Kengillähän pysyy pystyssä!

Vihjailuistani huolimatta Oma ihminen jatkoi tossujen kiinnittelyä jalkoihini. Yhtenä päivänä menimme maneesille ja voi pojat, millainen ruuhka siellä oli! Hevosta tuli koko ajan lisää. Minuahan tietysti alkoi jännittää, kun näin monen muun kanssa piti olla samasa tilassa. Eikä Oma ihminen edes päästänyt ryntäilemään jännävirtaa pois. Pari aika hienoa levadea ja courbettea tein silti, kun joku meni vähän liian läheltä. Päädyimme siis seisoskelemaan keskelle maneesia ja katsomaan, mitä muut puuhaavat. Välillä kävelimme vähän ympyrääkin, ja yhden pomppuni aikana sain toisen takajalan tossun vähän irtoamaan kaviosta. Vedin välittömästi herneen nenääni ja potkin täydellä tarmolla tuota kammotusta pois. Muut hevoset viisaasti kiersivät minut kaukaa ja Omasta ihmisestä näkyi, että nyt suoritetaan riskianalyysiä sata skenaariota sekunnissa -vauhtia. Aikani potkittuani tossu lopulta antoi periksi ja lensi suuressa kaaressa kauemmas. Sitten minä olin onnellinen siksi, että sain sen ärsyttävän tossun pois jalastani. Oma ihminen oli onnellinen siksi, että lentävä tossu ei lentänyt katsomoon asti, ei osunut seinään, eikä keneenkään viattomaan ohiratsastajaan ja vältyimme siis joukkopaniikilta hevosten keskuudessa. Jäimme vielä hetkeksi seisoskelemaan, minä seurasin muiden menoa ja Oma ihminen koitti näyttää siltä, ettei tunne minua ollenkaan. Omituista. Sitten lähdimme takaisin tallille, missä iltaheinien syönti voitti ärsyttävien tossujen kanssa taistelun monen muun juoksevan hevosen seurassa ihan milloin vain.

Tämän episodin jälkeen Oma ihminen kävikin melkein koko viikon vain harjaamassa minua, muuten sain olla ihan vain itsekseni. Sitten yhtenä päivänä minut otettiin sisälle kesken päivän, vaikka muut hevoset olivatkin vielä ulkona. Suuhuni ruutattiin jotain pahanmakuista ja sitten jouduin yksin karsinaan. Olokin alkoi olla vähän omituinen, joten keskityin pään ravisteluun ja muille huuteluun niin, että Oma ihminen katsoi paremmaksi tulla seurakseni karsinaan harjaamaan minua. Lakkasin kiertämästä karsinaa, mutta kyllä se melkoisen oudolta tuntui silti. Alkoi vähän jo ramaista, mutta sitkeästi taistelin vastaan ja huutelin aina välillä. Olkoonkin, että jonkun ajan päästä jaksoin huutaa enää vain "hii", mutta yritin kuitenkin. Sitten taisin vain nuokkua pää roikkuen. Jossain vaiheessa tuli seppä, siirryin käytävälle ja taisi se seppä jotain naputella jalkojeni kanssa. En muista ihan tarkkaan, kun väsytti niin kovasti. Takajalat koitin kyllä pitää itselläni torkutuksesta huolimatta, mutta ei se ihan onnistunut. Lopulta pääsin takaisin omaan karsinaan, mutta vaikka vähän aloin jo herätäkin, ei ruokaa tippunut kuin tosi vähän koko loppupäivänä.

Tällaiset prinsessaputsit sain jalkohini varmuuden varalta.

Seuraavana päivänä huomasin, että tallinpiha ja tarhan pohja oli paljon pitävämpi kuin aikaisemmin. Nyt ehkä jopa ehdin alta pois, jos Äitisuokki päättää ajaa minut kauemmas jossain vaiheessa! Tosin huomasin myös, että kun kiukuissani poljen jalkaa, ei kannata todellakaan potkaista itseään viereiseen jalkaan siinä samalla. Se sattuu paljon enemmän kuin aikaisemmin. Oma ihminen syynää jalkani nyt joka kerran todella tarkkaan, mutta paria naarmua enempää ei ole vielä löytynyt. Tallinemäntä tosin laittaa etujalkoihini joka aamu prinsessaputsit varmuuden varalta.

Nyt olemme pari kertaa käyneet taas maneesilla Oman ihmisen kanssa, kun pysymme pystyssä koko matkan. Ensimmäisellä kerralla siellä oli tosi jännää, kun taas oli tupa täysi ja muut ravasivat ja laukkasivat. Minä en taaskaan saanut, vaikka tosi mielelläni olisin juossut ympyrää ja esitellyt kaikki korkean koulun liikkeeni. Ja pari ylimääräistäkin. Mutta ei, piti olla hyppimättä päin muita hevosia, ei saanut paniikissa juosta yli Omasta ihmisestä ja muutenkin piti vain lähinnä seistä paikoillaan katsomassa muiden juoksua ja teeskennellä rauhallista. Namitehtävät vähän helpottivat asiaa, mutta oli se kyllä melko pelottavaa silti. Jos kaikki muut laukkaavat, niin täytyyhän niiden paeta jotain, eikös? Se on aivan hevoisuuden vastaista silloin itse seisoskella rentona. Ihmiset eivät vain tunnu millään tajuavan sitä. Muutkin hidastivat lopulta käyntiin ja pääsin liittymään jonon jatkoksi. Kun kävelin melkein kierroksen suht rauhallisesti, pääsin pois maneesista. Ulkona ei pelottanut enää yhtään niin paljon, vaikka jäätikkö komeasti kimaltelikin ja Oma ihminen käveli melkoisen jännittyneesti. Matkalta löytyi yksi polku joka oli mukavan sula, joten kävimme vielä ylimääräisen kierroksenlaskulenkin siellä ennen tallin paluuta.

Seuraavana päivänä maneesi olikin ihan tyhjä, eikä enää ollenkaan niin jännittävä paikka. Oma ihminen käveli hetken kanssani, sitten juoksin hetken ympyrällä ja lopuksi kannoin Omaa ihmistä ympäriinsä käynnissä ja ravissa. Ravissa pitää muistaa, että jos koittaa vähän siirtää painoa taaksepäin eikä kipitää täysillä etujalkojen päällä karkaavaa painopistettä kiinni, elämä on paljon helpompaa. Ja kas, ei se ihan kamalaa ollutkaan. Kehuja satelee aina, kun liikun rennosti eteenpäin enkä yritä kiirehtiä tai painaa ohjalle. Pyynnöstä kääntymisestä saa myös ylistystä. Säikähtämisestä tai kiirehtimisestä tai korkean koulun liikkeiden ajattelusta päätyy tekemään pienempää ympyrää, joka on tosi raskasta. Sitten saa taas kehuja, kun kuuntelee mitä Oma ihminen siellä selässä haluaa. Sitten pääsee takaisin kotiin ja hyvällä tuurilla saa vielä vähän ylimääräistä iltapalaakin. Ehkä tuo maneesissa käyminen ei sittenkään ole ihan pöljää hommaa.

Maassa on lunta ja jaloissa pitoa, ei hullumpaa!