Takki niskaan ja kohti talvea

Koska karvaa lähtee edelleen enkä vieläkään ole kasvattanut tilalle kunnon talvikarvaa, olenkin saanut nyt ulkoilla loimen kanssa. Aluksi kahina vähän pelotti minua pukemisvaiheessa, mutta nyt se alkaa jo kuulua rutiineihin.  Sitäpaitsi Sedälläkin on sellainen, joten kaipa se kuuluu niihin aikuisten hevosten juttuihin, mistä Oma ihminen aina välillä minulle juttelee.

Kahinaloimi on jo ihan tuttu juttu

Kerran Oma ihminen kävi taas pukemassa remmikasan ympärilleni ja sitten käveltiin taas ympäri tarhaa. Minua vähän ärsytti aluksi, kun olisin halunnut roikkua aidan vieressä katselemassa mitä Setä tekee kentällä, mutta maltoin sitten kuitenkin keskittyä kävelemään ympäriinsä. Käännyn ohjauksesta sinne minne pitääkin, mutta vielä on vähän vaikeaa ymmärtää että pitäisi mennä myös eteenpäin - kun Oma ihminen pyytää kääntymään niin minähän käännyn, vaikka sitten ympyrän tai kaksi...

Jos hiivin ihan huomaamatta, niin saan vietyä tuon oksan...

Minun!

Yhtenä päivänä lähdimme kävelylle Sedän ja ihmisten kanssa. Mutta heti kun päästiin ulos, niin piti jäädä odottelemaan kun Sedän ihmiset tekivät jotain. Minä söin ruohotuppaita sen kivisen rampin vierestä, joka tallin oven vieressä viistosti nousee toiseen kerrokseen. Oma ihminen jutteli Sedän ihmisten kanssa, ja minä huomasin että rampin päällä näytti ruoho paljon paremmalta. Siispä arvioin vähän etäisyyksiä ja loikkasin paikoiltani sen rampin päälle. Ja olinpa tyytyväinen itseeni, kun pääsin sinne! Omaa ihmistäkin sai katsella kovasti alaviistoon, kerrankin. Ihmiset tuntuivat olevan hyvin hämmästyneitä ja taisipa Setäkin vähän juoksaista kauemmas kun sillä tavalla loikin. Oma ihminen tosin hämmästyksestä toivuttuaan ei näyttänyt ollenkaan ihailevan ketteryyttäni, vaan ilmoitti että saan luvan tulla samaa reittiä alaskin. Mutta eipä se tuottanut ongelmia, vähän aikaa laskeskelin taas etäisyyksiä, järjestelin jalkani ja hyppäsin takaisin alas. Sitten kohta päästiinkin liikkeelle. Mentiin taas pelottavan sillan yli, mutta turpa kiinni Sedän hännässä ei tarvinnut jäädä keräämään rohkeutta vaan marssimme suoraan siitä yli. Tallille päin tultaessa silta ei olekaan koskaan yhtään pelottava. Sitten käytiinkin kävelemässä ihan uusi metsäpolku, missä saattoi välillä haukata varvun matkaevääksi, kun Oman ihmisen silmä vältti.

Jostain syystä kaikki haluavat aina oikaista varusteitani?

Sedän kanssa meillä menee jo ihan kivasti, välillä pidetään etäisyyttä ja välillä kaivellaan vierekkäin ruohonjämiä tarhanpohjasta. Rapsuttelu on vain vähän vaikeaa, kun molemmilla on loimet päällä. Tosin Sedällä on vähän omituinen käsitys rapsuttelusta, se ottaa minua kaulanahasta kiinni, venyttää ja päästää irti. Minä en oikein tykkää siitä, mutta en kyllä kävele kauemmaksikaan vaikka minua välillä vähän nipistelläänkin. Setä on kuitenkin tällä hetkellä ainoa seuralaiseni, kun naapuritarhan Äiti ja Poikaystävä muuttivat takaisin talvitarhaan, johon en näe.

Kaljuilla on kivempaa?

Näyttelyn jälkeisenä päivänä Oma ihminen laittoi palkintosuitset päähäni, ja ne olivat ihan sopivan kokoiset. Tosin kokeilua seurasi sitten toinen osa ohjasoteharjoituksia. Jostain syystä millään ei kelvannut se, että nätisti peruutin kun toisessa suupielessä tuntui painetta. Jos Oma ihminen sattui seisomaan sillä puolella missä paine tuntui, saatoin kääntyä sinne päin ja sain kehuja. Mutta toiseen suuntaan kääntyminen oli tosi hankalaa, kehuja ei irronnut vaikka kuinka käännyin Oman ihmisen suuntaan tai peruutin, jos paine tuntui siellä toisessa suupielessä. Joskus ihmisiä on sitten vaikea miellyttää!

Yhtenä päivänä menimme ulos tervehtimään kärryjä, mitä nuuskuteltiin Kaverin kanssa pariin otteeseen keväällä. Kärryjen vieressä kasvoi porkkananpalojakin, joten kävin mielelläni siellä syömässä ne parempiin suihin. Mutta kerran kun otin sivuaskeleen, niin kärry pahus puraisi minua! Tai ainakin joku osui toiseen etujalkaani, ja minä päätin että kauempana kärryistä oleva ruoho on sittenkin kiinnostavampaa. Välillä käytiin mutka kärryjen luona syömässä porkkanaa milloin mistäkin osasta kärryjä ja sitten mentiin taas kauemmas. Mutta minä kyllä tunnistan hämäyksen kun sen näen. Kärryt yrittivät näyttää ihan viattomilta mutta minä tiesin kyllä, että ne vain odottivat tilaisuutta puraista minua taas. Vähän ajan kuluttua pääsinkin takaisin talliin ja kärryt jäivät ulos sateeseen, ähäkutti!

Parin päivän päästä Oma ihminen laittoi minut seisomaan käytävälle ja heilutteli jotain keppiä kauempana takanani, sitten lähempänä ja lopulta kosketteli jalkojani sillä. Kuulemma tarkoitus oli totuttaa minua siihen, että joku saattaa koskettaa jalkojani, mutta ei se ollut yhtään vastaavaa kuin kärryjen purema. Ilmeisesti hevosen tehtävä on sietää kaikkea omituista noiden hupsujen ihmisten taholta, joten seisoin vain paikoillani kun harjanvarreksi osoittautuneella kepillä siliteltiin minua ympäriinsä ja lopulta Oma ihminen jopa harjasi sillä minua vähän kyljistä ja pyllyn päältä. Minua ei häirinnyt se yhtään, mutta kyllä normaali harjaus silti tuntuu mukavammalta. Oma ihminen tosin vaikutti onnelliselta ja kehui minua kovasti.

Tässä vaiheessa karvani ei ole enää ihan näyttelykunnossa...

Noin viikko näyttelyn jälkeen minä aloin tiputtaa karvaa. Ensin turkkiini ilmestyi yksi läiskä, sitten toinen ja lopulta niitä oli jo aika paljon. Oma ihminen ensin syytti Setäponia, mutta sitten läiskiä alkoi olla niin omituisissa paikoissa, että Setä sai armahduksen. Paitsi niistä kahdesta isosta hampaanjäljestä selässäni, niistä Sedän on turha yrittää kiemurrella. Vaikka kuinka nopeasti juoksaisen alta pois kun Setä on sillä päällä, niin ihan aina en ehdi. Vaikka suurimman osan ajasta me kyllä olemme ihan sulassa sovussa, jos nyt emme ihan ystäviä vieläkään. Seuraavaksi syypäänä pidettiin karvanvaihtoaikaa, mutta varistan karvoja sitä tahtia, ettei sekään yksin ole selitys. Nyt minä alan olla jo varsin karvaton, kun karva hinkkautuu pois joka paikasta, mihin tulee vähänkään hankausta. Oma ihminen alkaa olla jo varsin huolissaan ja syynää milloin ihoani, milloin harjanjuurta ja milloin mitäkin. Saapa nähdä vietänkö alkutalven ihan nakuna vai löytyykö syy jostain. Minua tuo karvanlähtö ei häiritse, mutta Omaa ihmistä se tuntuu häiritsevän kyllä senkin edestä!

...mutta ainakin on helppo päätellä, miksi läiskät ovat tietyissä paikoissa

Showtime

Viime päivinä Oma ihminen on tuijoitellut paljon jalkojani. Lähinnä kolmea valkoista sukkaani, ja aina sitä seuraa päänpyörittelyä ja valitusvirttä. Pari päivää sitten Oma ihminen jopa meni niin pitkälle, että otti minut seisomaan tallinkäytävälle ja kasteli jalkani, hinkutti oikein kunnolla ja moneen otteeseen. Minä en ollut ollenkaan ihastunut asiasta ja vaelsinkin välillä sinne tänne. Välillä piti pysähtyä Poikaystävän karsinan luo tukea hakemaan, mutta Oma ihminen ja märkä sieni seurasivat kuin takiaiset sinnekin. Poikaystävä on se naapuritarhan tumma ruuna, joka aina hirnuu minulle ja minäkin välillä luon sinne päin pitkiä katseita, vaikka oikeastaan Poikaystävä on kyllä ihan liian vanha minulle.

Eilen käytiin Sedän seurassa kävelemässä maneesin pihalla, sain pitkästä aikaa suitsetkin päähäni. Välillä minä menin edellä, välillä Setä edellä ja takaisin tullessa minä jumituin ihmettelemään, mikä ihmeen jumputus kuuluu siitä punaisesta rakennuksesta matkalla maneesille. Oma ihminen nauroi että tunnen ilmeisesti olevani nuorisoa, kun meinasin lähteä diskoilemaan! Mutta kun Setä oli jo kaukana edellä ja Oma ihminenkin pyyteli, että joko mentäsiin, niin eihän siinä muu auttanut kuin kävellä kohti tallia taas.

Tänään Oma ihminenkin tuli melko aikaisin harjaamaan minua. Tallissa viereiseen karsinaan oli ilmestynyt ihan uusi tuttavuus, iso tumma tamma jonka kanssa piti nuuskutella pitkät pätkät. Ja eikös Oma ihminen kaivanut taas jostain sen märän sienen ja kävi kiinni jalkoihini. Tällä kertaa tosin en jaksanut vaellella niin paljoa, kun kuppiin ilmestyneet namiporkkanat veivät huomioni. Sitten sain suitset päähäni ja kävelin uuden tuttavuuden perässä maneesille.

Mutta mitä lempoa, maneesi olikin täynnä kaikkea uutta! Siellä oli muita hevosia, paljon ihmisiä, puomeja ja aitoja, ja minua vähän jänskätti. Välillä piti vähän tepastella miniravia, mutta kun Oman ihmisen mielestä hommassa ei ollut mitään ihmeellistä, niin ei kai siinä auttanut kuin kävellä ympäriinsä. Ja kun aikani olin kävellyt, niin homma alkoikin tuntua melko normaalilta.

Vaan sitten piti mennä toiseen päähän maneesia, sinne missä oli enemmän ihmisiä. Ja argh, katosta kuului kaikenlaista kopinaa ja rapinaa! Silloin kyllä piti juosta karkuun, kun Oma ihminen oli ihan tyhmä eikä älynnyt, että nyt vähintäänkin joku susi sieltä on hyppäämässä niskaan! Mutta ei, vaikka kuinka yritin kertoa että nyt olisi viisainta ottaa ritolat, niin siinä me vain sitten loppujen lopuksi kävelimme edestakaisin ja päädyin vain tuijottelemaan epäluuloisesti sinne ylös katsomoon. Ihmisillä on kyllä ihan uskomattoman huono itsesuojeluvaisto! Kun edellinen varsa oli esittänyt asiaankuuluvat loikat tuomareiden edessä, oli meidän vuoromme mennä seisomaan.

"Juoksen nyt kun pyydät, mutta ihan kohta kyllä jämähdän taas paikoilleni!"

Ja taas poseerataan...

Ja siinä sitten seisoin, vaikka olisin kyllä paljon mieluumin edelleen tuijotellut katsomosta vaaranpaikkoja. Sitten kävelimme kierroksen ja ravattiin kaksi, ja vaikka kuinka koitin aina oven luona ehdotella, että nyt voitaisiin jo lähteä, niin ei mennyt läpi - päädyimme takaisin seisomaan siihen tuomareiden eteen. Sitten sain punaisen nauhan suitsiini ja pääsin palaamaan muiden luo. Ulkona seisoskeltiin tovi jos toinenkin, ja sitten päädyimme vielä takaisin maneesiin. Nyt sain kävellä muiden hevosten kanssa ja sitten seisottiin rivissä. Minä sain sinisen ruusukkeen suitsiini ja Oma ihminen kassin, jota ei saanut syödä vaikka kuinka ihan vaivihkaa koitin haukata. Kassissa oli kuulemma minulle uudet, hienot suitset timanttiotsapannalla! Ehkä ensi kerralla saan sitten käyttää niitä, kun tänään en saanut poseerata vaaleanpunamustassa bling-bling-riimussani, kun kuulemma suitset olivat suotavammat.

Sitten lähdettiin takaisin kotiin. Aika väsyttävää tämä nättinä olo.