Löhölomailua

Vatsakivuista selvittiin ja ihmisetkin heltyivät päästämään minut takaisin laitumelle parin tarhassa vietetyn päivän jälkeen. Joka päivä joku kävi ruuttaamassa jotain pahanmakuista suuhuni, mutta annoin sen anteeksi kun sain namia sen jälkeen. Sitä paitsi sen lisäksi saattoi saada rapsutuksia ja helpotusta ötököihin, joten ruiskun uhasta huolimatta tulen edelleenkin aina tervehtimään, jos joku tulee laitumelleni. Viime aikoina ruiskuakaan ei ole enää näkynyt, sen sijaan kahdesti päivässä saan kauraämpärin. Sen toivossa kannattaa jo laukata ihmisten luo, jos sellaisia näkyy!

Omaa ihmistä ei ole viime viikkoina näkynyt montaakaan kertaa, joten olen saanut ihan rauhassa keskittyä löhöilyyn ja syömiseen. Laidunvieraat lähtivät pois, mutta onneksi sentään yksi kaverihevonen laiduntaa näköetäisyydellä.

Rapsuta! Lisää! Juuri siitä!

Eilen Oma ihminen tuli käymään ja harjauksen jälkeen mentiin kentälle. Kävelin ympyrällä Oman ihmisen ympärillä ja välillä piti pysähtyä. Aina en jaksanut kiinnittää seis-käskyihin huomiota, mutta sitten joku piiska läimähti maahan eteeni ja muistin taas huomioida ihmistäkin. Sitten piti ravata ja kun en olisi viitsinyt, se piiska heilahti taas ja teki hassun äänen. Totesin, että nyt Oma ihminen on tullut hulluksi ja päätin poistua pukkilaukkaa paikalta. Naru vaan pakotti minut takaisin, tosin siinä vaiheessa sieltä narun toisesta päästä kuului jotain manauksia hanskojen tarpeellisuudesta... Kun en kerran päässyt karkuun, juoksin sitten Omaa ihmistä ympäri häntä korkealla, kaula kaarella ja sieraimet suurina. Mörköjä, omalla kentällä! Mutta Oma ihminen vain kehui ja sitten himmaili minua taas käyntiin. Sanoin PRÖÖT sille piiskalle, mutta talutettuna maltoin kävellä sen verran, että huomasin ettei tässä tainnut sen kummempaa tapahtuakaan. Sitten vaihdettiin suuntaa ja maltoin ravata vähän normaalimmin, vaikka piiska olikin mukana. Lopuksi piti vähän peruuttaa ja kävellä eteen ja peruuttaa taas (ja piiska puri etusta, jos en mennyt taakse tai koitin spurtata Oman ihmisen ohi). Sitten käytiin kävelemässä vielä lenkki (ja piiska jäi kentälle, ähäkutti) ennen kuin pääsin taas laitumelle.

Tänään Oma ihminen kantoi kentälle taas tolppia ja pari puomia. Minä katselin laitumelta ja hirnuin välillä, että lakkaisi kuskaamasta niitä tolppia ja tulisi pelastamaan minut mäkärälauman kynsistä. Jossain vaiheessa viesti meni perille ja rapsutuspalvelu alkoi toimia. Sitten mentiin kentälle ja kävelin muutaman kerran maassa olevien puomien välistä. Sitten puomit nousivat ilmaan ja kävelin taas välistä, muutaman kerran niinkin, että Oma ihminen jäi kujan suulle ja minä menin sisään ja peruutin pois. Tässä ei ollut mitään ihmeellistä, samaa tehtiin keväälläkin kerran. Silloin tehtävä tuntui paljon pelottavammalta, mutta nyt kävelin kiltisti sinne, minne pyydettiin. Sitten mentiin talliin ja sain harjauksen ja ötökkäsuihketta uuteen hienoon talviturkintekeleeseeni. Lähtiessä Oma ihminen heitti selkääni joitain huopia ja minä suljin korvani ihmisten ihan asiattomasta vitsailusta kuormamuulista ja muulin luonteesta... Yksi niistä huovista kilisi vähän epäilyttävästi, mutta kun ei saanut spurtata sitä karkuun (yritin kyllä), niin annoin sen sitten olla ja kävelin Oman ihmisen perässä takaisin kentälle. Siellä Oma ihminen poisti huovat selästäni ja levitteli ne puomien päälle, jolloin kujaan tuli jonkinlaiset seinämät. Sitten käveltiin taas kujaa edes takaisin, ihmisen kanssa ja ilman. Minä olen kuulkaa nähnyt pahempaakin kuin muutaman puomin ja viltin, joten lompustelin menemään sinne minne käskettiin. Sitten sain paljon kehuja ja pääsin takaisin laitumelle.

Jalkani on muuten paljon parempi, nyt en onnu sitä enää ollenkaan eikä sitä tarvitse lepuutella enempää kuin toistakaan jalkaa. Oma ihminen sanoi, että ensi viikolla käydään röntgenissä katsomassa, onko kysta lähtenyt täyttymään terveemmällä luulla. Pitäkää peukkuja!