Tänään

Olen laitumella, ohi kävelee toinen hevonen. Kävelen mukana niin pitkään kun laidun antaa myöten. Kyllä joku tulee minulle kaveriksi, jos teen aina tuttavuutta aidan läpi. Kohta alkaa olla ruoka-aika. Tuttu autonääni kuuluu, kohta voi jotain tapahtua! Hetken päästä kuuluu kolinaa, hirnun varmuuden vuoksi. Huomaattehan, minä täällä! Hörisenkin, kun Äitisuokki antaa mallia. Oma ihminen tulee, kävelen vastaan. En millään malttaisi kävellä, mennään jo talliin, syömään! Oma ihminen kuitenkin käskyttää pysähtymään ja peruuttamaan. Tottelen, mutta heti kun saan luvan liikkua, menen taas liian lujaa. Joudun seisomaan taas. Maltan kävellä paikallani, mutta vain juuri ja juuri. Tiedän, että kaurat odottavat!

Pahus, tallin pihalla onkin traileri. Kehoituksesta mietin hetken ja nousen sitten lastaussillalle, että yllän kauroihini. Syön hetken, ennen kuin Oma ihminen pyytää minut pois. Ämpäri siirtyy pidemmälle koppiin, sitten pääsen taas syömään. Mietin hetken, mutta nälkä voittaa ja menen perässä. Syön taas hetken kunnes minut pyydetään pois. Nyt ämpäri siirtyy Tallinemännän käsiin ihan kopin perälle saakka. Punnitsen vaihtoehtojani, nousenko koppiin vai jäänkö ulos? Nälkä voittaa, kiipeän sisälle. Mutta Oma ihminen on kopin ulkopuolella, se on aina vaarallinen tilanne. Tulen sittenkin ulos pureskelemaan suuni tyhjäksi. Oma ihminen siirtyy toiselle puolelle lastaussiltaa ja kiipeää itsekin sisään seinän toiselle puolelle. Nousen taas kyytiin. Oma ihminen liikahtaa kohti ulkoilmaa, peruutan äkkiä pois. Minut pyydetään taas sisälle, mietin hetken mutta nousen sitten kuitenkin ja menen syömään. Syön, kunnes tilanne alkaa epäilyttää liikaa. Alan tehdä lähtöä kun Oma ihminen pyytää minut ulos. Mietin hetken pureskellessani suuta tyhjäksi ja suostun nousemaan autoon takaisin. Tätä jatketaan, kunnes olen saanut ruoka-astian tyhjäksi. Sittenkin minut pyydetään kerran sisälle, saan sokeripalan, nami! Sitten mennään talliin.

Oma ihminen hakee jonkun ison esineen. Se nousee ilmaan ja kun en ehdi nähdä sitä kunnolla, juoksaisen vähän karkuun. Ihmiset rauhoittelevat ja näyttävät esinettä paremmin. Se tuoksuu nahalle. Sanovat satulaksi. Oma ihminen nostaa sen selkääni, siellä se ei minua haittaa. Jatkan heinien syömistä. Oma ihminen ottaa sen pois ja menee toiselle puolelleni, nostelee sitä taas ilmaan ja laittaa sen selkääni. Saan sokerin, nam. Kerjään lisää, mutten saa. Satula nousee välillä selkääni, välillä se otetaan pois. Talliemäntä tulee toisen satulan kanssa, ensimmäinen nousee karsinan reunalle. Koitan maistella sitä, mutta ihmiset vähän estelevät. Toinen satula nostetaan selkääni, ja remmi kiedotaan vatsani ympäri. Kiristys on jo tuttu juttu, jatkan heinien hamuamista. Oma ihminen hakee riimun ja narun, kävelemme kentälle.

Kävelen ihan rauhassa, kunnes otan yhden raviaskeleen. Selästäni kuuluu läpsähdys. Karmeaa! Hyppään, läpsähdys kuuluu isompana. Selässäni oleva satula liikahtaa vähän. Hyppään. Pukitan. Laukkaan ja pukitan. Läpsähdyksiä kuuluu aina vain, enkä pääse siitä mitenkään eroon. Juoksen Omaa ihmistä ympäri ja koitan saada läpsähdyksiä loppumaan. Oma ihminen päästelee rauhoittavia ääniä, jotka muuttuvat kehuiksi, kun hiljennän käyntiin ja pysähdyn. Auta! Oma ihminen kehuu ja rapsuttaa ja pyytää kävelemään. Se on helpompaa, läpsähdyksiä ei kuulu. Nostan ravin toiseen suuntaan, nyt läpsähtelee taas ja hypin taas, tasajalkaa ja kahdella jalalla ja potkin taakseni. Mikään ei auta. Pysähdyn, mutta Oma ihminen käskee jatkamaan. Jatkan ravaamista läpsähtelyistä huolimatta. Oma ihminen kehuu kovasti. Saan pysähtyä ja saan vähän rapsutuksia. Jatketaan toiseen suuntaan, ravaan siististi, mutta kuuntelen silti läpsähdyksiä. Saan siiryä käyntiin, se on paljon mukavampaa. Oma ihminen kehuu kovasti ja lähdemme takaisin talliin. Siellä satula riisutaan ja Oma ihminen nauraa, että olen jo ihan iso hevonen, kun saa harjata satulavyön hikistämää mahaa. Olipas se omituista! Oma ihminen toteaa, että olisi pitänyt jättää jalustimet pois, kun leveän satulan satulasiivet heiluivat ravin tahdissa niin kovin. Mutta tulipa kokeiltua. Saan harjauksen, rapsutuksia, kehuja ja jatkan heinien syömistä. Naapurikarsinan Äitisuokki ei ole yhtään vaikuttunut siitä, mitä jouduin kokemaan. Hän tosin antaa ihan suosiolla vangita itsensä koppiin, joten hän taitaa olla jo ihan menetetty tapaus. Olen silti tyytyväinen itseeni, ja jatkan syömistä.

Seuraavana päivänä ravasin jo pomppimatta, vaikka ei tämä ihan suosikkipuuhaani ole.

Olenpa jo iso!

Maailma laajenee

Koppi on näköjään tullut jäädäkseen. Pidän silti urheasti pintani enkä jää sinne vangiksi, vaikka saatankin käväistä sisällä hakemassa iltakauraa. Melkein joka ilta. Ja aika monta kertaa, ennen kuin kaurat on syöty. Mutta pidän tarkasti Omaa ihmistä silmällä, ja huomaan kyllä jos ajatuksissa vilahtaakaan takapuomi. Silloin vilahdan kopista ulos nopeammin kuin ihminen ehtii räpäyttää silmäänsä. Tai ainakin niin päättäväisesti, ettei ihmisrääpäleillä ole siihen nokan koputtamista. Varmuuden vuoksi teen niin myös silloin, jos kauempaa kuuluu mitä tahansa erikoisempaa ääntä. Vara aina parempi, sanon minä!

Viime viikolla Oma ihminen armahti minua lastausharjoituksista. Syynä saattoi olla myös edellinen päivä, joka päättyi siihen, että minä kieltäydyin menemästä lastaussiltaa pidemmälle ja ihmisen korvista nousevan höyryn saattoi melkein nähdä. Joka tapauksessa lähdettiin kävelylle kopin sijaan, mikä sopi minulle oikein hyvin. Kiltisti seurasin Omaa ihmistä, vaikka Äitisuokki jäikin huutelemaan perääni laitumelta. Mentiin kohti isoa tietä, mutta tällä kertaa ei jäätykään syömään siihen lähistölle tai käännytty tien päässä kotiin, vaan jatkettiinkin suoraan. Kävelimme ison tunnelin läpi ja vaikka autoja vilahtelikin välillä yläviistosta ennen ja jälkeen tunnelin, niin kävelin silti minne Oma ihminenkin meni. Vähän hermostutti, mutta ihminen heittäytyy niin kärttyiseksi jos koitan rynnätä ohi ja yhtään koppia ei kuitenkaan ollut näkyvissä, niin kävelin sitten omalla paikallani eteenpäin ja kuuntelin, kun Oma ihminen kehui minua maasta taivaisiin. Mutta sehän nyt kuuluu asiaan, ainahan minua kehutaan kun olen niin hieno! Hetkeksi jäätiin syömään ruohoa (noh, minä söin ja ihminen oli vahtina), mutta kun pidin autotietä silmällä koko ajan, lähdettiin melko pian jatkamaan matkaa. Käveltiin ihan uusia teitä ja välillä pysähdyttiin haukkaamaan vähän ruohoa. Yhden tien poikki meni iso lammikko eikä minun auttanut muu kuin kävellä siitä läpi, vaikka vesi onkin tosi karmaisevaa. Lammen jälkeen piti juosta nopeasti kauas siitä, mutta Oma ihminen hermostui taas ohittelusta ja jouduin peruuttamaan paikoilleni. Edempänä käytiin taas ruohostamassa ja sitten palattiin takaisin. Tälläkin kertaa oli pakko mennä yli siitä vedestä ja nyt pysyin paikoillani koko matkan, vaikka olemuksellani kerroinkin ihmiselle, että tämä on nyt ihan henkilökohtainen palvelus siitä hyvästä, ettei lampi ole traileri. Takasinkin mennessä piti kävellä siitä tunnelista. Hetkeksi jäin miettimään, että kannattaako sittenkään mennä, mutta päätin sitten seurata kuitenkin. Oma ihminen oli paljon iloisempi kuin edellisenä päivänä ja kehui minua kovasti kun pääsimme takaisin laitumelle. Äitisuokkikin oli taas tyytyväinen, kun sai minut taas silmiensä alle. Paraskin huolehtija, kun jättää minut melkein joka päivä yksin eikä tule takaisin ennen kuin olen juossut itseni hikeen laitumen viertä.

Oma ihminen kertoi hyvin epävirallisen haravanvarsimittauksen näytäneen,
että olen kasvanut jo hevosmittoihin! Juuri ja juuri, mutta kuitenkin...

Se onni oli kuitenkin lyhytaikaista, ja tällä viikolla ollaan taas seisottu kopissa ja lastaussillalla ja sen edessä. Tosin ei ihan joka päivä. Eilen sain paljon ihmisiä vieraakseni laitumelle, ja hyvän emännän tapaan pidin mielelläni seuraa heille, etenkin kun leipätarjoilu pelasi. Tänään Oma ihminen vei minut kentälle ja käveltiin pari kertaa maassa olevan huovan päältä. Ensin vähän kyselin että onko tuo nyt ihan tosissaan, mutta kun vähän kaviolla kokeilin eikä mitään tapahtunut, niin menin siitä sitten yli joka suunnasta. Sain siitä hyvästä jotain makeaa ja pientä suuhuni. Sitä piti pyöritellä melko pitkään, ennen kuin sain sen aseteltua pureskeluasentoon suussani. Mutta olipa se hyvää, siitä hyvästä toiveikkaasti suuntasin uudelleen huovalle, jos sieltä irtoaisi lisääkin namia? Irtosi vain rapsutteluja, mikä sinänsä on ihan kivaa sekin. Sitten piti kävellä ja pysähtyä ja lähteä liikkeelle maiskutuksesta ja pysähtyä taas ja lähteä liikkeelle, kun Oman ihmisen jatkokäsi koski kankkua. Sitä sitten jatkettiin jonkun aikaa ja mentiin sitten kävelylenkille ison tien luo. Nyt ei tarvinnut kuitenkaan mennä tunnelista, vaan kaarrettiin metsäpoluille ja sieltä sitten takaisin laitumelle.

Harjoitukset jatkuvat

Niinhän siinä sitten taas kävi, että yhtenä päivänä tallin pihalla odotti taas auto koppeineen. Sisällä tarjottiin porkkanaa, mutta osasin hienosti väistää houkutukset ja olla seuraamatta herkkuja kopin sisälle. Tai sillalle asti nousin, kun siitäkin sai namia ensimmäisellä kerralla. Sitten peruutin nopeasti pois. Tällä kertaa vain peruuttaessani joku raipanpää napsutti takalistoani, joten päätin sittenkin jäädä siihen sillan läheisyyteen. Ja ihan vähän kurkottaa syvemmälle, että sain namia. Välillä kävin vähän syvemmällä, sain namin, peruutin pois, sain naputusta jalkoihin ja nousin taas sillalle pohtimaan asiaa. Tätä toistettiin jonkun aikaa, kunnes porkkanan perään kurotellessani kädet ilmestyivät taakseni ja ennen kuin huomasinkaan, minut oli taas vipattu autoon ja takapuomi esti pakoni. Tähän täytyy alkaa kiinnittää huomiota!

Kuuman matkan jälkeen ovet vihdoin avautuivat ja pääsin ulos hikeä tippuen. Pienen verryttelyn jälkeen pääsin karsinaan, mutta olisin paljon mieluummin ollut jossain muualla. Kiersin ympyrää, kuoputin jalallani, ravistelin päätäni ja vähän hyppäsin kahdelle jalallekin, mutta ovi pysyi kiinni. Korkeintaan kalterien välistä kuului rauhoittelevaa jutustelua ja silloin tällöin sieltä työntyi pieni tuppo vihreää ruohoa. Hiljalleen tyydyin nyrpeänä kohtalooni ja kävin kaltereiden viereen kerjäämään rapsutuksia. Vihdoin Oma ihminen armahti minua ja otti ulos karsinasta. Olin niin tyytyväinen, etten huomannutkaan minne minua vietiin - päädyin nimittäin taas sisälle pieneen rautakarsinaan. Sitten eläinlääkäri nipisti minua taas kaulasta ja minua alkoi niin nukuttaa, että päätin ottaa pienet torkut, vaikka ympärilläni puuhasteltiinkin. Suuhunikin tungettiin taas sellainen rautajuttu ja eläinlääkäri hieroi hampaitani toisella rautalaitteella. Olisin pahastunut, jos olisin jaksanut. Sitten pääsin takaisin isompaan karsinaan.

Minua väsytti enkä ollut yhtään nälkäinen, joten kun taas oli aika seistä kopin edessä en ollut yhtään valmis yhteistyöhön kenenkään kanssa. Etujalat suostuin nostamaan lastaussillalle, mutta siihen jäin. Siinäpä tuuppaatte, minä en liiku minnekään! Taas minua yritettiin houkutella (vastustin kiusausta), painostaa raipannapsutuksella (jätin huomioitta) ja vipata sisään takapuolesta (tällä kertaa pidin varani ja peruutin siitä huolimatta). Mutta sitten joku löysi taas tallista harjan ja siitä lähti niin paha meteli, että jonnekin oli liikuttava. Koitin livahtaa pois sillalta, mutta minut käännettiin aina takaisin. Koitin kypätä pystyyn, mutta meteli ei lakannut. Koitin livahtaa vähän lähemmäksi kopin ammottavaa kitaa, ja sain hetken hengähtää. Ja sitten sama alkoi taas. Karmeaa, voin todeta täydestä sydämestäni. Meteli pakotti minut lopulta koppiin, takapuomi lävähti taas kiinni ja sielläpä olin taas. Seuraavalla kerralla en kyllä sano siitä harjastakaan mitään, vaikka se kuinka pitäisi ääntä. Ihan varmasti niin. Voin kyllä kulkea talutettuna enkä mene ihmisestä ohi kun se kerran tuntuu olevan kynnyskysymys. Kuljen läpi omituisista kujista ja sillasta, minkä alla virtaa vesi. Juoksen ympyrää jos niin halutaan. Annan sitoa selkääni ja jalkoihini kaikenlaista. Annan jopa kastella itseni sienellä, vaikken tykkää siitä yhtään. Mutta koppiin en kyllä mene. Joku raja se on minullakin. Niin kerta!

Miten niin iso pää? Tällaiset jalassani juoksin ihan kiltisti ympyrää kun pyydettiin.
Miksi se ei riitä? Miksi pitäisi nousta jonnekin koppiin, mikä ei ole yhtään kivaa?

Vaan mitä odotti pihassa parin päivän päästä: taas auto ja koppi perässä. Itsepäinen tuo Oma ihminen. Ja ruoka-aikaankin vielä kaiken lisäksi. Ihminen taikoi jostain iltakaurani, laittoi ne ruokaämpäriini ja nosti ämpärin koppiin. Eihän siinä muu auttanut kuin nostaa etujalat sillalle, että ylsin syömään. Ja kun se asento oli vähän epämukava, hivutin hiljalleen takajalatkin sillalle. Välillä piti nostaa pää ja tarkistaa ympäristö, ettei vain kukaan ole ahdistamassa minua minnekään. Mutta kun ympärillä ei pyörinyt muita kuin Oma ihminen, jatkoin syömistä ja saattoi jossain vaiheessa toinen etunenkin mennä koppiin sisälle, kun siitä asennosta oli mukavampaa syödä. Kun ruoka loppui, Oma ihminen peruutti minut ulos ja vei hetkeksi talliin ennen kuin pääsin takaisin laitumelle. Hmmm.

Jalkani oli kuulemma parempi, mutta ei vieläkään niin hyvä kuin sen pitäisi olla. Oma ihminen uhkasi että saan uuden piikin polveeni jossain vaiheessa. Kuvitelkoon vain moisia, minä en lähde kotoa enää minnekään!

Löhölomailua

Vatsakivuista selvittiin ja ihmisetkin heltyivät päästämään minut takaisin laitumelle parin tarhassa vietetyn päivän jälkeen. Joka päivä joku kävi ruuttaamassa jotain pahanmakuista suuhuni, mutta annoin sen anteeksi kun sain namia sen jälkeen. Sitä paitsi sen lisäksi saattoi saada rapsutuksia ja helpotusta ötököihin, joten ruiskun uhasta huolimatta tulen edelleenkin aina tervehtimään, jos joku tulee laitumelleni. Viime aikoina ruiskuakaan ei ole enää näkynyt, sen sijaan kahdesti päivässä saan kauraämpärin. Sen toivossa kannattaa jo laukata ihmisten luo, jos sellaisia näkyy!

Omaa ihmistä ei ole viime viikkoina näkynyt montaakaan kertaa, joten olen saanut ihan rauhassa keskittyä löhöilyyn ja syömiseen. Laidunvieraat lähtivät pois, mutta onneksi sentään yksi kaverihevonen laiduntaa näköetäisyydellä.

Rapsuta! Lisää! Juuri siitä!

Eilen Oma ihminen tuli käymään ja harjauksen jälkeen mentiin kentälle. Kävelin ympyrällä Oman ihmisen ympärillä ja välillä piti pysähtyä. Aina en jaksanut kiinnittää seis-käskyihin huomiota, mutta sitten joku piiska läimähti maahan eteeni ja muistin taas huomioida ihmistäkin. Sitten piti ravata ja kun en olisi viitsinyt, se piiska heilahti taas ja teki hassun äänen. Totesin, että nyt Oma ihminen on tullut hulluksi ja päätin poistua pukkilaukkaa paikalta. Naru vaan pakotti minut takaisin, tosin siinä vaiheessa sieltä narun toisesta päästä kuului jotain manauksia hanskojen tarpeellisuudesta... Kun en kerran päässyt karkuun, juoksin sitten Omaa ihmistä ympäri häntä korkealla, kaula kaarella ja sieraimet suurina. Mörköjä, omalla kentällä! Mutta Oma ihminen vain kehui ja sitten himmaili minua taas käyntiin. Sanoin PRÖÖT sille piiskalle, mutta talutettuna maltoin kävellä sen verran, että huomasin ettei tässä tainnut sen kummempaa tapahtuakaan. Sitten vaihdettiin suuntaa ja maltoin ravata vähän normaalimmin, vaikka piiska olikin mukana. Lopuksi piti vähän peruuttaa ja kävellä eteen ja peruuttaa taas (ja piiska puri etusta, jos en mennyt taakse tai koitin spurtata Oman ihmisen ohi). Sitten käytiin kävelemässä vielä lenkki (ja piiska jäi kentälle, ähäkutti) ennen kuin pääsin taas laitumelle.

Tänään Oma ihminen kantoi kentälle taas tolppia ja pari puomia. Minä katselin laitumelta ja hirnuin välillä, että lakkaisi kuskaamasta niitä tolppia ja tulisi pelastamaan minut mäkärälauman kynsistä. Jossain vaiheessa viesti meni perille ja rapsutuspalvelu alkoi toimia. Sitten mentiin kentälle ja kävelin muutaman kerran maassa olevien puomien välistä. Sitten puomit nousivat ilmaan ja kävelin taas välistä, muutaman kerran niinkin, että Oma ihminen jäi kujan suulle ja minä menin sisään ja peruutin pois. Tässä ei ollut mitään ihmeellistä, samaa tehtiin keväälläkin kerran. Silloin tehtävä tuntui paljon pelottavammalta, mutta nyt kävelin kiltisti sinne, minne pyydettiin. Sitten mentiin talliin ja sain harjauksen ja ötökkäsuihketta uuteen hienoon talviturkintekeleeseeni. Lähtiessä Oma ihminen heitti selkääni joitain huopia ja minä suljin korvani ihmisten ihan asiattomasta vitsailusta kuormamuulista ja muulin luonteesta... Yksi niistä huovista kilisi vähän epäilyttävästi, mutta kun ei saanut spurtata sitä karkuun (yritin kyllä), niin annoin sen sitten olla ja kävelin Oman ihmisen perässä takaisin kentälle. Siellä Oma ihminen poisti huovat selästäni ja levitteli ne puomien päälle, jolloin kujaan tuli jonkinlaiset seinämät. Sitten käveltiin taas kujaa edes takaisin, ihmisen kanssa ja ilman. Minä olen kuulkaa nähnyt pahempaakin kuin muutaman puomin ja viltin, joten lompustelin menemään sinne minne käskettiin. Sitten sain paljon kehuja ja pääsin takaisin laitumelle.

Jalkani on muuten paljon parempi, nyt en onnu sitä enää ollenkaan eikä sitä tarvitse lepuutella enempää kuin toistakaan jalkaa. Oma ihminen sanoi, että ensi viikolla käydään röntgenissä katsomassa, onko kysta lähtenyt täyttymään terveemmällä luulla. Pitäkää peukkuja!