Takaisin töihin

Toistaiseksi olen ollut kolhimatta jalkojani enempää ja vanhatkin haavat alkavat hiljalleen umpeutua. Ihmisetkin heltyivät ja laittoivat minulle taas Sedän seuraksi tarhaan. Luntakin on tullut sen verran että varovaisesti uskallan ravaillakin välillä, etenkin silloin kuin kuuluu omituisia ääniä, kuten lumen kolausta tai auton ikkunoiden raaputusta. Ainoa miinus on se, että ulkoilua on edelleen vain puoli päivää. Kuulemma alunperin suunnitelmana oli päästää meidät ulkoilemaan kolmistaan Sedän ja uuden karsinanaapurini Isoveljen kanssa. Mutta Setä on ihan niuho eikä anna minun edes höristä ohikulkevalle Isoveljelle joten ihmiset hautasivat kolmen kimpan suunnitelmat vähin äänin.

Mutta siitä huolimatta tänään jätettiin Setä karsinaan ja lähdimme Isonveljen kanssa kävelylle! Oma ihminen ripusteli taas minut täyteen remmejä ja sitten mentiin. Isoveli oman ihmisensä kanssa edellä, minä keskellä ja Oma ihminen ohjien päässä viimeisenä. Muuten olisi ollut ihan kivaa, mutta Oma ihminen oli virittänyt sen kamalan remmin häntäni alle! Hyi! Yöks! Yäk!

Välillä melkein unohdin sen remmin, mutta sitten se tuntui taaas eikä lähtenyt millään pois vaikka yritin ravata paikoillani ja vähän pukitellakin. Pukitellessa piti vain olla tarkkana etten osunut Omaan ihmiseen, mutta koitin pitää jalkani mahan alla ja pukittaa vähän pois päin Omasta ihmisestä. Mutta sekään ei auttanut, remminpahus oli ja pysyi joten ei siinä muu auttanut kuin kävellä menemään. Takaisin kääntymisen jälkeen yritin jo vähän haukata ohimennen evästä tien viereltä, mutta Oma ihminen käskytti vain eteenpäin ja sitten asettauduin taas Isonveljen hännän taakse suojaan. Kovasti silti kuului kehuja sieltä takaa ja takaisin karsinaan päästyäni sain vähän namiporkkanaakin joten kaipa sen remmin sietäminen kannatti.