Jääkausi on täällä taas

Lunta kaivataan edelleen. Tai edes
vähemmän jäätä.

Nyt olen ollut jo melkein kuukauden kotona. Vietän päivät ulkona Äitisuokin kanssa, illat ja yöt tallissa ja välillä Oma ihminen tulee tarjoamaan minulle jotain tekemistä. Maneesillakin olemme käyneet jo monta kertaa, ainakin viidesti. Se johtuu lähinnä siitä, että tarhan pohjat ovat ihan koppuraiset ja kengätön kavio juuri ja juuri pitää minut pystyssä, mutta lisäpainon kanssa se on jo turhan haastavaa.

Maneesissa on vieläkin melko jännittävää. Seinillä näkyy välillä pieniä (sieviä) hevosia, jotka tuijottavat minua ihan samalla lailla kun minä tuijotan niitä. Oma ihminen kutsuu niitä peileiksi. Siellä on usein myös toisia hevosia, ja jos ne juoksevat, minunkin tekee mieli juosta. Ja pukittaa vähän varmuuden vuoksi mennessäni. Oma ihminen yleensä laittaa minut kävelemään ja juoksemaan ympyrällä siksi aikaa, että ehdin tottua kulloinkin paikalla oleviin hevosiin sen verran, että jaksan taas kuunnella mitä asiaa Omalla ihmisellä on. Sitten hän kiipeää selkääni ja kävelemme ja joskus juoksemme hetken pitkin maneesia. Rennosti kävelemällä pääsee kulkemaan rauhassa, mutta jos minua vähän jännittää ja alan harkita juoksemaan lähtemistä tai ihan vähän pomppimista, joudun heti pienelle ympyrälle, kunnes päätän ettei jännitys ole sen arvoista ja kävelen taas rauhassa. Itse asiassa onnistun jo suurimmaksi osaksi keskittymään enemmän Omaan ihmiseen ja vähemmän siihen, mitä muut hevoset tekevät. Joskus kuitenkin täytyy valpastua ja koittaa kipaista karkuun, niin kuin silloin kun pieni poni juoksi ympyrää ja pukitteli mennessään niin, että minulla melkein kävi kateeksi moisia akrobaatinkykyjä. Omat sympatiapomppuyritykseni kuitenkin katkaistiin alkuunsa, tosin kohta Oma ihminen katsoi parhaaksi laskeutua viereeni seuraamaan showta. Mörönsyötti vieressä maltoin seistä paikallani ja ojentaa vain turpaa niin eteen kuin mahdollista, että näkisin varmasti kaiken. Ihan varmasti jossain oli jotain pelottavaa, kun se poni juoksi niin kovasti.

Viime aikoina kuitenkin maneesille pääsy on ollut aika vaikeaa. Tiet ovat niin jäässä, että saan kävellä hyvin hyvin varovaisesti, että pysyn pystyssä. Oma ihminen ei ymmärrä, että jos kiihdyttäisi vähän, pääsisi liukkaalta nopeammin pois. Mutta ei, täytyy kävellä rauhassa tipuaskelin Oman ihmisen takana. Yhtenä päivänä tosin oli niin liukasta, että Oma ihminenkin totesi, että tässä ei ole enää mitään järkeä ja käänsi minut takaisin pellolle. Kirjaimellisesti. Työnsi pyllystä ja niin vain minä käännyin, vaikken liikauttanut jalkaakaan. Siellä sitten sain juosta ympyrää hetken. Sitten mukana oleva Mies tuli viereeni seisomaan ja Oma ihminen kiipesi selkääni. Muutaman kierroksen sitten kävelimme Miehen kanssa pellonlaitaa pitkin samalla, kun Oma ihminen kehui minua kovasti siitä, etten ottanut kierroksia autoista tai viereisen talon pihalla mahdollisesti tapahtuvasta jostakin. Ensimmäinen "maasto"ratsastus siis!

Kaveri meni jo talliin, pääsisinkö minäkin?

Nyt Oma ihminen on kaivanut jostain inhottavia töppösiä, joita hän virittelee jalkoihini. Etusissa se on tuttu juttu, niistä en jaksa paljoa välittää. Mutta nyt sellaiset laitetaan takajalkoihinikin! Ne tuntuvat inhottavilta ja koitan tarmokkaasti potkia niitä pois. Oma ihminen vähintään yhtä tarmokkaasti kieltää minua heiluttamasta jalkojani, ainakin jos hän on itse siinä vieressä... Mutta tänään sitten ne kuitenkin pysyivät jaloissa ja jouduin kävelylle niiden kanssa. Itse asiassa ne pitivät oikein mukavasti, kävelin paljon varmemmin kuin Oma ihminen, joka näytti siltä, että olisi kaivannut itsekin nastoja jalkojensa alle. Menimme lopulta maneesille, jossa sitten kävelimme ensin ympäriinsä ja sitten pyörin hetken ympyrällä. Käynnissä vielä jaksoin olla rauhassa, mutta ravissa piti kyllä pari kertaa koittaa potkia niitä ärsyttäviä töppösiä pois jalasta. Eivät ne lähteneet, mutta se ei kyllä ollut yrittämisen puutteesta kiinni. Oma ihminen jäi pohtimaan, ovatko ne sittenkin väärää kokoa kun minua niin kiukuttaa. Kyllä minä vähän maltoin juosta ihan nätistikin, vaikka tietenkin vähän piti muiden hevosten iloksi nostaa häntää taivaisiin ja leijuskella arabiravia pää ja häntä korkealla ja selkä matalalla. Lopuksi sain tehdä namitehtäviä, jotka takasivat Omalle ihmiselle melkein jakamattoman huomioni. Osaan jo peruuttaa nätisti ja päätä laskien, lisätä liikettä ja pysähtyä erilaisista kosketuksista, väistää etu- ja takaosalla ja kävellä ympyrää tasapainoni säilyttäen. Näitä temppuja harjoitellaan aina välillä Oman ihmisen kanssa ja joskus Kouluttajakin tulee tekemään niitä ja muita vastaavia kanssani. Kuulemma ne liittyvät jonkun Tuire Kaimion kurssiin, jolla Oma ihminen on. Ne ovat hauskoja, vaikka joskus innostun niistä vähän liikaakin kun mietin, millä seuraavan namin saisi. Silloin alan saada namia siitä, että seisahdun paikoilleni ja rauhotun. Siispä koitan olla oikein rauhallinen, mutta on se kuulkaas joskus aika vaikeaa, kun maailmassa on kaikkea mielenkiintoista tarkkailtavaa!

Uutta arkea

Kotiin tullessa täällä oli lunta.
Sitten sitä ei ollut. Sitten sitä tuli taas.
Sitten se katosi taas. Pimeys sentään
on ja pysyy. Valitettavasti.

No niin, ensimmäinen kokonainen viikko kotona on nyt takana. Äitisuokin kanssa pääsimme taas normaaliväleihin, kun hän sai ensin purettua ärsytystään ja varmistettua, etten ole edelleenkään pyrkimässä tarhan valtiattareksi. Enkä flirttaa liikaa naapuritarhan muhkusuokkiruunalle.Nyt syömme taas kaikessa rauhassa vierekkäin!

Oma ihminen on käynyt silloin tällöin, harjailemassa ja uloskin ollaan päästy muutaman kerran. Ensimmäisellä kerralla hän vei minut juoksemaan ympyrää pellolle kentän viereen, kun kentän pohja oli vähän mutainen pinnalta ja jäinen pohjalta. Minä vähän katselin liikkuvia varjoja, ohikulkevia autoja ja muuta jännää, mitä ympäristöstä löytyikään. Ympyrällä sitten käytin tilaisuuden hyväkseni aina kun Oman ihmisen silmä vältti (ja välillä, vaikka ei olisi välttänytkään...) ja laskin pääni heinikkoon juoksemisen sijaan. Sitten maiskuttelu ja narunheilutus yltyi sellaiseksi, että juoksin taas kierroksen tai ainakin puoli. Piti kokeilla, saisinko näin kotona palata vanhoihin tapoihini ja keskittyä enemmän ympäristöön kuin Omaan ihmiseen, ja pompahdella vähän jos ympäristö käy liian jännittäväksi tai Oma ihminen ärtyisäksi. Oma ihminen ei lähtenyt yhtään mukaan jännäpomppuyrityksiini tai päännöstamisiin, joten uskottava kai se on, että tuotakin pitää kuunnella, eikä siitä sen kummempaa seuraa. Sain peruuttaa namista, minkä teen tosi hyvin. Se nosti mielialaani kummasti. Namia sai myös siitä, jos annoin Oman ihmisen pidellä päätäni ja käännellä sitä edes takaisin. Pitkin viikkoa ollaan muutenkin tehty erilaisia namitehtäviä ympyrällä kävelyn ja juoksemisen lisäksi. Oma ihminen on selvästi taas löytänyt uuden kirjan tai kurssin ja minä joudun koekaniiniksi. No, niin kauan kun siihen sisältyy namia, niin minä voin kyllä uhrautua!

Toisella kerralla jäimme kentälle, kun pohja oli kovettunut vähän paremmaksi. Kolmannella kerralla menimmekin vanhaan tarhaani täysissä varusteissa. Oma ihminen pyöritti minua taas ympyrällä vähän aikaa ja sitten kipusi selkääni. Hetken harkitsin, olisiko tässä sittenkin jonnekin koira haudattuna. Jos sittenkin pomppisin vähän? Mutta ajattelusta joutui pienelle ympyrälle hetkeksi, joten katsoin parhaaksi sittenkin vain asettua kävelemään rauhassa paikasta toiseen. Ihan sama juttu se oli sittenkin, mitä olemme tehneet Ratsuttajan kanssa viimeisen kuukauden ajan. Oma ihminen kehui aina, kun vastasin pyyntöihin ja lopuksi juoksimmekin muutaman kierroksen. Sitten sain paljon kehuja ja pääsin karsinaan heinille.

Tänäänkin kävimme tarhassa ja vähän aikaa kannoin Omaa ihmistä lätäköiden ympäri kiemurrellen. Tai en minä ylimääräisiä kiemurrellut, Oma ihminen vain ohjasi aina ympyrän lätäkön ympäri, sitten toisen ympäri ja niin edelleen... Kaikki lumet, mitkä viime viikolla oli valaisemassa meidän iltaulkoilujamme, ovat nyt sulaneet ja korvautuneet eriasteisilla mutakerroksilla. Oma ihminen huokaisi, että kohta meidän on pakko lähteä uhmaamaan maneesin noin miljoonaa häiriötekijää, jos aion jatkaa Oman ihmisen kantamista ympäriinsä. Tänäänkin tosin tarhan vierestä meni pari autoa ja toinen hevonenkin, ja mielestäni aika urhoollisesti keskityin niistä huolimatta vain menemään sinne suuntaan, minne Oma ihminen pyysi! Namitemppujakin tein ihan vapaana Oman ihmisen vierellä seisten, vaikka tarhan portti olikin unohtunut auki. Ei sillä, että olisin sitä erityisesti katsonut, pistinpä vain merkille...

Kotona taas!

Pahoittelut harvasta päivitystahdista. Kirjurin kanssa eri paikkakunnalla asuminen väistämättä vaikutti tilanteeseen, mutta koitamme tsempata jatkossa...

Ratsuttajan kanssa olemme jatkaneet harjoituksia, ja olen kiltisti kantanut häntä ympäriinsä eri paikoissa. Oma ihminenkin on käynyt välillä, ja pari kertaa olen kantanut häntäkin, tosin vain käynnissä ja ravissa. Ratsuttajan kanssa ollaan jo laukattukin. Aluksi laukassa koitin välillä pukittaa, koska hei, sitähän laukassa tehdään! Pukittomista laukannostoista kuitenkin saa enemmän kehuja, joten viime aikoina olenkin laukannut ihan rauhassa. Pohjat vaan alkavat pakkasten myötä käydä vähän koviksi, ja kohmurat tuntuvat ikäviltä kengättömien kavioiden alla. Pakkaspäivinä ratsastus onkin jäänyt sitten kevyemmäksi. Oma ihminen oli aivan ihastuksissaan käydessään viime viikolla, väitti että olen kehittynyt ihan hurjasti kun näytänkin jo ihan erilaiselta satulan alla. Ja toimin kuulemma ihan hipaisukytkimellä. Jostain syystä huvittuneisuutta aiheutti se, kun pysähdyin ravista kun Oma ihminen teki liian kovan pidätteen, eli hengitti keuhkot liian tyhjiksi... kuulemma käyntisiirtyminenkin olisi riittänyt. Mutta kehuja sain pysähdyksestäkin. Itse asiassa ratsuna toimiminen ei ole hullumpaa. Aina kun tekee kuten ihmiset pyytävät, saa kehuja. Nyt uskallan liikkua vähän eteenpäinkin, enkä ole enää ollenkaan niin laiska kuin alussa. Näin parinkymmenen ratsunatoimimiskerran jälkeen väitän olevani jo aika pro!

Olen alkanut kasvattaa taas talvikarvaakin. Kasvatin sen jo kerran, mutta kun ulkona oli niin lämmintä, niin päätin kuitenkin tiputtaa sen pois. Tiputin vahingossa ne kesäkarvanjämätkin ennen kuin huomasin, että karvattomana ei ole kovin kivaa. Oman ihmisen kauhistunut katse yhdellä käynnillä vihjasi myös siihen suuntaan. Nyt olen jo taas melkein kesäkarvatasoisessa karvassa, tosin vähän harvassa sellaisessa. Siispä naku-ulkoilut on kielletty toistaiseksi. Oma ihminen kuulemma täydensi vaatekaappiani paikallisen hevostarvikeliikkeen avajaisissa sen verran, että nyt pärjään taas siihen saakka, että saan karvat kasvatettua takaisin.

Tänään sitten Oma ihminen kävi taas kaveri mukanaan. Toimin vähän aikaa ratsuna ja menin sitten talliin odottelemaan jotain. Odottelun kohteeksi osoittautui kengittäjä, joka viilasi kavioni taas kuosiin. Käyttäydyin suorastaan esimerkillisesti. Pari kertaa piti kuitenkin vähän heiluttaa toista takajalkaa, etteivät ihmiset olisi ihan niin tyytyväisiä. Pakko pitää heitä edes vähän varppeillaan. Sitten valmistauduin tyytyväisenä menemään tarhaan, mutta mitä lempoa, minut vietiinkin trailerin eteen. Se oli erilainen kuin yleensä, mutta kyllä minä sellaisen tunnistan kun näen. Ja suhtaudun siihen terveellä epäluulolla. Ainoa hyvä traileri on rikkinäinen traileri, jos minulta kysytään!

Paha kyllä minulta ei kysytty. Vartin verran osoitin mielipidettäni, pienen painostuksen alaisena kävin pari kertaa sisällä haukkaamassa heinää, mutta sitten peruuttelin kiireesti ulos. Mutta ulkona seisominen oli niin ikävää, että luovutin ja menin sisään syömään ja pysyin siellä, vaikka se tarkoittikin sitä, että seinä lähenteli, takapuomi sulkeutui ja takasiltakin meni kiinni. Ja niin siinä sitten kävi, että löysin itseni taas jumista trailerista, jonka kaikki luukut sulkeutuivat. Siellä sitten sain seistä taas pitkään, kun ympärillä hurisi ja tärisi ja murisi. Heinäpusseista sain onneksi vähän tekemistä, tosin toinen niistä hyökkäsi kimppuuni siinä vaiheessa, kun kaivelin sieltä viimeisiä heiniä. Se ryömi ryntäideni ja etupuomin väliin ja jäi sinne. Sieltä oli vaikea syödä ja seuraavaa pussia piti vähän kurotella. Siinäpä ihmiset sitten saivat ihmetellä, miksi traileri heijaa...

Tärinä onneksi loppui lopulta, ihmiset pelastivat minut heinäpussilta ja sitten pääsin taas kiinteälle maankamaralle. Hurraa! Sitä paitsi maisemat näyttivät tutuilta! Tässä pihassa olen seissyt muutaman kerran aikasemminkin. Tallinemäntäkin oli paikalla ja antoi porkkanaa. Ei hassumpaa! Sain toisen loimikerroksen päälleni ja sitten pääsin verryttelemään jalkojani tarhaan. Äitisuokki oli vähän happamalla tuulella, käskytti minua vain kauemmas vaikka kuinka olisin halunnut vain käydä tervehtimässä. Leppyi hän kuitenkin jossain vaiheessa niin, että pääsimme syömään vierekkäisistä heinäkasoista. Lupaan olla hylkäämättä häntä uudestaan näin pitkäksi aikaa!