Jääkausi on täällä taas

Lunta kaivataan edelleen. Tai edes
vähemmän jäätä.

Nyt olen ollut jo melkein kuukauden kotona. Vietän päivät ulkona Äitisuokin kanssa, illat ja yöt tallissa ja välillä Oma ihminen tulee tarjoamaan minulle jotain tekemistä. Maneesillakin olemme käyneet jo monta kertaa, ainakin viidesti. Se johtuu lähinnä siitä, että tarhan pohjat ovat ihan koppuraiset ja kengätön kavio juuri ja juuri pitää minut pystyssä, mutta lisäpainon kanssa se on jo turhan haastavaa.

Maneesissa on vieläkin melko jännittävää. Seinillä näkyy välillä pieniä (sieviä) hevosia, jotka tuijottavat minua ihan samalla lailla kun minä tuijotan niitä. Oma ihminen kutsuu niitä peileiksi. Siellä on usein myös toisia hevosia, ja jos ne juoksevat, minunkin tekee mieli juosta. Ja pukittaa vähän varmuuden vuoksi mennessäni. Oma ihminen yleensä laittaa minut kävelemään ja juoksemaan ympyrällä siksi aikaa, että ehdin tottua kulloinkin paikalla oleviin hevosiin sen verran, että jaksan taas kuunnella mitä asiaa Omalla ihmisellä on. Sitten hän kiipeää selkääni ja kävelemme ja joskus juoksemme hetken pitkin maneesia. Rennosti kävelemällä pääsee kulkemaan rauhassa, mutta jos minua vähän jännittää ja alan harkita juoksemaan lähtemistä tai ihan vähän pomppimista, joudun heti pienelle ympyrälle, kunnes päätän ettei jännitys ole sen arvoista ja kävelen taas rauhassa. Itse asiassa onnistun jo suurimmaksi osaksi keskittymään enemmän Omaan ihmiseen ja vähemmän siihen, mitä muut hevoset tekevät. Joskus kuitenkin täytyy valpastua ja koittaa kipaista karkuun, niin kuin silloin kun pieni poni juoksi ympyrää ja pukitteli mennessään niin, että minulla melkein kävi kateeksi moisia akrobaatinkykyjä. Omat sympatiapomppuyritykseni kuitenkin katkaistiin alkuunsa, tosin kohta Oma ihminen katsoi parhaaksi laskeutua viereeni seuraamaan showta. Mörönsyötti vieressä maltoin seistä paikallani ja ojentaa vain turpaa niin eteen kuin mahdollista, että näkisin varmasti kaiken. Ihan varmasti jossain oli jotain pelottavaa, kun se poni juoksi niin kovasti.

Viime aikoina kuitenkin maneesille pääsy on ollut aika vaikeaa. Tiet ovat niin jäässä, että saan kävellä hyvin hyvin varovaisesti, että pysyn pystyssä. Oma ihminen ei ymmärrä, että jos kiihdyttäisi vähän, pääsisi liukkaalta nopeammin pois. Mutta ei, täytyy kävellä rauhassa tipuaskelin Oman ihmisen takana. Yhtenä päivänä tosin oli niin liukasta, että Oma ihminenkin totesi, että tässä ei ole enää mitään järkeä ja käänsi minut takaisin pellolle. Kirjaimellisesti. Työnsi pyllystä ja niin vain minä käännyin, vaikken liikauttanut jalkaakaan. Siellä sitten sain juosta ympyrää hetken. Sitten mukana oleva Mies tuli viereeni seisomaan ja Oma ihminen kiipesi selkääni. Muutaman kierroksen sitten kävelimme Miehen kanssa pellonlaitaa pitkin samalla, kun Oma ihminen kehui minua kovasti siitä, etten ottanut kierroksia autoista tai viereisen talon pihalla mahdollisesti tapahtuvasta jostakin. Ensimmäinen "maasto"ratsastus siis!

Kaveri meni jo talliin, pääsisinkö minäkin?

Nyt Oma ihminen on kaivanut jostain inhottavia töppösiä, joita hän virittelee jalkoihini. Etusissa se on tuttu juttu, niistä en jaksa paljoa välittää. Mutta nyt sellaiset laitetaan takajalkoihinikin! Ne tuntuvat inhottavilta ja koitan tarmokkaasti potkia niitä pois. Oma ihminen vähintään yhtä tarmokkaasti kieltää minua heiluttamasta jalkojani, ainakin jos hän on itse siinä vieressä... Mutta tänään sitten ne kuitenkin pysyivät jaloissa ja jouduin kävelylle niiden kanssa. Itse asiassa ne pitivät oikein mukavasti, kävelin paljon varmemmin kuin Oma ihminen, joka näytti siltä, että olisi kaivannut itsekin nastoja jalkojensa alle. Menimme lopulta maneesille, jossa sitten kävelimme ensin ympäriinsä ja sitten pyörin hetken ympyrällä. Käynnissä vielä jaksoin olla rauhassa, mutta ravissa piti kyllä pari kertaa koittaa potkia niitä ärsyttäviä töppösiä pois jalasta. Eivät ne lähteneet, mutta se ei kyllä ollut yrittämisen puutteesta kiinni. Oma ihminen jäi pohtimaan, ovatko ne sittenkin väärää kokoa kun minua niin kiukuttaa. Kyllä minä vähän maltoin juosta ihan nätistikin, vaikka tietenkin vähän piti muiden hevosten iloksi nostaa häntää taivaisiin ja leijuskella arabiravia pää ja häntä korkealla ja selkä matalalla. Lopuksi sain tehdä namitehtäviä, jotka takasivat Omalle ihmiselle melkein jakamattoman huomioni. Osaan jo peruuttaa nätisti ja päätä laskien, lisätä liikettä ja pysähtyä erilaisista kosketuksista, väistää etu- ja takaosalla ja kävellä ympyrää tasapainoni säilyttäen. Näitä temppuja harjoitellaan aina välillä Oman ihmisen kanssa ja joskus Kouluttajakin tulee tekemään niitä ja muita vastaavia kanssani. Kuulemma ne liittyvät jonkun Tuire Kaimion kurssiin, jolla Oma ihminen on. Ne ovat hauskoja, vaikka joskus innostun niistä vähän liikaakin kun mietin, millä seuraavan namin saisi. Silloin alan saada namia siitä, että seisahdun paikoilleni ja rauhotun. Siispä koitan olla oikein rauhallinen, mutta on se kuulkaas joskus aika vaikeaa, kun maailmassa on kaikkea mielenkiintoista tarkkailtavaa!