Näyttelyssä

Tuskin olin toipunut Kaverin lähdöstä, kun seuraavana päivänä Oma ihminen tuli keskeyttämään päivänokoseni. Tarhaan tuotiin vesisankoja joista ei saanut juoda ja sitten Oma ihminen alkoi kastella minua. Argh! Eikä pakoon päässyt, vaikka kuinka välillä yritti pyöriä ympyrää, aina vain märkä sieni toi lisää inhottavia roiskeita turkilleni. Ei ollut kivaa ollenkaan, uskokaa pois. Ja se vain jatkui ja jatkui ja jatkui...

Jossain vaiheessa harjani ja häntänikin kasteltiin ja se vasta olikin inhottavan tuntuista. Onneksi ihmiset ymmärsivät ahdinkoni ja pääsin välillä vähän juoksemaan ja pukittelemaan, vaikkei se jouhia kuivattanutkaan. Olin jo päättänyt jäädä syömään ruohoa tarhan kauimpaan päähän, mutta sitten Oma ihminen tuli porkkanan kanssa ja olihan se seurattava porkkanaa takaisin ämpäreiden luo...

Loppuihan se kuitenkin viimein ja tallissa tapahtuneen kuivatteluhetken jälkeen pääsin taas ulos jatkamaan päivän paistattelua.

Seuraavana päivänä käytiin taas mutka tallissa ja seurasi lisää harjausta. Oma ihminen puuhasi jotain häntäni kanssa, välillä piti ihan nostaa pää heinäkasasta ja ihmetellä, mitä ihmettä siellä puuhataan. Kuulemma tuli hieno letti!

Ja tänään sitten selvisi, mihin kaikki tämä puuhastelu oikein tähtäsi. Aamulla ihmiset tulivat harjaamaan minua ja sitten pääsin taas isoon autoon. Tällä kertaa tosin sieltä ei päässytkään heti pois, vaan ulospääsyreitti suljettiin! Sen olisin vielä kestänyt mutta sitten ylhäältä vielä vedettiin joku rapiseva juttu alas, sen takia piti melkein pompahtaa vaikka Oma ihminen olikin vieressä vakuuttamassa, ettei muka ole mitään hätää. Mutta sitten Oma ihminenkin lähti, viimeinenkin ovi suljettiin ja jäin yksin sinne tärisevään ja hurisevaan koppiin.

Ja kun vihdoin pääsin ulos, olinkin ihan uudessa paikassa! Vähän aikaa piti miettiä miten sieltä autosta pääsi ulos, mutta sitten huomasin peruuttaa ja pääsin tukevalle maalle. Siellä oli paljon muitakin hevosia, joille piti vähän huudella tervehdyksiä. Sitten pääsin uuteen karsinaan ja sain heinää eteeni. Vettäkin oli, mutta sitä en malttanut juoda vaikka isossa autossa olikin niin lämmin, että minulla oli vähän hiki. Viereisissä karsinoissa oli kavereita joten en joutunut olemaan yksin, mutta ne olivat niin pieniä että en edes nähnyt niitä, kuulin vain.

Ihmiset kävivät välillä harjaamassa minua ja sitten sain suitset päähäni ja lähdettiin ulos. Isossa hallissa piti seistä paikoillaan ja joku ihminen kiersi ympärilläni ja sitten toi kiiltelevän kepin viereeni. Ensimmäisen kerran annoin kepin koskea minua ihan kiltisti (tai no, keskityin huutamaan muille hevosille niin, etten huomannut koko keppiä) mutta sen jälkeen koitin rokotusten kanssa hyväksi havaittua keinoa, eli seisoin nätisti kunnes keppi oli melkein kiinni minussa, jolloin otin pari sivuaskelta ja kas, keppi oli taas kauempana.

Sitten menimme isoon tarhaan käveleskelemään muiden hevosten kanssa. Minua jo väsytti aika lailla kaiken matkustuksen ja jännityksen jälkeen, joten seurasin kiltisti Omaa ihmistä ensin ulkona ja sitten uudessa maneesissa. Ensin seistiin pitkään, sitten käveltiin ja sitten juostiin. Seisominen oli kivaa, sitä olisin tehnyt vaikka koko päivän. Käveleminenkin oli ihan ok, mutta juosta en olisi jaksanut kuin pätkissä. Ja heti jos juoksin ihan asenteella (eli laukkasin), niin Oma ihminen hyssytteli minut raviin. Juostiin monta kierrosta, ennen kuin ihmiset olivat tyytyväisiä (ja Omasta ihmisestä kuului taas aikamoinen puuskutus). Sitten pääsin ulos syömään ruohoa kunnes oli aika mennä taas takaisin maneesiin. Siellä seisottiin taas samalla, kun tuomarit kehuivat minua (ja väittivät, että oikea etujalkani on hajavarpainen) ja antoivat minulle pisteitä. Ajattelin hämätä Omaa ihmistä pisteidenluvun aikaan hirnumalla suoraan korvaan, mutta jostain silti saatiin kaivettua minulle pisteet 8-8-8-7-7 eli 38 pistettä ja toinen palkinto. Sain sinisen ruusukkeen suitsiini enkä ollut siitä moksiskaan, ja sitten pääsin vihdoin takaisin karsinaan. Sitten vihdoin ihmiset taluttivat minut taas isoon autoon (jonne kävelin Oman ihmisen ihastukseksi taas ihan epäröimättä enkä pelännyt sitä verhoakaan ollenkaan niin paljon) ja pääsin takaisin kotiin.

Hirmuisen rankkaaa tällainen näytteleminen, nyt taidan varmistaa että Naapurihevoset ovat paikoillaan ja ottaa kunnon torkut.

Näkemiin, Kaveri!

Kriisi, kriisi, minut on hylätty!

Eilen vielä kaikki oli hyvin ja vietimme Kaverin kanssa leppoisaa päivää laitumella. Hetkeksi meidät otettiin sisään harjattaviksi ja sitten sain suitset päähäni ja minut vietiin tarhaan. Kaveri jäi talliin joten välillä piti vähän huudella onko kaikki hyvin, mutta muuten kävelin kiltisti Oman ihmisen vierellä. Sitten Oma ihminen alkoi taas hassutella eli juoksi minun edelleni, maiskutteli ja heilutteli raippaa takaviistossa. Minä olin Oman ihmisen sanoin "kiltti pieni poni" (pah!) ja kävelin siitä huolimatta, vähän vain venytin kaulaani. Mutta sitten Kaverin oma ihminen heilutti takanani narua ja rapisutti jotain, ja johan minunkin hermoni pettivät ja lähdin juoksemaan. Mutta yllätys yllätys, Oma ihminen olikin siitä vain iloinen ja kehui minua kovasti. Yleensä kyllä joka kävelyllä minulle on kerrottu, että Oman ihmisen edelle ei saa juosta ja muutenkin olisi suotavaa pysytellä käynnissä, mutta nyt juokseminen olikin sitten ihan sallittua. Joten juoksentelimme tarhaa edestakaisin pienin käyntitauoin, kunnes Oma ihminen puuskutti sen verran, että sain pysähtyä ottamaan rapsutuksia vastaan ja haukata pari suullista ruohoa, ennen kuin pääsin takaisin talliin tarkistamaan, että Kaveri on edelleen paikalla. Sitten pääsimme takaisin laitumelle.

Tänään kaikki alkoi ihan normaalisti, sitten ihmiset tulivat hakemaan meidät talliin. Pihalle oli parkkeerattu iso auto, jossa ensin kävin Oman ihmisen kanssa pari kertaa sisällä syömässä porkkanoita. Tai minä söin ja Oma ihminen keskittyi kehumaan minua. Iso auto on aika mukava paikka, kun siellä saa aina namia ja ihmisetkin ovat tyytyväisiä, kun kävelen sinne aina ihan suoraan Oman ihmisen perässä. Sitten minä menin talliin ja Kaveri lähti harjoittelemaan isoon autoon menoa. Mutta, mutta... Kaveri ei tullutkaan takaisin harjoituksista, vaan minut vietiin ihan yksin tarhaan. Onneksi aidan toisella puolella oli tuttuja hevosia, niin en tuntenut oloani ihan niin yksinäiseksi. Välillä piti vähän huudella, että mihin Kaveri jäi, mutta muuten asetuin odottelemaan ja etsimään parhaat syömäpaikat.

Vaikka kuinka olisi yksinäistä, niin syödä täytyy!

Eikä Kaveria näy vieläkään, vaikka kuinka kurkistelen

Jonkin ajan kuluttua Oma ihminen ja Kaverin oma ihminen tulivat takaisin, mutta Kaveria ei näkynyt missään! Sitten minulla kyllä meni jo hermot ja juoksentelin vähän aikaa ympäriinsä ja huusin, että piiloleikki on ihan tylsää, tule Kaveri jo esiin! Mutta kukaan ei kuunnellut. Ihmiset pitivät minulle kyllä seuraa ja välillä pitikin aina kävellä jonkun rapsuteltavaksi lohtua hakemaan. Mutta kun mitään muuta ei tuntunut tapahtuvan, niin ei auttanut muu kuin alkaa syödä ja välillä varmistaa, että naapurilaitumen hevoset ovat edelleen paikoillaan.

Hei, pääsenkö teidän kaveriksi?

Oma ihminen sanoi, että Kaveri lähti asustamaan uudelle tallille, ja nyt olisi minunkin sitten pakko itsenäistyä vähän. Minä en kyllä millään haluaisi, kun Kaverin kanssa oli niin mukavaa! Mutta ei kai siinä muukaan auta kuin hirnua haikeat jäähyväiset, toivottaa Kaverille hyvää jatkoa ja toivoa, että tapaamme vielä joskus!

Mahan kasvatusta

Elämä on mukavaa, kun ei tarvitse tehdä mitään! Eli pääasiassa olen vain ollut laitumella Kaverin kanssa, välillä joku ihmisistä tulee tuomaan lisää vettä, heinää, kauraa tai hyttysmyrkkyä. Talvikarvan kasvatus ei ollut yhtään huono idea vaikka päivät ovatkin vielä lämpimiä, yksikin yö ukkosti ja satoi niin, että Oma ihminen oli jo varma että me tulemme langoista läpi. Mutta ihan turhaan huolehti, me keskityimme vain syömiseen koko kuuron ajan.

Tämä on parasta kesässä!

Yhtenä päivänä ihmiset ottivat meidät sisälle ja sain taas nahkaremmejä ympärilleni. Kävimme vanhassa tarhassa kävelemässä taas ympryöitä Kaverin oma ihminen vierellä ja Oma ihminen takana. Minulla oli vähän kiire kun Kaveri jäi talliin, joten en ihan jaksanut keskittyä ja kerran vähän maistoin Kaverin omaa ihmistä, kun käsi oli niin sopivasti siinä vierellä. Siitä ihmiset eivät pitäneet, joten ehkä en tee sitä toiste. Yhdessä vaiheessa Kaverin oma ihminen lähti siitä viereltä ja Oma ihminen koitti ohjata minua pelkästään taakaa. Minä hyödynsin heti tilaisuuden enkä kääntynytkään pyynnöstä, vaan koitin luikerrella portille. Ihmisillä ei ollut ollenkaan huumorintajua, ja sain taluttajani takaisin ja jouduin kiertämään tarhaa vielä jonkun aikaa, ennen kuin pääsin talliin.

Kerran kävimme myös kentällä, jonne oli ilmestynyt puomeja. Minä tiesin heti mitä niille pitää tehdä ja marssin reippaasti yli kaikista. Oma ihminen tosin totesi että oli aikonut vain antaa minun nuuhkia niitä, mutta miten vain... Sitten käveltiin vähän aikaa kentällä ja aina välillä Oma ihminen pysäytti ja käski minua taaksepäin. Minusta kun on mukava pysähtyä melkein kiinni Omaan ihmiseen, mutta tällä kerralla se ei kelvannutkaan. Sitten kierreltiin välillä niiden puomien sisällä ja sitten pääsimme takaisin laitumelle. Nyt kun olen kesän katsellut kenttää aidan takaa ja tätihevonenkin oli siinä vieressä omalla laitumellaan, niin kenttä ei ole enää yhtään pelottava ja maltan olla pomppimatta siellä.

Oma ihminen kertoi, että oli ollut kotimaassani näyttelyssä ja nähnyt siellä mummoni, eli isäni emän! Mummo oli voittanut oman luokkansa, saanut pronssimitalin tammachampionaatissa ja voittanut tammojen Most Classic Movements-luokan. Kuulemma ei haittaisi, vaikka minäkin joskus yltäisin samaan!

Näkyykö yhtään yhdennäköisyyttä Comtessa-mummoon?

Mummokin näytti olevan ystävällinen luonne.

Tyylinäytettä ravissa

Kyllä minäkin joskus yritän samaa