin ei malta kirjoittaa, kun menee huonosti, ei halua kirjoittaa. Vaihdetaan siis näkökulmaa ja katsotaan, lähteekö juttu luistamaan, vai laitetaanko blogi kokonaan hyllylle.

Tänään oli kuitenkin niin kiva valmennus, että on pakko tulla hehkuttamaan. Parin päivän pakkaset (-28 astetta ja rapiat päälle) ovat johtaneet siihen, että hevoset ovat tarhanneet vähän lyhyempää päivää ja se taas oireilee sangen kevyinä kavioina. Pahimmilla pakkasilla kävin tekemässä kävelylenkkejä maastakäsin ja eilen kävin sitten maneesilla näyttämässä taas mörköjä hevoselle, jotta tänään voitaisiin keskittyä itse asiaan.

Eilen saimme olla maneesissa ihan kahdestaan, mikä on ihan hyvä, koska Daisy edelleen tuppaa ottamaan melko lailla kipinää muista hevosista, vaikka se kestääkin jo paljon enemmän liikettä kuin mitä vuosi sitten. Sen vuoksi ja koska Daisy oli ihan rauhallisen oloinen, jätin mörköjentutkimiskävelykierroksen väliin ja nousin maneesissa suoraan selkään. Ei olisi kannattanut. Maneesin nosto-ovesta oli muutamassa päivässä tullut taas hirmuinen mörkö, josta ei päässyt ohi kuin kymmenen metrin päästä kylkimyyryä ravaamalla. Esteet olivat epäilyttäviä. Ja joku oli laittanut minitraktorin purukasan ja esteiden väliin! Sen kohdalla katsoin viisaammaksi nousta alas ja käydä syöttämässä sokeria konepelliltä, ennen kuin siitäkin tulee mahtimörkö nosto-oven tapaan. Silti olo oli koko ratsastuksen vähän kuin olisi dynamiittipötkön päällä istunut. Rentoa tämä harrastaminen! Siitä huolimatta (tai osaksi sen vuoksi) tehtiin kuitenkin ensimmäinen ihan oikea hyppy eilen: laukkaharjoitusten jälkeen ravi ei meinannut pysyä ja kun Daisy taas kerran lipsahti laukalle, käänsinkin sen kohti kavalettia. Vähän Daisy hidasti mutta teki kuitenkin jättiloikan kavaletin yli. Kehuin ja jatkoin matkaa. Ei ehkä perinteisin tapa aloittaa hyppyjä, mutta ainakin mentiin yli ja hevonen hämmentyi tuosta sen verran, että se kuunteli loppuratsastuksen minua paremmin ja pysyi ravilla. Tähän asti sen "esteura" on siis ollut yksittäisiä kavaletteja tai niiden korkuisia ristikkoja ravissa, jolloin varsinaista hyppyä ei ole tullutkaan. Minusta on tullut niin nössö ratsastaja, että esteet vähän hirvittäävät etenkin neiti sähikäisen kanssa, joten ollaan suosiolla jätetty esteopetus odottamaan aikoja parempia.

Toiveet eivät siis olleet kovin korkealla tämän päivän suhteen ja alku näytti, että pelot olivat hyvinkin perusteltuja. Maneesissa oli muitakin kuin me ja tallikaveri ja suurimmalla osalla näytti olevan laukkaharjoitukset menossa. Muiden laukkaaminenhan on Daisylle vieläkin vähän paha pala, se ei voi ymmärtää, että mitään vaaraa ei ole, vaikka muut juoksevatkin ihan selvästi pakoon. Hallittu laukka on vielä ok, mutta jos joku revittelee lujempaa tai tulee takaa ohi, se on takuuvarma pompun paikka. Etenkin pieni valkoinen shetlanninponi oli hyvin, hyvin, hyvin epäilyttävä ja mörkökierroksella maneesin ympäri Daisy onnistui tekemään ainakin neljä singahdusta höystettynä mahtipukilla. Ainakin muut ratsukot kiersivät meidät niiden jälkeen hienosti kaukaa. Kiitos ja anteeksi! Nousin kuitenkn selkään kun ei oikein muutakaan voinut ja lähdin hakemaan hevosta kuulolle käynnissä. Puoli volttia ja singahdus, voltti ja singahdus -taktiikalla edettiin, kunnes tämän päivän valmentaja Lilli Vanhatalo tuli paikalle. Lillihän on se henkilö (tai hän ja anoppinsa Katja Vanhatalo), jonka luo olisin alun perin halunnut viedä Daisyn sisäänratsastettavaksi. Kakkosvaihtoehto Mervi Pakola teki oikein hyvää työtä Daisyn kanssa ja on käynyt auttamassa meitä muutaman kerran sen jälkeenkin, mutta kun mahdollisuus päästä Lillin tunnille ilmaantui, niin pitihän sitä testata.

Aloitettiin väistöharjoituksilla, joiden tarkoitus oli saada hevosta vähän kuulolle ja vähemmän singahtelevaksi. Pienellä voltilla väistätettiin takaosaa ulos, sen jälkeen etuosaa sisään ja sitten sama toiseen suuntaan. Alun singahdusten jälkeen jotain keskittymisenpoikasta alkoi orastaa ja tunnin edetessä Daisy alkoi kulkea jo varsin mallikelpoisesti. Eihän se paljoa jaksa vieläkään tehdä, mutta se kuunteli ja keskittyi ja muisti kaivaa ne takajalkansakin mukaan. Vielä kun ratsastaja muistaisi istua oikein eikä röhnöttää etukenossa, niin johan oltaisiin siivo ratsukko! Mieltä lämmitti kovasti kehut kivoista liikkeistä ja siitä, että ikäisekseen kuulemma Daisy on oikein hyvällä mallilla. Se antaa kovasti rohkaisua jatkaa eteenpäin. Kuitenkin kyseessä on sähäkkä nuori hevonen, jota tällainen amatööritäti kouluttelee pääasiassa itsekseen (toki melko säännöllisesti valmentajien eli Mintin ja Mervin silmien alla), joten joskus meinaa usko itseen ja omaan tekemiseen loppua. Positiivista palautetta on aina kiva saada :)

Alla pari kuvaa tältä päivältä. Toivoin tähän videota, mutta koska Youtube näemmä ei suostu edelleenkään yhteistyöhön videoideni kanssa, lisään ne myöhemmin jos keksin, miten saada ne esille. Parhaat osuudet jäivät tietenkin kuvaamatta, kun olin niin ekstaasissa etten älynnyt pyytää. Ravissa alkaa kuitenkin olla jo ihan kivoja pätkiä ja vasen laukkakin oli ihan asiallista, oikeassa laukassa on vielä aika lailla hiomista, kuten videolta näkyisi. Mutta tiedänpähän, mihin keskittyä tulevan kevään!

Ravivideo näyttäisi toimivan: