Joulurauhaa

En ehtinyt edes aloittaa joulutoivelistaani, kun ensimmäinen kohta jo toteutui. Joulupukki oli nopea ja tehokas! Täällä on taas lunta ja minä pysyn entistä paremmin pystyssä. Omaa maneesia ei vielä ole ilmaantunut (vaikka se taitaa olla enemmänkin Oman ihmisen toivelistalla), mutta pohjien parantumisen myötä tarha on taas iltaisin meidän yksityiskäytössämme ratsastusharjoituksiin. Etusiin vähän pakkaantuu tieroja joten juoksu on vielä pannassa, mutta ei sillä niin väliä. Seuraavan viikon ajattelin keskittyä tuhoamaan tarhaan ilmaantunutta havukasaa. Väliajalla voi sitten vähän haukata heinää ja porkkanaa. Syökäähän tekin hyvin ja nauttikaa joululomailusta!

Kengillähän pysyy pystyssä!

Vihjailuistani huolimatta Oma ihminen jatkoi tossujen kiinnittelyä jalkoihini. Yhtenä päivänä menimme maneesille ja voi pojat, millainen ruuhka siellä oli! Hevosta tuli koko ajan lisää. Minuahan tietysti alkoi jännittää, kun näin monen muun kanssa piti olla samasa tilassa. Eikä Oma ihminen edes päästänyt ryntäilemään jännävirtaa pois. Pari aika hienoa levadea ja courbettea tein silti, kun joku meni vähän liian läheltä. Päädyimme siis seisoskelemaan keskelle maneesia ja katsomaan, mitä muut puuhaavat. Välillä kävelimme vähän ympyrääkin, ja yhden pomppuni aikana sain toisen takajalan tossun vähän irtoamaan kaviosta. Vedin välittömästi herneen nenääni ja potkin täydellä tarmolla tuota kammotusta pois. Muut hevoset viisaasti kiersivät minut kaukaa ja Omasta ihmisestä näkyi, että nyt suoritetaan riskianalyysiä sata skenaariota sekunnissa -vauhtia. Aikani potkittuani tossu lopulta antoi periksi ja lensi suuressa kaaressa kauemmas. Sitten minä olin onnellinen siksi, että sain sen ärsyttävän tossun pois jalastani. Oma ihminen oli onnellinen siksi, että lentävä tossu ei lentänyt katsomoon asti, ei osunut seinään, eikä keneenkään viattomaan ohiratsastajaan ja vältyimme siis joukkopaniikilta hevosten keskuudessa. Jäimme vielä hetkeksi seisoskelemaan, minä seurasin muiden menoa ja Oma ihminen koitti näyttää siltä, ettei tunne minua ollenkaan. Omituista. Sitten lähdimme takaisin tallille, missä iltaheinien syönti voitti ärsyttävien tossujen kanssa taistelun monen muun juoksevan hevosen seurassa ihan milloin vain.

Tämän episodin jälkeen Oma ihminen kävikin melkein koko viikon vain harjaamassa minua, muuten sain olla ihan vain itsekseni. Sitten yhtenä päivänä minut otettiin sisälle kesken päivän, vaikka muut hevoset olivatkin vielä ulkona. Suuhuni ruutattiin jotain pahanmakuista ja sitten jouduin yksin karsinaan. Olokin alkoi olla vähän omituinen, joten keskityin pään ravisteluun ja muille huuteluun niin, että Oma ihminen katsoi paremmaksi tulla seurakseni karsinaan harjaamaan minua. Lakkasin kiertämästä karsinaa, mutta kyllä se melkoisen oudolta tuntui silti. Alkoi vähän jo ramaista, mutta sitkeästi taistelin vastaan ja huutelin aina välillä. Olkoonkin, että jonkun ajan päästä jaksoin huutaa enää vain "hii", mutta yritin kuitenkin. Sitten taisin vain nuokkua pää roikkuen. Jossain vaiheessa tuli seppä, siirryin käytävälle ja taisi se seppä jotain naputella jalkojeni kanssa. En muista ihan tarkkaan, kun väsytti niin kovasti. Takajalat koitin kyllä pitää itselläni torkutuksesta huolimatta, mutta ei se ihan onnistunut. Lopulta pääsin takaisin omaan karsinaan, mutta vaikka vähän aloin jo herätäkin, ei ruokaa tippunut kuin tosi vähän koko loppupäivänä.

Tällaiset prinsessaputsit sain jalkohini varmuuden varalta.

Seuraavana päivänä huomasin, että tallinpiha ja tarhan pohja oli paljon pitävämpi kuin aikaisemmin. Nyt ehkä jopa ehdin alta pois, jos Äitisuokki päättää ajaa minut kauemmas jossain vaiheessa! Tosin huomasin myös, että kun kiukuissani poljen jalkaa, ei kannata todellakaan potkaista itseään viereiseen jalkaan siinä samalla. Se sattuu paljon enemmän kuin aikaisemmin. Oma ihminen syynää jalkani nyt joka kerran todella tarkkaan, mutta paria naarmua enempää ei ole vielä löytynyt. Tallinemäntä tosin laittaa etujalkoihini joka aamu prinsessaputsit varmuuden varalta.

Nyt olemme pari kertaa käyneet taas maneesilla Oman ihmisen kanssa, kun pysymme pystyssä koko matkan. Ensimmäisellä kerralla siellä oli tosi jännää, kun taas oli tupa täysi ja muut ravasivat ja laukkasivat. Minä en taaskaan saanut, vaikka tosi mielelläni olisin juossut ympyrää ja esitellyt kaikki korkean koulun liikkeeni. Ja pari ylimääräistäkin. Mutta ei, piti olla hyppimättä päin muita hevosia, ei saanut paniikissa juosta yli Omasta ihmisestä ja muutenkin piti vain lähinnä seistä paikoillaan katsomassa muiden juoksua ja teeskennellä rauhallista. Namitehtävät vähän helpottivat asiaa, mutta oli se kyllä melko pelottavaa silti. Jos kaikki muut laukkaavat, niin täytyyhän niiden paeta jotain, eikös? Se on aivan hevoisuuden vastaista silloin itse seisoskella rentona. Ihmiset eivät vain tunnu millään tajuavan sitä. Muutkin hidastivat lopulta käyntiin ja pääsin liittymään jonon jatkoksi. Kun kävelin melkein kierroksen suht rauhallisesti, pääsin pois maneesista. Ulkona ei pelottanut enää yhtään niin paljon, vaikka jäätikkö komeasti kimaltelikin ja Oma ihminen käveli melkoisen jännittyneesti. Matkalta löytyi yksi polku joka oli mukavan sula, joten kävimme vielä ylimääräisen kierroksenlaskulenkin siellä ennen tallin paluuta.

Seuraavana päivänä maneesi olikin ihan tyhjä, eikä enää ollenkaan niin jännittävä paikka. Oma ihminen käveli hetken kanssani, sitten juoksin hetken ympyrällä ja lopuksi kannoin Omaa ihmistä ympäriinsä käynnissä ja ravissa. Ravissa pitää muistaa, että jos koittaa vähän siirtää painoa taaksepäin eikä kipitää täysillä etujalkojen päällä karkaavaa painopistettä kiinni, elämä on paljon helpompaa. Ja kas, ei se ihan kamalaa ollutkaan. Kehuja satelee aina, kun liikun rennosti eteenpäin enkä yritä kiirehtiä tai painaa ohjalle. Pyynnöstä kääntymisestä saa myös ylistystä. Säikähtämisestä tai kiirehtimisestä tai korkean koulun liikkeiden ajattelusta päätyy tekemään pienempää ympyrää, joka on tosi raskasta. Sitten saa taas kehuja, kun kuuntelee mitä Oma ihminen siellä selässä haluaa. Sitten pääsee takaisin kotiin ja hyvällä tuurilla saa vielä vähän ylimääräistä iltapalaakin. Ehkä tuo maneesissa käyminen ei sittenkään ole ihan pöljää hommaa.

Maassa on lunta ja jaloissa pitoa, ei hullumpaa!

Jääkausi on täällä taas

Lunta kaivataan edelleen. Tai edes
vähemmän jäätä.

Nyt olen ollut jo melkein kuukauden kotona. Vietän päivät ulkona Äitisuokin kanssa, illat ja yöt tallissa ja välillä Oma ihminen tulee tarjoamaan minulle jotain tekemistä. Maneesillakin olemme käyneet jo monta kertaa, ainakin viidesti. Se johtuu lähinnä siitä, että tarhan pohjat ovat ihan koppuraiset ja kengätön kavio juuri ja juuri pitää minut pystyssä, mutta lisäpainon kanssa se on jo turhan haastavaa.

Maneesissa on vieläkin melko jännittävää. Seinillä näkyy välillä pieniä (sieviä) hevosia, jotka tuijottavat minua ihan samalla lailla kun minä tuijotan niitä. Oma ihminen kutsuu niitä peileiksi. Siellä on usein myös toisia hevosia, ja jos ne juoksevat, minunkin tekee mieli juosta. Ja pukittaa vähän varmuuden vuoksi mennessäni. Oma ihminen yleensä laittaa minut kävelemään ja juoksemaan ympyrällä siksi aikaa, että ehdin tottua kulloinkin paikalla oleviin hevosiin sen verran, että jaksan taas kuunnella mitä asiaa Omalla ihmisellä on. Sitten hän kiipeää selkääni ja kävelemme ja joskus juoksemme hetken pitkin maneesia. Rennosti kävelemällä pääsee kulkemaan rauhassa, mutta jos minua vähän jännittää ja alan harkita juoksemaan lähtemistä tai ihan vähän pomppimista, joudun heti pienelle ympyrälle, kunnes päätän ettei jännitys ole sen arvoista ja kävelen taas rauhassa. Itse asiassa onnistun jo suurimmaksi osaksi keskittymään enemmän Omaan ihmiseen ja vähemmän siihen, mitä muut hevoset tekevät. Joskus kuitenkin täytyy valpastua ja koittaa kipaista karkuun, niin kuin silloin kun pieni poni juoksi ympyrää ja pukitteli mennessään niin, että minulla melkein kävi kateeksi moisia akrobaatinkykyjä. Omat sympatiapomppuyritykseni kuitenkin katkaistiin alkuunsa, tosin kohta Oma ihminen katsoi parhaaksi laskeutua viereeni seuraamaan showta. Mörönsyötti vieressä maltoin seistä paikallani ja ojentaa vain turpaa niin eteen kuin mahdollista, että näkisin varmasti kaiken. Ihan varmasti jossain oli jotain pelottavaa, kun se poni juoksi niin kovasti.

Viime aikoina kuitenkin maneesille pääsy on ollut aika vaikeaa. Tiet ovat niin jäässä, että saan kävellä hyvin hyvin varovaisesti, että pysyn pystyssä. Oma ihminen ei ymmärrä, että jos kiihdyttäisi vähän, pääsisi liukkaalta nopeammin pois. Mutta ei, täytyy kävellä rauhassa tipuaskelin Oman ihmisen takana. Yhtenä päivänä tosin oli niin liukasta, että Oma ihminenkin totesi, että tässä ei ole enää mitään järkeä ja käänsi minut takaisin pellolle. Kirjaimellisesti. Työnsi pyllystä ja niin vain minä käännyin, vaikken liikauttanut jalkaakaan. Siellä sitten sain juosta ympyrää hetken. Sitten mukana oleva Mies tuli viereeni seisomaan ja Oma ihminen kiipesi selkääni. Muutaman kierroksen sitten kävelimme Miehen kanssa pellonlaitaa pitkin samalla, kun Oma ihminen kehui minua kovasti siitä, etten ottanut kierroksia autoista tai viereisen talon pihalla mahdollisesti tapahtuvasta jostakin. Ensimmäinen "maasto"ratsastus siis!

Kaveri meni jo talliin, pääsisinkö minäkin?

Nyt Oma ihminen on kaivanut jostain inhottavia töppösiä, joita hän virittelee jalkoihini. Etusissa se on tuttu juttu, niistä en jaksa paljoa välittää. Mutta nyt sellaiset laitetaan takajalkoihinikin! Ne tuntuvat inhottavilta ja koitan tarmokkaasti potkia niitä pois. Oma ihminen vähintään yhtä tarmokkaasti kieltää minua heiluttamasta jalkojani, ainakin jos hän on itse siinä vieressä... Mutta tänään sitten ne kuitenkin pysyivät jaloissa ja jouduin kävelylle niiden kanssa. Itse asiassa ne pitivät oikein mukavasti, kävelin paljon varmemmin kuin Oma ihminen, joka näytti siltä, että olisi kaivannut itsekin nastoja jalkojensa alle. Menimme lopulta maneesille, jossa sitten kävelimme ensin ympäriinsä ja sitten pyörin hetken ympyrällä. Käynnissä vielä jaksoin olla rauhassa, mutta ravissa piti kyllä pari kertaa koittaa potkia niitä ärsyttäviä töppösiä pois jalasta. Eivät ne lähteneet, mutta se ei kyllä ollut yrittämisen puutteesta kiinni. Oma ihminen jäi pohtimaan, ovatko ne sittenkin väärää kokoa kun minua niin kiukuttaa. Kyllä minä vähän maltoin juosta ihan nätistikin, vaikka tietenkin vähän piti muiden hevosten iloksi nostaa häntää taivaisiin ja leijuskella arabiravia pää ja häntä korkealla ja selkä matalalla. Lopuksi sain tehdä namitehtäviä, jotka takasivat Omalle ihmiselle melkein jakamattoman huomioni. Osaan jo peruuttaa nätisti ja päätä laskien, lisätä liikettä ja pysähtyä erilaisista kosketuksista, väistää etu- ja takaosalla ja kävellä ympyrää tasapainoni säilyttäen. Näitä temppuja harjoitellaan aina välillä Oman ihmisen kanssa ja joskus Kouluttajakin tulee tekemään niitä ja muita vastaavia kanssani. Kuulemma ne liittyvät jonkun Tuire Kaimion kurssiin, jolla Oma ihminen on. Ne ovat hauskoja, vaikka joskus innostun niistä vähän liikaakin kun mietin, millä seuraavan namin saisi. Silloin alan saada namia siitä, että seisahdun paikoilleni ja rauhotun. Siispä koitan olla oikein rauhallinen, mutta on se kuulkaas joskus aika vaikeaa, kun maailmassa on kaikkea mielenkiintoista tarkkailtavaa!

Uutta arkea

Kotiin tullessa täällä oli lunta.
Sitten sitä ei ollut. Sitten sitä tuli taas.
Sitten se katosi taas. Pimeys sentään
on ja pysyy. Valitettavasti.

No niin, ensimmäinen kokonainen viikko kotona on nyt takana. Äitisuokin kanssa pääsimme taas normaaliväleihin, kun hän sai ensin purettua ärsytystään ja varmistettua, etten ole edelleenkään pyrkimässä tarhan valtiattareksi. Enkä flirttaa liikaa naapuritarhan muhkusuokkiruunalle.Nyt syömme taas kaikessa rauhassa vierekkäin!

Oma ihminen on käynyt silloin tällöin, harjailemassa ja uloskin ollaan päästy muutaman kerran. Ensimmäisellä kerralla hän vei minut juoksemaan ympyrää pellolle kentän viereen, kun kentän pohja oli vähän mutainen pinnalta ja jäinen pohjalta. Minä vähän katselin liikkuvia varjoja, ohikulkevia autoja ja muuta jännää, mitä ympäristöstä löytyikään. Ympyrällä sitten käytin tilaisuuden hyväkseni aina kun Oman ihmisen silmä vältti (ja välillä, vaikka ei olisi välttänytkään...) ja laskin pääni heinikkoon juoksemisen sijaan. Sitten maiskuttelu ja narunheilutus yltyi sellaiseksi, että juoksin taas kierroksen tai ainakin puoli. Piti kokeilla, saisinko näin kotona palata vanhoihin tapoihini ja keskittyä enemmän ympäristöön kuin Omaan ihmiseen, ja pompahdella vähän jos ympäristö käy liian jännittäväksi tai Oma ihminen ärtyisäksi. Oma ihminen ei lähtenyt yhtään mukaan jännäpomppuyrityksiini tai päännöstamisiin, joten uskottava kai se on, että tuotakin pitää kuunnella, eikä siitä sen kummempaa seuraa. Sain peruuttaa namista, minkä teen tosi hyvin. Se nosti mielialaani kummasti. Namia sai myös siitä, jos annoin Oman ihmisen pidellä päätäni ja käännellä sitä edes takaisin. Pitkin viikkoa ollaan muutenkin tehty erilaisia namitehtäviä ympyrällä kävelyn ja juoksemisen lisäksi. Oma ihminen on selvästi taas löytänyt uuden kirjan tai kurssin ja minä joudun koekaniiniksi. No, niin kauan kun siihen sisältyy namia, niin minä voin kyllä uhrautua!

Toisella kerralla jäimme kentälle, kun pohja oli kovettunut vähän paremmaksi. Kolmannella kerralla menimmekin vanhaan tarhaani täysissä varusteissa. Oma ihminen pyöritti minua taas ympyrällä vähän aikaa ja sitten kipusi selkääni. Hetken harkitsin, olisiko tässä sittenkin jonnekin koira haudattuna. Jos sittenkin pomppisin vähän? Mutta ajattelusta joutui pienelle ympyrälle hetkeksi, joten katsoin parhaaksi sittenkin vain asettua kävelemään rauhassa paikasta toiseen. Ihan sama juttu se oli sittenkin, mitä olemme tehneet Ratsuttajan kanssa viimeisen kuukauden ajan. Oma ihminen kehui aina, kun vastasin pyyntöihin ja lopuksi juoksimmekin muutaman kierroksen. Sitten sain paljon kehuja ja pääsin karsinaan heinille.

Tänäänkin kävimme tarhassa ja vähän aikaa kannoin Omaa ihmistä lätäköiden ympäri kiemurrellen. Tai en minä ylimääräisiä kiemurrellut, Oma ihminen vain ohjasi aina ympyrän lätäkön ympäri, sitten toisen ympäri ja niin edelleen... Kaikki lumet, mitkä viime viikolla oli valaisemassa meidän iltaulkoilujamme, ovat nyt sulaneet ja korvautuneet eriasteisilla mutakerroksilla. Oma ihminen huokaisi, että kohta meidän on pakko lähteä uhmaamaan maneesin noin miljoonaa häiriötekijää, jos aion jatkaa Oman ihmisen kantamista ympäriinsä. Tänäänkin tosin tarhan vierestä meni pari autoa ja toinen hevonenkin, ja mielestäni aika urhoollisesti keskityin niistä huolimatta vain menemään sinne suuntaan, minne Oma ihminen pyysi! Namitemppujakin tein ihan vapaana Oman ihmisen vierellä seisten, vaikka tarhan portti olikin unohtunut auki. Ei sillä, että olisin sitä erityisesti katsonut, pistinpä vain merkille...

Kotona taas!

Pahoittelut harvasta päivitystahdista. Kirjurin kanssa eri paikkakunnalla asuminen väistämättä vaikutti tilanteeseen, mutta koitamme tsempata jatkossa...

Ratsuttajan kanssa olemme jatkaneet harjoituksia, ja olen kiltisti kantanut häntä ympäriinsä eri paikoissa. Oma ihminenkin on käynyt välillä, ja pari kertaa olen kantanut häntäkin, tosin vain käynnissä ja ravissa. Ratsuttajan kanssa ollaan jo laukattukin. Aluksi laukassa koitin välillä pukittaa, koska hei, sitähän laukassa tehdään! Pukittomista laukannostoista kuitenkin saa enemmän kehuja, joten viime aikoina olenkin laukannut ihan rauhassa. Pohjat vaan alkavat pakkasten myötä käydä vähän koviksi, ja kohmurat tuntuvat ikäviltä kengättömien kavioiden alla. Pakkaspäivinä ratsastus onkin jäänyt sitten kevyemmäksi. Oma ihminen oli aivan ihastuksissaan käydessään viime viikolla, väitti että olen kehittynyt ihan hurjasti kun näytänkin jo ihan erilaiselta satulan alla. Ja toimin kuulemma ihan hipaisukytkimellä. Jostain syystä huvittuneisuutta aiheutti se, kun pysähdyin ravista kun Oma ihminen teki liian kovan pidätteen, eli hengitti keuhkot liian tyhjiksi... kuulemma käyntisiirtyminenkin olisi riittänyt. Mutta kehuja sain pysähdyksestäkin. Itse asiassa ratsuna toimiminen ei ole hullumpaa. Aina kun tekee kuten ihmiset pyytävät, saa kehuja. Nyt uskallan liikkua vähän eteenpäinkin, enkä ole enää ollenkaan niin laiska kuin alussa. Näin parinkymmenen ratsunatoimimiskerran jälkeen väitän olevani jo aika pro!

Olen alkanut kasvattaa taas talvikarvaakin. Kasvatin sen jo kerran, mutta kun ulkona oli niin lämmintä, niin päätin kuitenkin tiputtaa sen pois. Tiputin vahingossa ne kesäkarvanjämätkin ennen kuin huomasin, että karvattomana ei ole kovin kivaa. Oman ihmisen kauhistunut katse yhdellä käynnillä vihjasi myös siihen suuntaan. Nyt olen jo taas melkein kesäkarvatasoisessa karvassa, tosin vähän harvassa sellaisessa. Siispä naku-ulkoilut on kielletty toistaiseksi. Oma ihminen kuulemma täydensi vaatekaappiani paikallisen hevostarvikeliikkeen avajaisissa sen verran, että nyt pärjään taas siihen saakka, että saan karvat kasvatettua takaisin.

Tänään sitten Oma ihminen kävi taas kaveri mukanaan. Toimin vähän aikaa ratsuna ja menin sitten talliin odottelemaan jotain. Odottelun kohteeksi osoittautui kengittäjä, joka viilasi kavioni taas kuosiin. Käyttäydyin suorastaan esimerkillisesti. Pari kertaa piti kuitenkin vähän heiluttaa toista takajalkaa, etteivät ihmiset olisi ihan niin tyytyväisiä. Pakko pitää heitä edes vähän varppeillaan. Sitten valmistauduin tyytyväisenä menemään tarhaan, mutta mitä lempoa, minut vietiinkin trailerin eteen. Se oli erilainen kuin yleensä, mutta kyllä minä sellaisen tunnistan kun näen. Ja suhtaudun siihen terveellä epäluulolla. Ainoa hyvä traileri on rikkinäinen traileri, jos minulta kysytään!

Paha kyllä minulta ei kysytty. Vartin verran osoitin mielipidettäni, pienen painostuksen alaisena kävin pari kertaa sisällä haukkaamassa heinää, mutta sitten peruuttelin kiireesti ulos. Mutta ulkona seisominen oli niin ikävää, että luovutin ja menin sisään syömään ja pysyin siellä, vaikka se tarkoittikin sitä, että seinä lähenteli, takapuomi sulkeutui ja takasiltakin meni kiinni. Ja niin siinä sitten kävi, että löysin itseni taas jumista trailerista, jonka kaikki luukut sulkeutuivat. Siellä sitten sain seistä taas pitkään, kun ympärillä hurisi ja tärisi ja murisi. Heinäpusseista sain onneksi vähän tekemistä, tosin toinen niistä hyökkäsi kimppuuni siinä vaiheessa, kun kaivelin sieltä viimeisiä heiniä. Se ryömi ryntäideni ja etupuomin väliin ja jäi sinne. Sieltä oli vaikea syödä ja seuraavaa pussia piti vähän kurotella. Siinäpä ihmiset sitten saivat ihmetellä, miksi traileri heijaa...

Tärinä onneksi loppui lopulta, ihmiset pelastivat minut heinäpussilta ja sitten pääsin taas kiinteälle maankamaralle. Hurraa! Sitä paitsi maisemat näyttivät tutuilta! Tässä pihassa olen seissyt muutaman kerran aikasemminkin. Tallinemäntäkin oli paikalla ja antoi porkkanaa. Ei hassumpaa! Sain toisen loimikerroksen päälleni ja sitten pääsin verryttelemään jalkojani tarhaan. Äitisuokki oli vähän happamalla tuulella, käskytti minua vain kauemmas vaikka kuinka olisin halunnut vain käydä tervehtimässä. Leppyi hän kuitenkin jossain vaiheessa niin, että pääsimme syömään vierekkäisistä heinäkasoista. Lupaan olla hylkäämättä häntä uudestaan näin pitkäksi aikaa!

Ratsun alkeita

Meillä menee Ratsuttajan kanssa ihan mukavasti. Oma ihminenkin käy joskus katsomassa, ja muuten vietän aikaani heinäpaalin seurassa ja kaveria väistellen. Nykyään Ratsuttajalle ei enää riitä sekään, että kävelen kiltisti perässä, olen rauhallinen ja juoksen ympyrää siihen suuntaan kuin hän haluaa. Hän on alkanut kiivetä selkäänikin! Ihmiset ovat kyllä tosi laiskoja tapauksia. Ihan kuin se ei riittäisi, että minä juoksen ja he eivät, nyt minun pitää vielä kantaa heitä ympäriinsä. Mieluummin minä kyllä jatkaisin sen heinäpaalin kanssa seurustelua. Ratsuttaja sanoo, että olen niin rauhallinen, että olen melkein laiska. Oma ihminen meinasi tukehtua aamupullaansa, kun kuuli tämän määritelmän. Kuulemma minä ja sana "laiska" ei samassa lauseessa ei ole tullut aikaisemmin kenelläkään mieleen... Mutta minä lähden liikkeelle, kun Ratsuttaja pyytää, lisään vauhtia tarvittaessa ja käännyn suunnilleen sinne, minne ohjat sanovat ja pysähdyn, kun siihen annetaan lupa. Tai kun ajattelen ratsastajan ehkä ajattelevan sitä. Aina kannattaa testata.

Näin minä kannan ihmistä ihan rauhassa. Toinen kerta, muuten!

 

Hei, älä jätä!

Tämä meidän rutiinimme on ollut nyt reilun viikon. Kävellään rauhassa ympyräaitaukseen, minä juoksen hetken, Ratsuttaja kiipeää selkään ja minä kannan häntä ympäriinsä, eri vauhdeilla, Ratsuttaja laskeutuu taas omille jaloilleen ja sitten kävellään takaisin tallille. Yhtenä päivänä Oma ihminenkin kiipesi selkääni. Rauhassa kannoin häntäkin ympäri ympyräaitausta, ensin Ratsuttajan narun päässä ja sitten kahdestaan. Sain paljon rapsutuksia ja pääsin taas tallille. Siellä sain ylimääräiset varusteet pois ja jäin hetkeksi Ratsuttajan kanssa pihalle. Hän kaivoi esille vesiletkun ja kasteli minut. Vähän yritin alkuun kysyä, että onko pakko seistä, mutta kuulemma oli. Oma ihminen ilmestyi ja purskahti epäuskoiseen nauruun meidät nähdessään. Se siitä vettä inhoavasta hevosesta, kuulemma... Huono puoli tästä episodista oli se, että kastelun jälkeen jouduin sisälle, mistä ei näe kavereita. Nyt en enää jaksanut olla yhtään rento, vaan annoin kyllä kuulua, että seura olisi enemmän kuin suotavaa! Vaan ei auttanut, kaverin näin vasta seuraavana aamuna tarhassa. Ihan aina ei jaksa olla tyyni ja seesteinen!

Monta vapaapäivä ja iloinen koira - mikä sen parempi syy juosta minkä jaloista lähtee!

Jostain syystä tässä vaiheessa kukaan ei halunnut vielä nousta selkääni.

No hyvä on, voin minä jo vähän hiljentää.

Joko saisin tulla keskelle vetämään henkeä?

Ai ravia? Ok!

Omaa ihmistäkin piti kantaa hetkinen.

Vettä? No, jos on ihan pakko.

 

Tällaista tällä kertaa!

Käytöskoulussa

Uusia maisemia kurkkimasa.

Täällä sitä ollaan, uudessa paikassa. Laidunkausi ilmeisesti jatkui, kun olen edelleen ulkona ympäri vuorokauden. Tällä laitumella ei vaan kasva yhtään ruohoa, sen sijaan yhdessä kulmassa on tosi iso paali heinää ja toisessa iso katos, joka kolisee epäilyttävästi aina, kun tuulee. Siellä on kuitenkin mukavampaa käydä nukkumassa kuin mitä kokonaan ulkona on, eikä sinne sada. Joskus pääsemme päivällä oikealle laitumelle, jossa pääsee syömään lisää, ja takinkin saan niskaani jos on oikein kenkku keli. Minulla on täällä kaksi kaveria, joista toista saan vähän varoa ja toinen toimii erotuomarina, vähän niin kuin toissatalven kolmen koplassa.

Vietän päiväni lähinnä pää syvällä heinäpaalissa, mikä ehkä hivenen näkyy jo vyötärölläni. Jostain kummallisesta syystä  kaura-annokset ovat pienentyneet ihan murto-osaan entisestä. Ihan hyvin jaksaisin kyllä syödä sitäkin, ei tekisi tiukkaakaan (paitsi ehkä satulavyön osalta...)! Välillä sentään täytyy väistää kavereita ja välillä käydään Ratsuttajan kanssa pyöröaitauksella.

Ratsuttaja se vasta tiukka täti onkin, hänelle ei auta possuilla yhtään. Mutta se on oikeastaan ihan mukavaakin, nyt voin jättää mörköjen vahtimisen hänelle ja itse kävellä vain perässä pää roikkuen ja korvat lurpattaen. Alussa kyllä olin sitä mieltä että komentele sinä vain, minä teen niin kuin ennenkin, mutta helpommalla pääsee, kun antaa Ratsuttajan johtaa.

Ratsuttajalla on joskus ihan omituisia ajatuksia (siis sen lisäksi, että minun täytyy mennä minne hän sanoo). Sen lisäksi, että pitää kävellä, ravata ja laukatakin ympyrällä ihan rauhallisesti (sitä ollaan kuitenkin tehty joskus aikaisemminkin), minun pitää seistä paikoillani, kun Ratsuttaja heiluttelee pussipäistä raippaa ympärilläni ja yläpuolellani. Olin aluksi ihan pöyristynyt moisesta, mutta ei siinä mitään muuta tunnu tapahtuvan, joten nykyään nuokun rauhassa paikoillani, kun pussi heiluu yllä, alla ja sivuilla. Siedän sitä kävellessäkin. Sitten sain taas suitset päälleni ja satulan selkääni, ja sitten tehtiin taas samoja asioita. Lisäksi Ratsuttaja on käynyt seisomaan tuolin päälle ja sieltä nojailee selkääni. Tuttu juttu, sitä tehtiin Oman ihmisenkin kanssa. Ratsuttajalta ei tosin irtoa lahjussokeria, vaikka kuinka välillä koitan kääntää päätäni ja ehdottaa, että tänne voisi antaa namia! Tästä kuulemma kohta jatketaan selkäännousuun. Saapa nähdä, mitä sitten tapahtuukaan!

Laukkaa ilman pomppuhöystöjä. Yleensä sentään silmät auki kuitenkin.

Huh! Olipa se rankkaa!

Pussi kahisee, mutta minä vain seison tässä.

Suuressa maailmassa

Niinhän siinä sitten kävi, että minut on paiskattu pihalle tutusta ja turvallisesta ympäristöstäni ja viety ihan uuteen paikkaan, jossa saan kuulemma olla seuraavat pari kuukautta!

Olisi pitänyt epäillä pahinta jo silloin, kun Tallinemäntä otti meidät sisään normaalia aikaisemmin. Sitten Oma ihminenkin kävi pyörähtämässä, ja kengittäjämies halusi pidellä jalkojani. Teki hän niille jotain muutakin. Etujalat annoin nostella ja käsitellä nätisti, mutta takajalkojen kohdalla yritin muutamaan kertaan ehdotella, että jos kuitenkin ottaisin ne takaisin itselleni... Ei auttanut, mutta onneksi se ei kestänyt kauan. Tyytyväisenä pääsin takaisin karsinaan heinille, kun tallikaveri pääsi käsittelyyn seuraavaksi. Oma ihminen siirteli jotain tavaroita Tallinemännän kanssa ja sitten pääsin ulos. Odottamani kävelylenkin sijaan päädyimme kuitenkin avonaisen trailerin eteen. Eikö nämä harjoitukset voisi jo riittää??

Muuliperinteitä kunnioittaen koitin haudata jalkani maahan lastaussillan läpi, mutta kun raippamieskin ilmestyi taas taakse, kipusin kuitenkin kyytiin. Varmuuden vuoksi kuitenkin tulin sieltä heti ulos. Oma ihminen riippui lisäpainona vähän haitoilla, mutta kyllä minä nyt yhden ihmisen vedän minne vain. Valitettavasti se ei auttanut, vaan kipusimme kyytiin vielä pari kertaa. Nyt maltoin jo odottaa, että Oma ihminen itse pyytää minut ulos. Sitten takapuomi meni taas kiinni. Se on tosi mälsää, kun silloin ei voi edes omaehtoisesti tulla ulos. Syödäkään ei oikein malttaisi kun täytyy kytätä, mitä takana tapahtuu. Ja tapahtuihan siellä! Lastaussiltakin meni kiinni, mikä vähän huolestutti. Ja mikä pahinta, sitten meni kiinni pikkuluukkukin takaa, enkä nähnyt enää ollenkaan taivasta! Siinä vaiheessa huolestutti jo enemmän, mutta ei sieltä minnekään päässyt. Heinääkin laitettiin eteen roikkumaan, mutta kuka nyt malttaisi syödä, jos on juuri suljettu pieneen purkkiin? Eikä tilanne helpottanut yhtään, kun Oma ihminen hylkäsi minut purkkiin ihan yksikseni ja sulki viimeisenkin oven, jota olin jo alkanut arvioivasti mittailla katseellani. Argh! Sitten lähdettiin liikkeelle. Ulkoa kuului aluksi enemmän ja lopuksi vähän vähemmän ääniä, mutta outoja ääniä ja tärinää kesti kauan. Ihan hiki tuli jännittäessä.

Ikuisuuden jälkeen pysähdyimme, ja luukut alkoivat yksi kerrallaan avautua. Vihdoin pääsin ulos. Tulin varmuuden vuoksi ulos ihan heti, kun takapuomi avautui. Takaisin tärinään en kyllä mene! Kummallista. Nyt eteeni avautuikin ihan uusi paikka ja pari uutta kaveriakin. Seurasin Omaa ihmistä yhteen rakennukseen ja vasta kun pääsin karsinaan, huomasin huutaa muille tervehdyksiä. Ja sinne minä sitten jäin. Täällä on ihan uudet paikat, uudet kaverit ja uudet ihmisetkin. Oma ihminen sentään lähtiessä lupasi käydä minua tervehtimässä, vaan eipä ole vielä näkynyt. Täällä siis olen ja ihmettelen, mitä seuraavaksi tapahtuu!

Muutoksien edessä

Aina ei jaksa kumartua maahan
asti, että saa syömistä.

Laidunkausi on virallisesti loppu, ja nyt pääsemme taas kuivaan talliin yöksi nukkumaan. Onneksi talvitarhassa kuitenkin kasvaa kaikenlaista naposteltavaa, niin muutos ei ole niin iso. Oma ihminen on ottanut kaiken irti siitä, että saa puuhastella kanssani rauhassa ilman, että toisella silmällä pitää katsoa, mitä Äitisuokki puuhaa. Minä en ole yhtään niin varma sen mukavuudesta. Viime viikkojen aikana minua on kasteltu (valuva ja roiskuva vesi on edelleen tosi YÄK!), päähäni on ripustettu suitset pitkästä aikaa ja satulakin on käynyt muutaman kerran selässä. Uusi satula narisee ihan eri lailla kuin aikaisemmat, joten olin aluksi vähän varovainen sen suhteen. Paikoillaan pysymisestä kuitenkin sai namia ja kehuja, joten katsoin parhaaksi antaa Oman ihmisen nostaa sen selkääni ja kiristää vyötäkin ympärille. Yhtenä päivänä Oma ihminen otti ja lähtikin karsinasta ja jätti minut sinne ihan yksin satula selässäni. Aikani oudoksuin ääniä ja vyön tunnetta ympärilläni, kun laskin päätä. Mitään ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan, joten ensin varovasti nappasin heinää. Vyö tuntui vähän ja selässä narahti, mutta sen kummempaa ei tapahtunut, joten kohta uskalsin taas keskittyä lähinnä iltaheiniin. Oma ihminenkin sitten jossain vaiheessa armahti minut ja nosti satulan pois (tosin kilisevää vyötä heiteltiin hetken pitkin selkääni ja kaulaani, kunnes totesin ettei sekään minua syö). Suitset on laitettu myös pari kertaa, vähän aikaa täytyy mupeltaa kuolaimia ja muistella, miltä ne suussa tuntuvatkaan. Mutta kyllä minä taas kohta unohdan keskittyä niihin. Sain uuden turpahihnan, kun vanhaa ei enää saanut löysälle kiinni. Vaikka nenäni onkin varsin siro, niin sen verran kai pääni on kasvanut! Oma ihminen tosin on vähän nyreissään siitä, että muuten senttejä ei ole kertynyt yhtään lisää, vaan siinä 150cm hujakoilla olen edelleen. Joitain on sitten niin vaikea miellyttää...

Tallikauden hyvät yöunet näyttivät tulevan tarpeeseen...

Kävelylenkeillä sen sijaan olen miellyttänyt Omaa ihmistä kovasti. Ainakin päätellen komennuksen vähyydestä ja kehujen määrästä. Välillä saan pysähtyä haukkaamaan varpuja tien vierestä ja pellollekin pääsin kerran syömään vielä vihreää! Suht rennosti ja rauhallisesti olemme kävelleet tallin ympäristössä ja pari kertaa käytiin kiipeämässä pikku nyppylän päällekin. Sieltä huipulta saattoi sitten tarkemmin kuunnella metsikön takaa kantautuvaa omituista ääntä, joka oli kuulemma hitsaamista.

Kopissakin ollaan taas käyty useampana päivänä. Kouluttaja on jämy tyyppi, hänen kanssaan ei auta pullikoida vastaan niin kuin Oman ihmisen kanssa voi yrittää. Pääasiassa siis kävelen kiltisti hänen perässään minne nyt sitten pyydetäänkään. Yleensä pyydetään kiipeämään koppiin. Yhtenä päivänä Oma ihminenkin tarttui riimunnaruun ja vei minut kopille. Hänen kanssaan saattoi koittaa perinteistä jämähdän-tähän-enkä-liiku-yhtään-minnekään -kuviota. Pahaksi onneksi Kouluttaja oli kouluttanut myös Omaa ihmistä, eikä se enää auttanutkaan. Mitä tässä voi pieni hevonen enää tehdä, kysyn vaan? Kouluttaja nappasi narun ja sitten kävimme hetken tahtojen taistelua, sitten minun piti nöyrtyä ja kiivetä taas kyytiin. Kuulemma ensimmäistä kertaa Kouluttajakin näki minulla oikein puhdasoppisen muuli-ilmeen. Muuli muka, pfft...

 Sen jälkeen katsoin parhaaksi kiivetä koppiin Oman ihmisenkin kanssa. Aina voi vähän venyttää rajoja ja hidastella, mutta sinne kuitenkin päädytään seisomaan. Koppi on tylsä paikka. Siellä ei ole mitään tekemistä, siellä pitää vain seistä paikoillaan, vaikka ulkopuolella kuinka kuuluisi mahdollisesti epäilyttäviä ääniä. Joskus siellä jännittää vähän enemmän ja joskus vähän vähemmän, mutta pois ei pääse, ennen kuin osoittaa edes vähän rentoutumisen merkkejä. Ja onhan se vähän rentouttavaakin, kiivetä sisään, ulos, sisään, ulos...

Tänään Oma ihminen tuli taas pitämään koppiharjoituksia, vaikkei Kouluttajaa näkynytkään missään. Ajattelin heti käyttää tilaisuuden hyväkseni ja jämähtää tuttuun tapaan sillalle nojailemaan riimunnarun painetta vasten. Vaan peeveli sentään, paine kasvoi koko ajan ja kauas taakse ilmestyi Mies pitkä raippa poikittain käsissään. Otin askeleen eteenpäin, ja raippa katosi ja niin katosi riimunnarun painekin. Pahus, vaikka Kouluttajaa ei näkynytkään, niin samat säännöt näytti pätevän edelleenkin. Siispä kiipesin koppiin, seisoin kopissa, pääsin ulos kopista, kiipesin koppiin, seisoin kopissa, pääsin ulos... Enkä Oman ihmisen suureksi hämmästykseksi edes repinyt pelihousujani siitä, että Äitisuokki käveli pihan poikki matkalla kentältä talliin. Yleensä siinä vaiheessa minua alkaa kovasti ärsyttämään se, etten pääse mukaan. Oma ihminen saa harjoitella taas pitkää pinnaa, kun koittaa houkutella minua taas maan pinnalle huomioimaan muutkin asiat kuin sen, että kaveri meni. Nyt kuitenkin totesin, että sinne meni ja siirryin kohta lyhentämään Tallinemännän pihanurmikkoa. Sain siitä hyvästä kehuja ja rapsutuksia (ja jouduin takaisin koppiin). Ensi viikolla kuulemma minullekin kerrotaan, mikä näiden lastautumisharjoitusten takana taas on. Sitä odotellessa!

Kuulumisia

Hei vain! Ehdittekö jo kuvitella, että minä olen unohtanut teidät? En suinkaan, minulla on vain ollut niin kiire tyhjentää laidunta ja väistellä lentäviä ötököitä, etten ole ehtinyt teille kirjoittelemaan. (Köh. Tai sitten vain olen ollut laiska...)

Päivät kuluvat siis leppoiseen tapaan laitumella käyskennellessä ja seuraavaa heinäannosta odotellessa. Olemme syöneet jo laitumen niin hyvin, että Tallinemäntä kiikuttaa meille lisää ruokaa. Äitisuokin lähtiessä töihin minä saan ämpärissä kauraa. En jaksa enää juosta niin paljon yksin jäädessäni kun turvan edessä on ruokaa, sitäpaitsi naapuritarhan Täti on kuitenkin yleensä näkyvillä pitämässä minulle etäseuraa. Minun ylimääräiset ruokailuni tosin tuntuvat aiheuttavan lievää katkeruutta Äitisuokissa, mikä ehkä näkyy muutamana karvattomampana puolikuuna takalistossani. Ottaisi mallia minusta ja juoksisi enemmän, niin saisi hänkin ylimääräistä ruokaa! Tosin näin ollen minä ehdin varsin hyvin kipaista kauemmas, jos Äitisuokilla tulee tarvetta vahvistaa johtajanasemaansa.

Oma ihminen on vienyt minua välillä pois laitumelta, joskus ollaan käyty tallinpihalla, joskus vain pellolla syömässä tuoretta heinää ja kerran käytiin pidemmälläkin kävelylenkillä. Saan paljon kehuja jos kävelen rauhassa, enkä hätäile Äitisuokin perään. Kyllä minä yleensä jo maltankin taas kävellä, vaikka Äitisuokki huuteleekin perään ja komentaa minua tulemaan heti takaisin. Kerran tosin minulla meni kuppi nurin, kun Oma ihminen oli vienyt minut pihatarhaan harjattavaksi ja Äitisuokki pahus lähtikin pois laitumelta! Hätä oli hirmuinen ja Oma ihminen ei yhdellä kädellään paljoa minua hidastanut, joten kohta sainkin juoksennella pitkin tarhaa naru perässäni roikkuen ja Oma ihminen jossain taustalla pahoja sanoja päästellen. Onneksi Täti tuli pian viereiseen tarhaan minulle seuraksi ja ihminenkin lakkasi kiroilemasta ja harjasi minut loppuun, tällä kertaa tosin jostain syystä aitaan kiinni sidottuna...

Kouluttaja on käynyt taas pari kertaa. Häneltä saan nameja tai rapsutuksia aina, kun olen rauhallinen. Ja kipuan koppiin. Ja pysyn kopissa. Paikoillaan seisominen on tosi vaikeaa, en millään malttaisi. Mutta kyllä minä sitten kuitenkin seison. Pääasiassa minä kiipeän koppiin, kun Kouluttaja laittaa vähän painetta riimuun. Sinnikkäästi ihmiset välillä yrittävät käyttää myös erilaisia apuvälineitä, mutta kyllä he kohta oppivat, ettei niistä ole hyötyä. Muutaman kerran minua koitettiin avustaa koppiin narun kosketuksella taakse, mutta minä opin ennakoimaan narun niin, että päädyin melkein poikittain narua väistäessäni. Ihmiset luopuivat ajatuksesta. Sitten kerran Kouluttajalla oli sellainen tosi pelottava valkoinen keppi, joka muka koitti esittää takapuomia. Kyllä minä takapuomin tunnen, eikä se ole yhtään niin pelottava! Vaikka jättääkin minut nalkkiin koppiin sisälle. Mutta valkoinen keppi, se oli kyllä kamala! Siitä lähti ihan omituinen äänikin, oli ihan varma että se jos joku on suunniteltu syömään pieniä hevosia. Lopulta se lähti kauemmas, kun seisoin paikoillani. Sitten keppi hiipi takaisin ja lähti taas pois, kun seisoin. Sitten Oma ihminen meni seisomaan kauas taakseni ja laittoi kepin poikittain, sitten lähdettiin taas kohti koppia. Keppi seurasi. Argh! Menin kyllä koppiin, mutta vaikka keppi pysyi kaukana takana, se jännitti minua niin paljon, että ihmiset päättivät luopua senkin käytöstä. Minä olin siitä niin tyytyväinen, että seisoin seuraavalla kerralla kopissa ihan niin kauan, kun ihmiset halusivat. Ja sitä seuraavalla kerralla. Ja seuraavalla. Vaikka se oikea takapuomikin meni kiinni.

Minä en ole pohtinut sen tarkemmin, miksi tuolla kopissa on taas käyty monta kertaa. Oma ihminen vihjaili, että suuria muutoksia on tulossa, mutta niitä odotellessa minä otan kaiken irti laidunlomastani!

Lopuksi oppitunti siitä, miten juomasaavia voi hyödyntää, jos esimerkiksi sattuu työntämään turpansa nokkosiin:

Helteistä heinäkuuta

Huh, nyt muuten tarkenee! Laitumelle pääsyn jälkeen oli pitkään mukavan viileää, mutta viime aikoina aurinko on paistanut ihan urakalla. Ei oikein jaksaisi edes syödä ja paarmat ovat huomanneet, että minua on hyvä pureskella. Oman ihmisen ilme oli ihan näkemisen arvoinen, kun hän viikonlopun poissaolon jälkeen kävi katsomassa minua ja sisäisti kaikki noin miljoona paarmanpuremaa rinnuksissani ja mahani alla. Lisäksi olin juostessani vähän reväyttänyt rintalihastani ja varoin vähän sen puolen etujalkaakin. Juuri, kun turvotteleva etupolvi toisessa jalassa alkoi olla normaali...

Ihan aina ei jaksa juosta, kävellenkin pääsee perille.

Sen seurauksena minut vietiin tarhaan, jossa oli kaveri viereisessä tarhassa ja näköyhteys Äitisuokkiin. Kun varmistin että seura on taattu, keskityin hamuilemaan syömistä aidan raosta. Vaan sitten Oma ihminen kaivoikin jostain esiin sienen ja alkoi pyyhkiä minua sillä. Roiskuva vesi on inhottavaa. Hyi, yäk! Se on vielä pahempaa kuin suihkepullo. Viilensihän se vähän joo, mutta silti. Heti kun huomasin tilaisuuden tulleen, löysytin riimunnarun ja juoksin tarhan toiseen päähän, lähemmäs Äitisuokkia. Oma ihminen kiroili hetken ja kävi hakemassa minut takaisin ämpärin viereen. Ja vaikka kuinka kiemurtelin, rinnukset ja mahanalus hinkattiin nihkeällä sienellä. Yhh. Sen jälkeen sieni vaihtui pienempään ja vesi pieneen pulloon, joka haisi pahalta. Ei kuitenkaan liian pahalta, joten päätin keskittyä taas ruohonsyöntiin, kun Oma ihminen siveli sienellä ja sillä öljyllä kaikki äsken kastellut kohdat. Itse asiassa se tuntui ihan kivalta, piti oikein nostaa takajalkaa, että Oma ihminen ylsi paremmin hinkkaamaan kutiavia paikkoja jalkojen välistä. Sitten pääsinkin takaisin Äitisuokin huomaan laitumelle.

Kesällä saa näyttää vähän ränsistyneeltä!

Omalla ihmisellä ja Äitisuokilla on melkoinen valtataistelu siitä, kumpi saa omia minut. Tiedänhän minä toki, että minä olen maailman ihanin ja paras, mutta ei minusta sentään tappelemaan kannata ruveta! Omalla ihmisellä on tällä hetkellä valtikka silloin, kun hän on laitumen sisäpuolella. Tosin siinä vaiheessa kun Oma ihminen on puuhannut minun kanssani ja Äitisuokki palaa valtaan se ei ole enää niin kivaa. Muuten me olemme hyviä kavereita, mutta aina kun hän on joutunut väistämään Oman ihmisen käskystä, minä joudun osoittamaan uudestaan, että väistän kyllä kiltisti silloin, kun ihminen on vetäytynyt laitumen aitojen toiselle puolelle. Yleensä pieni juoksukaari riittää kyllä, sitten voimme palata juomaan samasta saavista.

Äitisuokki vahdissa.

Opettaja oli sitä mieltä, että me olemme vähän liiankin kiinni toisissamme, Äitisuokki ja minä. Yhtenä päivänä koppi ilmestyi taas tallinpihalle ja Opettaja Oman ihmisen kanssa laitumelle. Sitten minä sain tehdä kaikkia temppuja joista sai namia. Sillä aikaa Oma ihminen hivuttautui Äitisuokin kanssa kauemmas. Kuulemma lastauskin on paljon helpompaa, jos en ole jo valmiiksi jännittynyt ja huutele vain kaverin perään. Tosin nyt Naapuritarhan tamma tuli takaisin lomaltaan, joten minulla on taas muutakin seuraa kuin Äitisuokki. Se on mukavaa etenkin silloin, kun Äitisuokki lähtee töihin, nyt minulla on edes joku pitämässä seuraa sillä aikaa!

Lastatkaa itsenne vaan!

Rauhaisaa heinänsyöntiä on nyt harrastettu jo monta viikkoa, kun yhtenä päivänä Oma ihminen hakikin minut laidunrauhasta talliin. Vieläpä kesken aamupäivätorkkujeni, suorastaan hävytöntä! Yritin kyllä nukkua viimeiseen asti, mutta kun Äitisuokki nousi, niin kai minunkin sitten piti. Kuitenkin tyytyväisenä vaihteluun lähdin mielelläni Oman ihmisen mukaan (mitä nyt matkalla piti vähän kuikuilla, minne Äitisuokki oikein jäi). Mutta mitä lempoa, tallin pihalla odottikin koppi kita auki valmiina syömään pienen viattoman varsaparan! Argh!

Aikaisempaan tapaan nostin etukaviot kiltisti sillalle, kun Oma ihminen pyysi. Siitä eteenpäinkin hivuttauduin, mutta jossain vaiheessa alkoi epäilyttää, että tässä on koira haudattuna. Siispä peruutin vikkelästi pihalle. Sitten ihmiset pyysivät minut taas sisään ja minä tottelin, kunnes taas aloin epäillä pahinta ja tulin ulos. Tätä sitten jatkoimme siihen pisteeseen, kunnes olin jo kokonaan sisällä kopissa. Ja arvasinhan minä, Oma ihminen kurkotteli kohti takapuomia. Äkkiä ulos! Ja toiste en mennyt samaan halpaan, vaan pysyin tiukasti kaikki neljä jalkaa turvassa maan pinnalla. Sitten ihmiset kehittivät joitain lisänaruvirityksiä pyllyni taakse. Minua alkoi jo hermostuttaa ja kun narua kiristettiin, ryntäilin jo vähän ympäriinsä pakopaikkaa etsien. Onneksi ihmiset päättivät luopua siitä ajatuksesta. Siinä vaiheessa aloin olla jo sitä mieltä, että pitäkää tunkkinne. Minähän en täältä minnekään lähde! Oma ihminen alkoi hiljalleen näyttää siltä, että hän oli jo valmis kuristamaan minut. Mutta tiedän, että pehmona ei hän kuitenkaan sitä tee, vaikka saattaa vähän huutaa ja huitoakin jos juoksentelen liikaa.

Jossain vaiheessa Oma ihminen neuvotteli puhelimessa, kertoi jonnekin ettei tämän päivän suunnitelmista taida tulla mitään, kun ei ehditä millään ajoissa paikalle. Sitten minua koitettiin taas saada koppiin. Minä kieltäydyin. Lopulta Äitisuokkikin tuli tallinpihalle, mikä nosti minun mielialaani kummasti. Mutta vaikka Äitisuokki kuinka uhkasikin syödä namini kopin etuovesta, en siltikään suostunut menemään kyytiin. Enkä sittenkään, vaikka Äitisuokki näytti mallia ja meni seisomaan kopin toiselle osastolle. Minähän en tuonne mene, ilmoitin ja juurruin lastaussillan eteen. Jos jonnekin liikahdin, niin sitten hallitsemattomilla miniryntäyksillä satunnaiseen suuntaan. Lopulta Oma ihminen vihelsi pelin poikki ja pääsin pikku tauolle. Paha vain, että se tarkoitti muiden ihmisten lähtemisen lisäksi myös sitä, että Äitisuokkikin lähti. Seuraavan vartin kulutinkin karjuen sydäntäsärkevästi (tai Oman ihmisen mukaan korviasärkevästi) kurjaa kohtaloani ja kutsuen Äitisuokkia takaisin turvakseni. Paha vain, että Oma ihminen karjaisee melkein yhtä lujaa kuin minäkin. Silloin jäin hetkeksi tuijottamaan: "ai, sinäkin olet siinä!". Sitten uhohdin taas tuon pikkukiusan ja keskityin huutelemaan yksinäisyyttäni.

Pikaisesti pyörähdimme tallissa lisäämässä hyönteismyrkkykerroksen mahani alle ja sitten minne mentiinkään - juuri niin, takaisin lastaussillan eteen. Argh. Aikani jaksoin huutaa kovaa kohtaloani ja sitten jouduin alistumaan ajatukseen, ettei kukaan minua tule pelastamaan vaan kuolen nälkään, yksinäisyyteen ja yleiseen kurjuuteen tässä kurjan lastaussillan edessä. Sitten Oma ihminen alkoi tarjoamaan nameja eteenpäin menosta (sai niitä aikaisemminkin jos ylti ottamaan niitä kopin sisältä, mutta sitä ei lasketa). Askel sisään, sokeri, ja ulos. Kaksi askelta sisään, sokeri, ja ulos. Nyt aloin taas kiinnostua asiasta.

Muut ihmiset olivat poissa, joten kukaan ei ollut sulkemassa minua sisään. Check. Eteenpäinmenosta saa sokeria. Check. Sokerin jälkeen pääsee pois. Check. Leipäpalakin kelpaa.

Joten kävelin Oman ihmisen pyynnöstä koppiin, sain namia ja pääsin pois. Sitä toistettiin muutaman kerran (ja yhden sakkokierroksen, kun poistuin paikalta ilman pyyntöä) ja sitten vihdoin, VIHDOIN, Oma ihminen tuli järkiinsä ja palautti minut Äitisuokin hellään huomaan laitumelle. Huh, selvisin!

Ehdin jo onnitella itseäni hyvin suoritetusta välttelytyöstä, kun tänään sitten Oma ihminen haki minut taas talliin. Koppi näytti odottavan taas kita auki, mutta minä päädyin karsinaan. Ihan yksin, talliin, ilman Äitisuokin seuraa! Argh! Siinä vaiheessa kun talliin tuli Oman ihmisen seurassa uusi ihminen, Kouluttaja, olin taas päätynyt maan pinnalta Paniikkilandian porteille. Kouluttaja oli sitä mieltä, ettei minun kanssani tässä mielentilassa voi tehdä mitään. Mielentila? Missä on Äitisuokki? Miksi olen yksin täällä? Mitä nämä ihmiset yrittävät tehdä? Argh!

Pääsin kuitenkin pihalle seisomaan ja kun aikani seisoin, tepsutin, kuopsutin ja teutaroin, havahduin siihen, että Kouluttaja pysäyttää aina välillä pääni pitämällä siitä kiinni ja päästämällä, kun lakkaan heiluttamasta sitä. Ai anteeksi, oliko siinä joku? Maan pinta alkoi taas palata. Äitisuokin ja minun välissä oli koppi, suuntasin siis päättäväisesti sitä kohti. Siellä käynnin jälkeen viimeksikin pääsin takaisin turvaan. Kouluttaja oli sitä mieltä, että olisimme voineet tehdä töitä vielä kauempanakin autosta, mutta jos minä haluan niin kaikin mokomin, mennään koppiin. Sitten minun piti mennä eteenpäin, kun riimu kiristyi. Ensin sain namin kopissa käymisestä, sitten piti hetki seistä paikoillaan, ennen kuin sain namin. Sitten piti käännellä päätäni sen mukaan, mitä riimusta pyydettiin.Siitä sai hetken rauhan ja namin. Ei hassumpaa. Lastaussillalla kääntelin päätäni mieluusti, mutta syvemmällä kopissa päähän koskeminen sai minut painumaan turvaan ulos ennen kuin ihmiset ehtivät silmäänsä räpäyttää. Sinnikkäästi kuitenkin Kouluttaja pyysi minut aina takaisin koppiin ja lopulta aloin sietää vähän liikettä silloinkin, kun olin kopissa sisällä. Etenkin, kun pään taivaaseen nostaminen (mikä ei ole onneksi kovin korkealla, Oman ihmisen huomautus) ja painetta vastaan ryntääminen ei aiheuttanut paineen poistumista, vaan niskan takana hellitti vasta, kun lakkasin vetämästä vastaan. Sitäpaitsi sen jälkeen pyydettiin taas takaisin koppiin. Mitä tässä voi pieni hevonen enää tehdä, kysyn vain?

Aikamme koppiin ja takaisin -kuviota suoritettuamme pääsin vihdoin takaisin laitumelle Äitisuokin hoiviin. Ihmiset jäivät portille hetkeksi, mutta minätyttö juoksin tarhan kauimmaiseen päätyyn ja jäin sinne syömään. Kouluttakaa toisianne, minä pidän nyt taukoa!

Kun olin saanut hermojani tasattua ja vatsaani täytettyä, Oma ihminen ilmestyi taas laitumelle. Tyytyväisenä lähdin kävelemään vastaan, kyllä nyt on huolellisten rapsutusten aika! Mutta pah, naru napsahti kiinni riimuun ja vaikka Äitisuokki kävelikin korvat luimussa siksakkia edessämme koko matkan portille ("minun varsaani et kyllä taas vie!") niin karsinaan päädyin taas. Ja ennen kuin ehdin kunnolla pahastua tilanteesta, paikalle ilmestynyt uusi ihminen tuikkasi piikin kaulaani (tosi ärsyttävää, kun ihmiset tekevät niin!) ja sitten alkoi taas kovasti torkuttaa. Jotain metallia tungettiin suuhuni, Tallinemäntä kannatteli päätäni (Oma ihminen on heittäytynyt taas yksikätiseksi) ja uusi ihminen heilutteli hampaitani. Lopuksi sain vielä yhden piikin kaulaani. Ja Oma ihminen kehtasi vielä kiitellä uutta ihmistä tästä kaikesta. Kuulemma tosi hienoa, että näin nopeasti onnistui hoito kun se pari päivää sitten sattuneesta syystä jäi tekemättä. Sitten minut jätettiin yksin karsinaan torkkumaan. Siitä virkistyttyäni totesin tilanteen: olin taas yksin tallissa. Argh! Tuijotin siis tiukasti ikkunasta kauempana aidan vieressä seisovaa ja takaisin tuijottavaa Äitisuokkia ja suunnittelin pakoa.

Ikuisuuden jälkeen minulla alkoi tulla nälkä ja ihmisiä alkoi tulla talliin. Ja kun aikani pyörin karsinaa ympäri, Äitisuokki tuli sinne myös! Ah autuutta! Ei samaan karsinaan mutta viereiseen kuitenkin. Nyt huomasin että olen ollut jo monta tuntia syömättä ja yritin rouskuttaa ruokakupin reunaa. Ei auttanut. Mutta sitten Äitisuokin ihmiset käärivät hänet varusteisiin ja veivät hänet pois. Siihen loppui minun huumorintajuni. On se kuulkaa rajansa pienellä hevosellakin! Mutta vaikka kuinka huusin, hypin ja koitin murtautua kaltereiden välistä vapauteen, ei auttanut. Oma ihminen laittoi minut lopulta seinään kiinni, kun muuten ei osunut minuun harjalla. Ei siis sellaisella pitkävartisella, vaan ihan harjausharjalla. Lopulta alistuin osaani yksinäisenä, hylättynä varsaparkana ja sallin harjata itseni ja siedin vielä hyönteissuihkeen suihkutuksenkin. Sitten Oma ihminen armahti minua ja pääsin ulos. Mutta ei Äitisuokkia näkynyt laitumellakaan, vaikka kuinka juoksin sitä ympäri ja huutelin pienellä sievällä äänelläni (jota suomenhevosorin karjuntaankin on verrattu...). Ikuisuuden jälkeen Äitisuokki käveli laitumen vierestä vain kadotakseen taas talliin. Argh! Mutta sitten vihdoin, VIHDOIN hän tuli takaisin seurakseni. Sitten oli maailmassa taas kaikki hyvin ja saatoin asettua syömään kurnivaa mahaani täyteen.

Ei se kuulkaa ole ollenkaan helppoa tämä hevosen elämä!

Minut on hylätty! Argh!

Kuka kaipaa venyttelyä, kun voi laukata?

Jonnekin tuonne se kaveri katosi, tule takaisin, please!

Kesken juoksun on joskus pakko pysähtyä vesipisteelle.

Laitumelle

Viime viikon lopulla se sitten tapahtui. Tallinemäntä unohti meidät ulos illalla. Aurinko alkoi jo painua alemmas, kun Oma ihminen ja Mies tulivat käymään. Heti auton äänen kuultuani aloin kävellä pitkin aidan reunaa ja pään heilutuksella koitin kertoa, että "auta, meidät on unohdettu"! Oma ihminen pujottautui tarhaan ja piti minut takanaan, vaikka Äitisuokki olikin sitä mieltä, että Oma ihminen voisi mennä pois ja antaa minun olla. Sitten sain vähän harjausta ja kamalaa suihketta ryntäille ja mahan alle (en tykkää, edelleenkään, yhtään). Äitisuokki pysytteli vähän happaman näköisenä kauempana ja heti kun Oma ihminen palasi aidan väärälle puolelle, sain väistää ihan kunnolla kun Äitisuokki selvensi, että vaikka Oman ihmisen läsnäollessa hän voi väistää, kahdestaan ollessamme minä olen se, joka väistää. Aina.

Sitten Äitisuokin omat ihmiset ja Tallinemäntäkin tulivat myös ja meidät otettiin ulos tarhasta. En olisi millään malttanut kävellä rauhassa, vaan tepsutin ja säteilin ihan-hetkenä-minä-tahansa-räjähtävää voimaa ja kuljin käynnintapaista Oman ihmisen rinnalla. Meidät vietiin tien toiselle puolelle ja kas, pääsimme irti keskelle ihanaa heinälakeutta. Minua olisi vähän vielä jännittänyt ja juoksuttanut, mutta Äitisuokki oli niin järkähtämätön syödessään, että tyydyin vähän ravailemaan hänen ympärillään ja laskin sitten itsekin turpani maahan. Ihmiset vaikuttivat vähän pettyneiltä ja kuuluivat kaipailevan kaikenlaista paikallisten mopoilijoiden kokoontumisajoista lähtien. Me päätimme keskittyä syömiseen. Välillä tosin ruohikosta pompahti jotain pientä ja minä hätkähdin. Tallinemäntä kävi tarkistamassa, onko laitumella käärmeitä mutta löysi vain heinäsirkkoja. Ovat nekin aika pelottavia, kun sillä lailla liikahtavat yhtäkkiä!

Sen jälkeen olemmekin sitten olleet ulkona aamusta iltaan ja illasta aamuun. Välillä Äitisuokki viedään pois ja minä spurttaan pitkin tarhan reunaa, kunnes saan taas turvani takaisin. Ihmiset käyvät välillä katsomassa meitä, vaikka hyvin me pärjäämme. Onneksi tuulee niin paljon, että itikat pysyvät kauempana. Tosin suurin osa varmaan paleltui tämän aamun lumisateessa. Me Äitisuokin kanssa keskityimme syömiseen.

Ihan alussa koitin vähän juosta ja tutustua uuteen paikkaan.

Äitisuokki ei innostunut juoksemaan, joten minunkin piti sitten vain
tyytyä osaani ja keskittyä olennaiseen, eli ruokailuun.

Riittääköhän syöminen varmasti?

Kesäpuuhastelua

Oma ihminen alkaa selvästi olla enemmän oma itsensä, mikä tarkoittaa sitä, että minä joudun tekemään taas vähän enemmän töitä kävelylenkeillä. Toisin sanoen enää ei riitä, että kuljen suunnilleen mukana, vaan täytyy taas huomioida Omaa ihmistä enemmän, pysähdellä, peruutella, kääntää päätä ja väistää etu- ja takapäällä. Siitäkin huolimatta, että tallikaverit ovat samalla kentällä tai vieressä pellolla evästämässä. Jälkimmäinen varsinkin on paha tilanne, päähäni ei kerta kaikkiaan mahdu miksi minun pitäisi jaksaa keskittyä ihmisen pyyntöihin, kun voisin olla kaverin kanssa pellolla ahtamassa herkkuruohoa mahaani?

Yhtenä päivänä seurasin Omaa ihmistä ympäriinsä toisessa tarhassa, kun tarhan vieressä ihan viattomana ollut tosi-iso auto heräsikin yhtäkkiä henkiin melkein vieressäni. Kauhistuneena pompahdin Oman ihmisen syliin turvaan, mutta hän ei ollenkaan ilahtunut siitä. Oma ihminen hätisteli minut kauemmas (ihan tarpeettoman happamana muuten, minähän vain halusin turvaa hänestä!) mutta jäi sitten kuitenkin minun kanssani katselemaan, kun auto lähti liikkeelle ja ajoi pois. Ilkeitä tuollaiset salakavalat yllätysautot!

Toisena päivänä kentälle siroteltiin punaisia tötteröitä, ja minun piti kävellä niiden vierestä ja välistä kiemurrellen. Tein sen mieluusti, kun yleisönäkin oli vain viereisen pellon lokit. Oma ihminen on tosi tyytyväinen, kun jaksan keskittyä häneen enemmän kuin ympäristöön. Vaikka piti niitä lokkejakin vähän katsella.

Joskus jopa kuuntelen, mitä ihmiset keskenään puhuvat. Jotain lauseenpätkiä olen kuullut klinikasta. Se huolestuttaa minua kovasti. Puhe alkoi siitä, kun yhdessä väistöharjoituksessa vähän onnahdin toisella takasella. Ei Oman ihmisen sitä olisi tarvinnut huomata! Toivon, että Oma ihminen unohtaa koko asian mahdollisimman pian ja antaa minun sittenkin jäädä kotiin syömään ruohoa. Jostain kurssista, ratsutuksesta ja näyttelyistäkin olen kuullut juttua sivukorvalla, mutta aika näyttää, mitä niistä seuraa.

Vielä toistaiseksi olemme viettäneet yöt tallissa, mutta isolle pellolle on lupaavasti ilmestynyt uusi aitaus. Oma ihminen lupasi, että viikonloppuna saatamme jo päästä aloittamaan kesänvieton! Sitä odotellessa voitte katsella minua laiduntarhassa:

Vihreä valloittaa

Omaa ihmistä alkaa näkyä taas enenevissä määrin ja pari kertaa olemme käyneet jo pidemmillä kävelyilläkin. Minulla olisi hirmuinen kiire joka paikkaan ja Oma ihminen vaikuttaa jo vähän tuskastuneelta, kun koko ajan muka täytyy muistuttaa, missä hevosen paikka on kävellessä. Minusta olisi ihan ok, jos Oma ihminen vain viittilöisi suunnan ja sitten kävelisi jossain tuolla sivulla pois haitoilta. Jostain syystä tämä ajatusmalli ei oikein ota tulta alleen, vieläkään. Ja kauempana tallista meillä onkin ihan rauhallista, mutta tallilta poistuessa ja sitä lähestyessä minua kiinnostaisi paljon enemmän katsella, mitä kaverit puuhaavat, kuin kävellä rauhassa Oman ihmisen perässä. Sitten kun päästään kauemmas maltan kävellä, vaikka vastaan tulee uusiakin kavereita. Viimeksikin kävelin ihan lunkisti, vaikka vastaan kävellyt ruskea ruuna kasvoikin 20cm minut nähdessäni ja kaula kaarella koitti hurmata minua. Minua ei kiinnostanut.

Tarhassa on ihanaa olla, kun saan seurata Äitisuokkia joka paikkaan. Ainoa miinus on se, etten saa käydä tervehtimässä aidalle tulevia ihmisiä vaan Äitisuokki valtaa välittömästi paikkani heti, kun olen saanut pari hätäistä silitystä. Noh, karsinassa sentään saan kaikki harjaukset ja rapsutukset ihan itselleni! Oma ihminen on alkanut taas nostella kavioitanikin. Se tosin kestää aina ikuisuuden ja taustameluna kuuluu ähinää siitä, kuinka kipeässä kädessä ei ole yhtään voimaa siihen varsinaiseen puhdistukseen... Onneksi sen jälkeen kuitenkin saan asiaankuuluvat rapsutukset palkaksi!

Näin seesteisesti meillä yleensä menee.

Ihan aina ei kuitenkaan jaksa olla rauhassa, vaan pari spurttia silloin tällöin pitää mielen virkeänä!

...ja Oman ihmisen varppeillaan tulevaisuuden varalta!

Tänään pääsin ensimmäistä kertaa irti laiduntarhaan vähäksi aikaa. Pellolla olen käynyt jo muutaman kerran syömässä heinää. Silloin on aina tosi vaikeaa päättää, mihin heinätuppoon iskisi seuraavaksi. Se seuraava voi olla paljon paremman makuinen kuin se, mitä parhaillani syön! Oma ihminen nauraa, että minulla on niin kiire raastaa heinää suuhuni, etten ehdi edes pureskella kaikkea. Noh, joku irti revitty tuppo saattaa silloin tällöin jäädä jälkeen, mutta kyllä suurin osa päätyy mahaan asti!

Söisikö? Juoksisiko?

Take away-ruokailua

 

Jospa kuitenkin hetkeksi pysähtyisin einestämään