Ratsun alkeita

Meillä menee Ratsuttajan kanssa ihan mukavasti. Oma ihminenkin käy joskus katsomassa, ja muuten vietän aikaani heinäpaalin seurassa ja kaveria väistellen. Nykyään Ratsuttajalle ei enää riitä sekään, että kävelen kiltisti perässä, olen rauhallinen ja juoksen ympyrää siihen suuntaan kuin hän haluaa. Hän on alkanut kiivetä selkäänikin! Ihmiset ovat kyllä tosi laiskoja tapauksia. Ihan kuin se ei riittäisi, että minä juoksen ja he eivät, nyt minun pitää vielä kantaa heitä ympäriinsä. Mieluummin minä kyllä jatkaisin sen heinäpaalin kanssa seurustelua. Ratsuttaja sanoo, että olen niin rauhallinen, että olen melkein laiska. Oma ihminen meinasi tukehtua aamupullaansa, kun kuuli tämän määritelmän. Kuulemma minä ja sana "laiska" ei samassa lauseessa ei ole tullut aikaisemmin kenelläkään mieleen... Mutta minä lähden liikkeelle, kun Ratsuttaja pyytää, lisään vauhtia tarvittaessa ja käännyn suunnilleen sinne, minne ohjat sanovat ja pysähdyn, kun siihen annetaan lupa. Tai kun ajattelen ratsastajan ehkä ajattelevan sitä. Aina kannattaa testata.

Näin minä kannan ihmistä ihan rauhassa. Toinen kerta, muuten!

 

Hei, älä jätä!

Tämä meidän rutiinimme on ollut nyt reilun viikon. Kävellään rauhassa ympyräaitaukseen, minä juoksen hetken, Ratsuttaja kiipeää selkään ja minä kannan häntä ympäriinsä, eri vauhdeilla, Ratsuttaja laskeutuu taas omille jaloilleen ja sitten kävellään takaisin tallille. Yhtenä päivänä Oma ihminenkin kiipesi selkääni. Rauhassa kannoin häntäkin ympäri ympyräaitausta, ensin Ratsuttajan narun päässä ja sitten kahdestaan. Sain paljon rapsutuksia ja pääsin taas tallille. Siellä sain ylimääräiset varusteet pois ja jäin hetkeksi Ratsuttajan kanssa pihalle. Hän kaivoi esille vesiletkun ja kasteli minut. Vähän yritin alkuun kysyä, että onko pakko seistä, mutta kuulemma oli. Oma ihminen ilmestyi ja purskahti epäuskoiseen nauruun meidät nähdessään. Se siitä vettä inhoavasta hevosesta, kuulemma... Huono puoli tästä episodista oli se, että kastelun jälkeen jouduin sisälle, mistä ei näe kavereita. Nyt en enää jaksanut olla yhtään rento, vaan annoin kyllä kuulua, että seura olisi enemmän kuin suotavaa! Vaan ei auttanut, kaverin näin vasta seuraavana aamuna tarhassa. Ihan aina ei jaksa olla tyyni ja seesteinen!

Monta vapaapäivä ja iloinen koira - mikä sen parempi syy juosta minkä jaloista lähtee!

Jostain syystä tässä vaiheessa kukaan ei halunnut vielä nousta selkääni.

No hyvä on, voin minä jo vähän hiljentää.

Joko saisin tulla keskelle vetämään henkeä?

Ai ravia? Ok!

Omaa ihmistäkin piti kantaa hetkinen.

Vettä? No, jos on ihan pakko.

 

Tällaista tällä kertaa!