Elämää haavojen välissä

Näin hienot huurreripset sain kun juoksin hetken pakkasessa!

Tänään kuluttelin kaikessa rauhassa aikaa tarhassa heinänkorsia etsiskellen, kun Oma ihminen tuli paikalle. Sain kunnon harjauksen pitkästä aikaa, ja melkein kun aloin jo vähän tylsistyä paikoillaan seisomiseen, Oma ihminen otti minut kävelylle. Mielelläni kävelin Oman ihmisen vierellä ja katselin maisemia, viime kuukausina kun olen katsellut pääasiassa karsinan seiniä. 

Yhden talon pihassa oli paljon ihmisiä ja jotain pärisevää laitetta käynnisteltiin kun menimme ohi, mutta ensimmäisen tuijottelun jälkeen kävelin siitä ihan reippaasti ohi. Jatkettiin eteenpäin, mutta mitä kummaa, vaikka mentiin maneesille päin niin ei käännyttykään sinne, vaan jatkettiin suoraan. Vähäksi aikaa minun piti pysähtyä ja kysäistä Omalta ihmiseltä, että ihan tosissaanko me muka mennään suoraan, mutta kuulemma niin oli. Käytiin sitten yhden tien päässä kääntymässä ja palattiin samoja jälkiä takaisin. Mutta vähän maneesin risteyksen jälkeen aloin kuulostelemaan edessä kuuluvia ääniä ja päätin juurtua paikoilleni. Oma ihminen vähän hätisteli liikkumaan ja pari askelta suostuinkin luikertelemaan ääniä kohti, mutta sitten junttasin jalkani paikoilleen ja liikuin lähinnä vain taaksepäin, jos jonnekin. Oma ihminenkin meinasi jo vähän hermostua, kun en tullut mukaan. Mitä enemmän minua hätisteltiin liikkumaan, sitä syvemmälle maahan juurruin. Minä kuulin ihan outoja ääniä sieltä mutkan takaa ja yritin kaikin keinoin kertoa, että meidän on paljon turvallisempaa olla siinä, kun lähellä oli pari muutakin hevosta tarhaamassa, kuin lähteä äänten syötiksi. Ei haitannut, vaikka yksi autokin ajoi takaa ohi. Jonkin aikaa seisottiin ja otettiin aikalisää, sen jälkeen Oma ihminen kiepautti talutusnarun takajalkojeni takaa eikä siinä sitten muu auttanut kuin jatkaa eteenpäin kohti kamalia ääniä. Eikä menty kuin parikymmentä metriä ja johan Omalle ihmisellekin valkeni mitä minä yritin kertoa, edestä nimittäin tuli mies matalan pärisevän koneen päällä.

Vaikka missään ei pärisekään, niin aina voi
harrastaa häntä tötteröllä juoksentelua!

Onneksi vieressä oli aukeaa parkkipaikkaa, ja moottorikelkka päristeli kauempaa ohi. Minäkin vähän pörhennyin mutta kamelin selän katkaisi talon pihassa oleva pieni poika jonkun nelipyöräisen pärisevän koneen päällä. Siinä vaiheessa kyllä nostin hännän kohti taivasta ja otin arabiaskelluksen käyttöön! Oma ihminen tosin ilmoitti, että ihan sama missä pärisee, hänen päältään ei juosta - joten tyydyin sitten tanssahtelemaan jonkun metrin Oman ihmisen takana ja kävelyvauhtia. Olipas jännää!




Sitten käytiin vielä pikku lenkki siltaa kohti, mutta hyvissä ajoin ennen sitä käännyttiin ympäri ja mentiin takaisin tarhaan. Vähän yritin ehdotella, että mennäänkö sittenkin talliin muiden luo, mutta kun Oma ihminen alkoi järjestellä narua taas sen näköisenä että kohta se kiepahtaa takajalkoihini, päätin sittenkin kulkea ehdotettuun suuntaan. Sitten pääsinkin jatkamaan heinien syömistä.

Joulun odotusta

Jottei elämä kävisi liian helpoksi, juhlistin ohjasajolenkkiä parin päivän päästä raapaisemalla itselleni taas uuden haavan, tällä kertaa kinterehaavan kanssa samaan jalkaan, vuohisen ulkosyrjälle. Se oli paljon matalampi kuin muut, mutta Oma ihminen siitä huolimatta kääri jalan siteeseen pariksi päiväksi ja sitten seisottiin taas karsinassa. Argh. Sillä aikaa kun Oma ihminen kävi suurennuslasin kanssa karsinanpohjaa läpi sain odotella hetken tosi kivassa karsinassa, jossa saattoi yrittää haukata palan ikkunan suojana olevasta styroksista. Se tosin kiellettiin aika nopeasti, mutta sen sijaan keskityin sitten kovertamaan reikää oven laudoitukseen. Minä olisin ihan mielelläni jäänyt asustamaan siihen karsinaan, mutta jostain syystä Oma ihminen palautti minut kuitenkin melko pian takaisin omaan karsinaani...

Haava numero kaksi eli säären haava alkoi myös oikutella, joten siihenkin laitettiin side vähäksi aikaa. Seuraavana päivänä pääsin hetkeksi ulos ja sitä seuraavana vähän pidemmäksi aikaa, ja karsinan pohjaan ilmestyi kumimatto. Sitten vienot vihjailuni siitä, että haluaisin pitää jalkani ihan ilman siteitä menivät vihdoin perille (jostain syystä Oma ihminen ei tuntunut arvostavan sitä, että potkin aina pari kertaa protestiksi, kun pinteliä käärittiin takaisin) ja saan nyt tarhailla puoli päivää ihan ilman mitään ylimääräisiä suojia.

Vaikka ihmiset eivät runsaista tutkimuksista huolimatta ole onnistuneet paikallistamaan haavojen syytä, niin nykyään joudun ulkoilemaan ihan yksin, varmuuden vuoksi kuulemma. Yksin on paljon tylsempää, mutta onneksi aina välillä voi kurkata lantalan seinän yli, mitä muut tekevät toisessa tarhassa. Nyt olen jo niin iso, ettei tarvitse edes pahasti kurkotella, että näen  sinne! Välillä juttelen Isoveljelle talliin tai naapuritarhaan. Me olemme Isoveljen kanssa jo melkein parhaat kaverukset, vaikka Poikaystäväkin kovasti hörisee minulle aina, kun Oma ihminen ottaa minut käytävälle seisomaan.

Mutta nyt keskityn omenan syöntiin ja toivotan teille kaikille oikein mukavaa joulua!

Takaisin töihin

Toistaiseksi olen ollut kolhimatta jalkojani enempää ja vanhatkin haavat alkavat hiljalleen umpeutua. Ihmisetkin heltyivät ja laittoivat minulle taas Sedän seuraksi tarhaan. Luntakin on tullut sen verran että varovaisesti uskallan ravaillakin välillä, etenkin silloin kuin kuuluu omituisia ääniä, kuten lumen kolausta tai auton ikkunoiden raaputusta. Ainoa miinus on se, että ulkoilua on edelleen vain puoli päivää. Kuulemma alunperin suunnitelmana oli päästää meidät ulkoilemaan kolmistaan Sedän ja uuden karsinanaapurini Isoveljen kanssa. Mutta Setä on ihan niuho eikä anna minun edes höristä ohikulkevalle Isoveljelle joten ihmiset hautasivat kolmen kimpan suunnitelmat vähin äänin.

Mutta siitä huolimatta tänään jätettiin Setä karsinaan ja lähdimme Isonveljen kanssa kävelylle! Oma ihminen ripusteli taas minut täyteen remmejä ja sitten mentiin. Isoveli oman ihmisensä kanssa edellä, minä keskellä ja Oma ihminen ohjien päässä viimeisenä. Muuten olisi ollut ihan kivaa, mutta Oma ihminen oli virittänyt sen kamalan remmin häntäni alle! Hyi! Yöks! Yäk!

Välillä melkein unohdin sen remmin, mutta sitten se tuntui taaas eikä lähtenyt millään pois vaikka yritin ravata paikoillani ja vähän pukitellakin. Pukitellessa piti vain olla tarkkana etten osunut Omaan ihmiseen, mutta koitin pitää jalkani mahan alla ja pukittaa vähän pois päin Omasta ihmisestä. Mutta sekään ei auttanut, remminpahus oli ja pysyi joten ei siinä muu auttanut kuin kävellä menemään. Takaisin kääntymisen jälkeen yritin jo vähän haukata ohimennen evästä tien viereltä, mutta Oma ihminen käskytti vain eteenpäin ja sitten asettauduin taas Isonveljen hännän taakse suojaan. Kovasti silti kuului kehuja sieltä takaa ja takaisin karsinaan päästyäni sain vähän namiporkkanaakin joten kaipa sen remmin sietäminen kannatti.

Mistä näitä haavoja oikein tulee?

Kolmen viikon pakkoseisomisen jälkeen Oma ihminen päätti, että nyt saa riittää. Pääsimme Poikaystävän kanssa kävelylle, käveltiin ison tien viereen ja takaisin tallille. Poikaystävä edellä ja minä perässä, välillä melkein hännässä kiinni kävellen. Olipa ihanaa päästä haistelemaan taas raikkaita tuulia, vähän piti yrittää juoksaistakin siitä riemusta, mutta Oma ihminen oli ihan tylsä ja käskytti vain kävelemään. Mutta sekin sopi, kunhan sain katsella vaihtuvia maisemia!

Seuraavana päivänä pääsin Sedän kaveriksi ulos muutamaksi tunniksi. Olisin varmaan juoksaissutkin, mutta maassa oli tarjolla sen verran heinää että päätin kuitenkin priorisoida asiat ja keskityin lähinnä syömiseen. Siitä innostuneina ihmiset päästivät minut ulos seuraavanakin päivänä. Siihen mennessä Oma ihminen ja Tallinemäntä alkoivat näyttää jo vähän liian tyytyväisiltä, joten järjestin itselleni toisen haavan siihen viereiseen takajalkaan. Säären sisäpuolelle tällä kertaa, samanlaisen siistin viillon. Olisittepa nähneet ne ilmeet! Ihan selvästi näin kuinka Oma ihminen laski takaperin kymmeneen ennen kuin kommentoi mitään...

Puhdistusoperaatiohan siitä tuli ja puolen päivän ulkonaolo vaihtui pariin tuntiin ilman seuraa, joten en kyllä tiedä kannattiko tuo ihmisten aktivointi loppujen lopuksi sittenkään. Sentään uusi haava on vähän paremmassa paikassa kuin edellinen, joten pääsen edelleen ulos ja bonuksena ruokakuppiin tipahtaa taas vähän kauraakin, tosin ensimmäisinä päivinä siinä oli taas se vähän outo sivumaku. Mutta ei haittaa, kaikki ruoka mitä kupissa on katoaa kyllä parempiin suihin välittömästi!

Nyt ihmiset ovat sitten haavanhoidon ohessa kävelleet pitkin ja poikin tarhaa, tutkineet karsinaa ja miettineet päänsä puhki, mistä minä näitä haavoja oikein saan. Minä tiedän kyllä, mutten kerro!