Kaljuilla on kivempaa?

Näyttelyn jälkeisenä päivänä Oma ihminen laittoi palkintosuitset päähäni, ja ne olivat ihan sopivan kokoiset. Tosin kokeilua seurasi sitten toinen osa ohjasoteharjoituksia. Jostain syystä millään ei kelvannut se, että nätisti peruutin kun toisessa suupielessä tuntui painetta. Jos Oma ihminen sattui seisomaan sillä puolella missä paine tuntui, saatoin kääntyä sinne päin ja sain kehuja. Mutta toiseen suuntaan kääntyminen oli tosi hankalaa, kehuja ei irronnut vaikka kuinka käännyin Oman ihmisen suuntaan tai peruutin, jos paine tuntui siellä toisessa suupielessä. Joskus ihmisiä on sitten vaikea miellyttää!

Yhtenä päivänä menimme ulos tervehtimään kärryjä, mitä nuuskuteltiin Kaverin kanssa pariin otteeseen keväällä. Kärryjen vieressä kasvoi porkkananpalojakin, joten kävin mielelläni siellä syömässä ne parempiin suihin. Mutta kerran kun otin sivuaskeleen, niin kärry pahus puraisi minua! Tai ainakin joku osui toiseen etujalkaani, ja minä päätin että kauempana kärryistä oleva ruoho on sittenkin kiinnostavampaa. Välillä käytiin mutka kärryjen luona syömässä porkkanaa milloin mistäkin osasta kärryjä ja sitten mentiin taas kauemmas. Mutta minä kyllä tunnistan hämäyksen kun sen näen. Kärryt yrittivät näyttää ihan viattomilta mutta minä tiesin kyllä, että ne vain odottivat tilaisuutta puraista minua taas. Vähän ajan kuluttua pääsinkin takaisin talliin ja kärryt jäivät ulos sateeseen, ähäkutti!

Parin päivän päästä Oma ihminen laittoi minut seisomaan käytävälle ja heilutteli jotain keppiä kauempana takanani, sitten lähempänä ja lopulta kosketteli jalkojani sillä. Kuulemma tarkoitus oli totuttaa minua siihen, että joku saattaa koskettaa jalkojani, mutta ei se ollut yhtään vastaavaa kuin kärryjen purema. Ilmeisesti hevosen tehtävä on sietää kaikkea omituista noiden hupsujen ihmisten taholta, joten seisoin vain paikoillani kun harjanvarreksi osoittautuneella kepillä siliteltiin minua ympäriinsä ja lopulta Oma ihminen jopa harjasi sillä minua vähän kyljistä ja pyllyn päältä. Minua ei häirinnyt se yhtään, mutta kyllä normaali harjaus silti tuntuu mukavammalta. Oma ihminen tosin vaikutti onnelliselta ja kehui minua kovasti.

Tässä vaiheessa karvani ei ole enää ihan näyttelykunnossa...

Noin viikko näyttelyn jälkeen minä aloin tiputtaa karvaa. Ensin turkkiini ilmestyi yksi läiskä, sitten toinen ja lopulta niitä oli jo aika paljon. Oma ihminen ensin syytti Setäponia, mutta sitten läiskiä alkoi olla niin omituisissa paikoissa, että Setä sai armahduksen. Paitsi niistä kahdesta isosta hampaanjäljestä selässäni, niistä Sedän on turha yrittää kiemurrella. Vaikka kuinka nopeasti juoksaisen alta pois kun Setä on sillä päällä, niin ihan aina en ehdi. Vaikka suurimman osan ajasta me kyllä olemme ihan sulassa sovussa, jos nyt emme ihan ystäviä vieläkään. Seuraavaksi syypäänä pidettiin karvanvaihtoaikaa, mutta varistan karvoja sitä tahtia, ettei sekään yksin ole selitys. Nyt minä alan olla jo varsin karvaton, kun karva hinkkautuu pois joka paikasta, mihin tulee vähänkään hankausta. Oma ihminen alkaa olla jo varsin huolissaan ja syynää milloin ihoani, milloin harjanjuurta ja milloin mitäkin. Saapa nähdä vietänkö alkutalven ihan nakuna vai löytyykö syy jostain. Minua tuo karvanlähtö ei häiritse, mutta Omaa ihmistä se tuntuu häiritsevän kyllä senkin edestä!

...mutta ainakin on helppo päätellä, miksi läiskät ovat tietyissä paikoissa