Kevät!

Viime aikoina oma ihminen on harjannut minut ulkona, mikä on ihan mukavaa, etenkin kun siinä samalla voi koittaa pyöritellä sitä hauskaa laatikkoa minkä sisästä harjat löytyvät. Ja jos se ei enää tunnu kivalta, niin aina voi mennä nakertelemaan aitatolppaa. Tosin jostain syystä siitä oma ihminen ei tykkää, mutta onneksi sitä voi tehdä ihan rauhassa sitten, kun ihmiset ovat lähteneet. Kaverin kanssa me ollaan jo tehokkaasti nakerrettu pari lautaa melkein kokonaan poikki.

Jos aita alkaa kyllästyttää, voi aina järsiä kuusia.

Eilen käytiin Kaverin kanssa taas kuuntelemassa autoja. Maltoin kävellä rauhassa koko lenkin, paitsi kentän kohdalla piti ottaa juoksuspurtti, kun se on niin jännä paikka ja tuulikin sopivasti puuskassa juuri siinä kohti. Oma ihminen tosin yllätti ja lähti juoksemaan mukana ja se alkoi melkein vaikuttaa työltä, joten katsoin parhaaksi siirtyä taas kävelemään kun Kaverin takapuoli tuli eteen. Oma ihminen sanoo että muutun ilmeisimmin vain rauhallisemmaksi kiimassa, ja tuntuu olevan iloinen siitä. Minä en ymmärrä, mistä ihminen puhuu.

Tänään kävi ihminen nostelemassa ja rapsuttelemassa kavioitani. Minä olin melkein nätisti koko ajan, vain pari kertaa piti kokeilla saisinko jalkani takaisin jos kiskaisen. Illalla oma ihminen kolisutteli lupaavasti kuolaimia, mutta kokeilikin vain jotain remmiä päähäni. Ja taas sain kuulla, että minulla on niin pieni nenä että turparemmi on liian iso. Minun nenä ei ole liian pieni, se on vain sievä! Nih! Sitten oma ihminen ruuttasi jotain pahaa tahnaa suuhun, ja jouduin nielaisemaan siitä suurimman osan. Osan onnistuin sylkemään ruokakuppiin, mutta ihmiset kaatoivat sinne porkkanaa päälle joten pakkohan se oli syödä. Porkkanoita ei vaan voi vastustaa!

Hyppyjä ja jänniä asioita

Aurinko on alkanut lämmittää jo kovasti, ja ulkonakin lumipinta laskee. Pitkästä aikaa pääsimme Kaverin kanssa taas maneesiin juoksemaan. Ulkona oli niin liukasta että meinasin tuiskahtaa turvalleni heti tallin oven edessä. Melkein kamppasin oman ihmisen mennessäni, mutta pystyssä pysyttiin, molemmat. Maneesin pihassa oli taas ihan outo järjestys ja kummia kasoja, joita piti jäädä ihmettelemään joka kolmas askel niin, että ihmiset tuntuivat jo hermostuvan. Joojoo, mennään vaan sisälle. Sitten kun menin oviaukosta vauhdilla, niin sekään ei ollut hyvä vaan siitä piti mennä uudestaan, rauhallisesti kävellen. Kummallisia nuo ihmiset.

Siellä oli taas paljon puomeja ja tolppia, ja yhdestä roikkui kiiltelevä narukin. Ihmiset tosin nappasivat sen pois juuri kun meinasimme alkaa maistella sitä kunnolla. Tylsimykset. Tänään ei hotsittanut juosta kovin paljon kun löytyi paljon mielenkiintoisia asioita haisteltaviksi. Puomeja oli ylhäällä seinilläkin, ja jos tarpeeksi nuuski niitä ja vähän tökkäsi turvalla, ne tipahtivat sieltä alas. Minä en tosin yltänyt niitä tuuppimaan, mutta seurasin kyllä mielenkiinnolla vierestä, kun Kaveri tuuppasi yhden alas ennen kuin ihmiset tulivat kieltämään senkin huvin. Juostiin me toki aina välillä, varsinkin yhdellä seinällä jonne oli ilmestynyt kuja jossa oli puomeja ja josta pääsi pois vain niiden yli laukkaamalla. Tänne en kyllä uskaltanut mennä ensimmäisenä, mutta Kaverin perässä juoksin sieltä monesti, silloinkin kuin jotkut puomit olivat nousseet irti maasta. Niiden yli piti hypätä, mutta kun muisti pitää vähän väliä Kaveriin niin ne näki paremmin ja niiden yli oli hauska mennä! Kaveri pyydettiin aina uudestaan juoksemaan kuja ja minäkin menin perässä pari kertaa mutta sitten alkoi väsyttää ja juoksin mieluummin kujan vierestä, missä sai laukata suoraan.

Hikihän siinä tuli taas, ja takaisin kotiin maltoin kävellä rauhassa oman ihmisen perässä, mitä nyt välillä koitin saada napattua tienvieren puista evästä matkalle.

Näin pörröinen olen edelleen, vaikka varistankin jo talvikarvaa kovasti

Tänään käytiin oman ihmisen kanssa kävelyllä ihan kahdestaan kun kuulemma oli niin hieno päivä. Niin oli ilmeisesti muidenkin mielestä, kun lenkillä näkyi muitakin. Yksi auto tuli ihan vierestä mikä vähän epäilytti aluksi, mutta se pysähtyi ennen kuin oltiin kohdalla joten päätin kävellä kiltisti siitä ohi. Mutta mitä sitten näkyikään! Tien vieressä oli kiiltelevä kärry täynnä puunpalasia! Pari ihmistä meni niiden palojen kanssa mökkiin ja kalahduksen jälkeen tulivat takaisin ilman palasia. Se kyllä oli niin jännää että piti jo kaukaa pysähtyä katsomaan, kannattaisiko sittenkin juosta karkuun. Mutta toisaalta se näytti kyllä aika kiinnostavalta, joten askel kerrallaan hivuttauduin lähemmäs katsomaan, kun oma ihminenkään ei tuntunut yhtään hermostuneelta vaan jutteli niille toisille ihmisille. Viisaasti olin kuitenkin koko ajan valmis ottamaan jalat alleni. Mutta kun pääsin ihan kärryn viereen niin ei siellä ollutkaan mitään pelottavaa, puupalasiakin maistoin ja toinen vieraista ihmisistä antoi porkkanaakin!

Mutta sitten toiselta tieltä tuli lisää ihmisiä isojen koirien kanssa. Oma ihminen sanoo ettei koirissa ole mitään pelättävää mutta minusta ne kyllä näyttävät ihan pedoilta, jotka voivat hyökätä kimppuun jos niitä ei tiukasti pidä silmällä. Oma ihminen käänsi minut niin että näin ne koko ajan kun ne menivät ohi, eikä mitään tapahtunut. Varmuuden vuoksi tuijotin niitä kuitenkin niin kauan, että ne katosivat näkyvistä. Sitten oma ihminen idean keksi, meidän piti lähteä seuraamaan niitä petoja! Vähän aikaa vain seisoin paikoillani ja odotin että ihminen olisi tajunnut kuinka hölmöä on lähteä petojen perään paikasta, jossa saa porkkanaa. Mutta ihminen on itsepäinen ja lopulta katsoin parhaaksi seurata perässä.

Itse asiassa käveleminen oli ihan mukavaakin. Paitsi sitten, kun ei kääännyttykään tutussa paikassa vaan jatkettiin lähemmäs sitä aluetta mistä kuuluu paljon autojen ääniä. Risteykseen jäätiin hetkeksi seisomaan ja olisin saanut porkkanaakin, mutta nyt minua jännitti sen verran etten oikein saanut palasta pureskeltua vaan sylkäisin sen pois. Vähän aikaa seisottiin siinä ja sitten ihminen ymmärsi kääntyä takaisin. Jotain se höpisi siedättämisestä mutta minusta ne äänet on ennemminkin sietämättömiä. Takaisin mennessä ei jääty enää moikkaamaan puupalasia kantavia ihmisiä, odoteltiin vain että taas yksi auto pääsee ohi ennen kuin jatkettiin tallille. Karsinassa olikin heinää odottamassa ja sain porkkanaakin, kunhan sylkäisin ensin kuolaimet pois. Ne oli nyt toisen kerran lenkillä mukana, ja nyt en muistanut mukeltaa niitä ihan koko aikaa, kun oli muutakin ihmeteltävää. Eikä ne ole pahat muutenkaan, mielelläni otan ne suuhun kun niitä seuraa aina namiporkkanaa.

Kevättä kohti

Aurinko on alkanut lämmittää jo kovasti ja minä alan varistaa talviturkkiani vähemmäksi. Omalla ihmisellä on hauskaa seurata miten minun värini muuttuu karvan vähetessä. Välillä oma ihminen rapsuttelee minua ja käskee jäämään ruunikoksi. Minä en ymmärrä, mitä sillä tarkoitetaan. Sen sijaan koitan siirtyä harjan alle sellaiseen kohtaan, että harja rapsuttaisi minua kaulan sivusta. Se on niin ihanaa, että silloin on aina ihan pakko nostaa turpa taivaisiin, kallistaa päätä ja venyttää ylähuulta.

Tältä minä näytin joulukuussa pitkäkarvaisena

Maaliskuussa kaunis piirtoni on kadonnut melkein kokonaan

Nälkäkuopan ympärillä alkaa näkyä jo valkoisia karvoja

Kavioni marraskuisen kaviopaiseen jäljiltä. Haavan reikä kasvaa kavion mukana alaspäin.

Tänään oma ihminen laittoi taas kuolaimet suuhuni. Minä olen alkanut jo melkein odottaa niitä, ja olen korvat pystyssä odottamassa, kun pikkuhuoneesta kuuluu kilinää. En minä niistä kuolaimista niin välitä, mutta aina kun ne saa suuhunsa niin saa porkkanaa, ja siitä minä pidän! Mutta tänään oma ihminen ei ottanutkaan niitä pois kun sain porkkanani syötyä, vaan laittoi riimun päähän ja sitten lähdettiin kävelylle. Kaverikin oli mukana. Vähän minua kyllä ärsytti ne kuolaimet, niitä piti makustella koko lenkki ja välillä koittaa putoaisivatko ne pois jos oikein ravistaa päätä. Eivät ne pudonneet. Lenkin jälkeen tallissa sain taas palan porkkanaa ja sitten sain sylkäistä kuolaimet pois ja syödä lisää porkkanaa. Omituisia nuo ihmiset, kun aina täytyy kokeilla jotain uutta.