Västäräkistä vähäsen, kai

Lomanhankintakeinot tuntuivat auttaneen, tämän viikon olenkin saanut olla aika lailla rauhassa kaikelta. Jalkaankaan ei satu enää ollenkaan. Päivät olen paistatellut auringossa (tai ottanut suihkua) Isoveljen kanssa ulkona. Tarha on tosin täynnä epäilyttäviä pikku puroja ja lampia, mutta ihanaa namimultaa on jo paljastunut! Kohta kuopsutan esiin kaikki makoisat valkoiset paksut juuret, mitä maassa on piilossa. Illalla Oma ihminen on käynyt rapsuttamassa minua. Rapsuttelun sivuäänenä tosin on jatkuva valitus siitä, kuinka karvaa oikein riittääkään. Välillä Oma ihminen on käynyt rapsuttelemassa muitakin hevosia ja etenkin Isoveljen kanssa heillä on selvästi jotain menossa, kun aina silloin tällöin ne katoavat tunniksi kahdestaan ulos ja jättävät minut talliin!

Ihanaa, joku rapsuttaa harjan juuresta!

Ääniä, selvästi kuulen ääniä!

Siksi olikin ihan mukavaa käydä tänään Oman ihmisen kanssa kävelyllä. Silta, joka viime vuonna vielä oli melkoisen epäilyttävä, ei tuntunut nyt missään ja reippaasti Oma ihminenkin kulki siitä yli. Minähän seuraan tottakai. (Paitsi tarhaan uudestaan illalla, jos vaihtoehtona olisi mennä talliin syömään heiniä. Portilla on mutaa, yäk!) Takaisintulomatkalla kävimme yhden sivupolun päässä syömässä varpuja. Tai minä söin ja Oma ihminen pyöri ympärillä ja päästi hassuja piipityksiä. Saattoi se ääni tulla siitä palikastakin, mihin Oma ihminen edellisellä reissulla puhui vaikka kuinka pitkään. Jostain kaukaa kuului äkäisiä moottoriääniä, mutta olivat onneksi sen verran kaukana, että saatoin pääosin keskittyä maisteluun. Loppumatkan keskityin sitten taas kävelemään ja vahtimaan, että vahingossakaan yksikään kavioni ei osu hevosensyöjälammikoihin. Oma ihminen nurisi siitäkin jotain ja saapasteli suoraan läpi parista lammikosta, mutta minä olinkin viisaampi ja kiersin ne, kun kerran vierestäkin pääsi. Turhaa sitä jalkojansa kastelemaan, sanon minä!

Äh, ei ne mitään ollut. Keskitytään olennaiseen.

Työtä, loskaa ja lomailua

Kamalista kärryistä siis selvittiin, mutta ihmisetpä eivät olleetkaan vähään tyytyväisiä, seuraavana päivänä koko homma tehtiin uudestaan! Piha oli edelleen liukas ja puutyömiehet ja traktori pellon laidassa. Lähdössä koitin, pääsisinkö rimpuilemalla eroon tilanteesta, mutta ei auttanut vaan käveltävä oli eteenpäin. Jäätiköllä piti olla varovasti ja sitten tepsutin pikkuravia ja puhisin niin, että Oma ihminen alkoi kutsua minua lohikäärmeeksi. Kenguru, lohikäärme, mitä vielä? Oman ihmisen biologiantuntemus ei taida olla ihan huippuluokkaa kun ei hevosta tunnista. Pah. Menomatka oli yhtä jännittävä kuin ensimmäisellä kerrallakin, mutta kun tultiin toisen kerran ohi traktorista ja talli alkoi häämöttää, uskalsin jo vähän hengittää ja luottaa siihen, että saatan sittenkin selvitä tästä hengissä. Ihmisetkin kehuivat kovasti. Vaan kyllä oli mukavaa päästä eroon kärryistä ja remmeistä ja päästä omaan karsinaan porkkanoille...

Henkäisypäivän jälkeen seuraavana päivänä kävimmekin vain Oman ihmisen kanssa kahdestaan kävelemässä. Aluksi meinasin taas olla lohikäärme mutta kun huomasin että tämähän oli ihan tuttua juttua eikä mikään rämise perässä, niin asetuin kävelemään rauhassa. Sain pitää kuusensyöntitauonkin, kun Oma ihminen vain puhui itsekseen ja piti jotain palikkaa korvallaan. Isommalla tiellä tuli auto takaa, ja vaikka kuinka kotin hyvissä ajoin kertoa ihmiselle että nyt takaa tulee jotain, niin ei se uskonut. Käski vain lopettaa sinkoilun ja kävellä eteenpäin. Ikuisuuden jälkeen ihminenkin vihdoin hoksasi mitä sieltä tulee ja käännyttiin hetkeksi takaisin päin niin, että auto pääsi ohittamaan edestä päin. Sitten käännyttiin taas alkuperäiseen suuntaan eikä vieläkään saanut edes ravata. Muka rauhassa vain piti kävellä, vaikka juuri meni mörkö ohi! Ihmiset eivät vaan ymmärrä.

Sitten oli TAAS kärryt esillä. Argh, argh, argh! Pihassa sai taas varoa askeleita ja odottaa, että kuorma-auto meni ensin ohi. Sitten tepsutin taas sieraimet suurina tuttua reittiä ihmisten koittaessa pysyä mukana ja jaloillaan. Mutta mitä lempoa, se kuorma-auto olikin jäänyt tien laitaan ja kun kääntöpaikkaa ei ollut niin pakko siitä oli mennä ohi, vaikka auton ja tien laidan postilaatikoiden välissä ei ollutkaan kuin parin metrin aukko. Mutta kun Oma ihminen oli ihan vieressä kannustamassa ja kaikki kehoittivat kovasti minua menemään ohi, niin ei kai siinä sitten mitään, käveltiin eteenpäin. Mutta sen verran pelottavaa se oli, että kun kääntöpaikallakin oli parkkeerattuja autoja ja kaukaa kuului taas kamala moottorikelkan ääni, niin minulla meni kuppi nurin. Mutta vaikka kuinka hyppäsin kunnolla kahdelle jalalle ja ilmoitin, että tämä ei ole kuulkaas enää yhtään hauskaa, niin silti piti vain mennä eteenpäin. Siinä vaiheessa ihmisetkin huomasivat moottorikelkan, mutta pienen neuvonpidon jälkeen kuitenkin jatkettiin matkaa (huitoivat ne kuitenkin sille kelkalle merkkejä pysyä paikoillaan siihen asti kun ollaan päästy paikalta pois), taas sen ison kuorma-auton ohi ja vihdoin oli taas turpa kohti tallia. Viimeisessä risteyksessä taas tuli auto vastaan, mutta se peruutti kauemmas, että pääsimme tallinpihaan. Huh! Oma ihminen näytti toivovan rauhallisempia harjoittelualueita vähintään yhtä kovasti kuin minäkin... Tosin minä toivon lähinnä, että nuo kärryt kuopattaisiin ja saisin vain syödä heinää ja porkkanoita kaiket päivät.

Sen jälkeen kärryjä ei ole näkynytkään. Ihmiset olivat sitä mieltä että nyt on liian liukasta että homma olisi turvallista, ja varmuuden vuoksi repäisin tässä pari päivää sitten uuden haavan takareiteeni. Tosin se oli niin pieni että iho vain vähän rikkoontui. Sillä sain yhden vapaapäivän, ja sitten jatkuivat kentällä kävelyt. Kun siitä ei näyttänyt olevan apua, niin venäytin viereisen jalan takareiden (tai se on ainakin Oman ihmisen diagnoosi) sen verran, että joudun vähän varomaan sitä käynnissä ja ravissa. Ainakin silloin kun en keskity mihinkään jännittävään. Joten tavoite saavutettu - Oma ihminen puhui jotain ainakin viikon lomasta ja seuraamisesta. Minua saa kyllä seurata, ja rapsutella myös. Sitä Oma ihminen onkin viime viikoilla tehnyt ahkerasti kumisuka kädessä. Kuulemma tällä hetkellä olisi tosi hyvä juttu, jos minut olisi klipattu. Mitähän se tarkoittaa?

Kamalien kärryjen paluu

Pitihän se arvata, että ei niitä kärryjä niin vain haudattukaan, vaikka vähän jo ehdin niin toivoa. Yhtenä päivänä Oma ihminen laittoi minut ulos vielä illalla, mikä oli ihan hauskaa. Vaan argh, tarhaan tuotiin myös kamalat kärryt! Minä juoksin heti karkuun häntä pystyssä, mutta kun kärryt jäivät pitämään ääntä siihen portin luokse, niin pitihän sitä kaartaa takaisin katsomaan, että mitä ne aikovat tehdä. Vähäksi aikaa pysähdyin katsomaan tarkemmin ja kas, kärrytkin pysähtyivät! Taas kun lähdin liikkeelle kärrytkin liikkuivat, ja kun pysähdyin, nekin pysähtyivät. Välillä piti juoksaista hermojenlepuutuslenkki, mutta sitten alkoi taas kiinnostaa mitä ne kärryt tekivät ja piti palata takaisin. Loppujen lopuksi eivät ne nyt niin kovin kamalat olleetkaan, ja kun kerran pysähtymällä nekin sai pysähtymään, niin lopulta seisoin taas kärryjen vieressä (vaikka ne välillä liikkuivat ja pomppivatkin) ja maistelin, olisiko maku parantunut sitten viime kerran. Ainakin Oma ihminen oli yhtä närkästynyt istuimen pureskelusta kuin edellisellä kerralla.

 Tässä vaiheessa minut jo uskallettiin jättää kaveeraamaan kärryjen kanssa kahdestaan.

Seuraavana päivänä tapasinkin taas uuden ihmisen, joka Oman ihmisen kanssa köytti minut taas remmeihin kiinni ja käveli perässäni ympäri kenttää Oman ihmisen kävellessä takaviistossa. Ajo-opetuksesta oli kuulemma kysymys. Kävimme me pikku lenkin sillan ylikin. Minä sain kehuja kun kävelin nätisti. Sitten piti mennä taas kentälle ja sitten minulle alkoi riittää ja piti esittää ihmisille pieni käännähdys-pomppusarja jolla kerroin että kehän kiertäminen riittää, talliin mars! Yleisö ei kuitenkaan tuntunut arvostavan showtani, vaan jouduin kävelemään kentällä vielä vähän, ennen kuin pääsin talliin. Illemmalla tuli vielä uusia ja vanhoja ihmisiä minua katsomaan ja toivat omenoita. Nam!

Seuraavana päivänä Ajo-opettaja tuli taas käymään, ja toistimme taas saman. Lenkki vain oli eri, kävelin hienosti ja rauhallisesti isolle parkkipaikalle jossa tehtiin vähän kiemuroita (ja sain kehuja!) ja sitten mentiin takaisin. Mutta joku oli sillä välin tuonut pellolle pärisevän ja lunta roiskuttelevan moottorikelkan, ja minä päätin että nyt on liian jännät paikat ja koitin potkia pois ainakin perässä kävelevän ihmisen, että pääsisin juoksaisemaan paikalta. Tätäkään showta ihmiset eivät arvostaneet eikä minunkaan auttanut kuin kävellä eteenpäin, vaikka se kelkka pärisikin pellolla ja kauheasti olisi ärsyttänyt. Onneksi tallille ei ollut kovin pitkä matka. Sitten sainkin monta päivää vain olla ja paistatella päivää auringossa Isoveljen vieressä. Setä lastattiin autoon ja katosi, vaikka ihmiset kertoivatkin että se ei ole lopullista. Silti se vain vahvistaa mielipidettäni siitä, että nuo kuljetuskopit ovat aika epäilyttäviä. Sellainen vei Kaverinkin eikä ole vieläkään tuonut takaisin.

Mutta ette arvaa, mitä tänään tapahtui! Ajo-opettaja tuli taas ja vanhalla rutiinilla minut käärittiin remmeihin. Tallinemäntäkin oli mukana ja piteli minua toiselta puolelta kun Oma ihminen oli toisella puolellani. Sitten seisottiin tallin oven edessä ja Ajo-opettaja toi kärryt taakseni. Ja vaikka vähän olinkin epäileväinen, että mitä tässä nyt puuhataan, niin seisoin nyt sitten kuitenkin kun ihmiset olivat ihan rentoina ja juttelivat vain, kun taas ympärilleni pyöriteltiin lisää remmejä. Kärryjäkin heiluteltiin vähän ja tökittiin niillä minua kylkeen ja sitten piti lähteä kävelemään. Mutta mitä kamalaa, ne kärryt seurasivatkin minua! Ja vaikka kuinka yritin, en päässyt kiepahtamaan ympäri ja palaamaan talliin, kun ne kärryjen aisat eivät lähteneet irti ja Oma ihminen ja Tallinemäntä pitivät molemmilta puolilta minua kiinni. Eikä pysähtyäkään saanut, vaan piti kävellä vain eteenpäin. Argh, argh, argh! Oma ihminen totesi jälkeenpäin, että muistutin ihan jotain kenguruksi kutsuttua, kun pysähtelin, pukitin (tai yritin, joku remmi oli pyllynkin päällä estämässä loikkia), koitin kiemurtaa ja sitten hyppiä tasajalkaloikkaa eteenpäin, kun en muutakaan keksinyt. Sitä paitsi tien vieressä oli iso traktori käynnissä ja pari miestä puupöllien kanssa päästelemässä omituisia ääniä. Ja eteenpäin piti vain mennä. Ei ollut kuulkaa helppoa se!

Kävimme kääntymässä isolla parkkipaikalla ja aloin jo väsyä loikkimiseen. Kokeilin kävellä, ja kun ei sen kummempaa tapahtunutkaan niin kävelin sitten uudelleen ohi niistä miehistä ja maltoin vähän laskea päätänikin. Ihmiset kehuivat kilpaa, ja minä kävelin talli silmissä siintäen. Ja kohta olimmekin taas tallinpihassa ja sain leipää ja porkkanaa, kun ihmiset purkivat minut remmeistä ja veivät kärrytkin kauemmas. Huh huh! Karsinassakin oli namia ja Oma ihminen ei voinut lakata hymyilemästä. Ehkä noista kärryistä on sittenkin mahdollista selvitä hengissä.

Ehjinä perillä. Kyllä nyt porkkana maistuu!