Päivät pimenee ja karvat vähenee

Viime viikkojen lenkit ovat menneet ihan
hämärähommiksi. Tätä se sitten on taas
seuraavat ihan liian monta kuukautta.

Kesällä tallinpihaan ilmestyi uusi koppi. Aluksi en kiinnittänyt siihen huomiota, mutta sitten Oma ihminen innostui taas lastausharjoituksista ja jouduin kiipeämään siihen vihreään hirvitykseen vaikka kuinka monta kertaa. En tykkää. Menin silti. Useimmiten. Ja silloinkin kun en olisi mennyt, jouduin kuitenkin menemään. Ihan mälsää.

Olisihan se pitänyt arvata, mihin moinen johtaa. Juuri niin. Tänään minut sitten puettiin loimeen (tai olen ollut loimi päällä jo monta päivää tarhassa, enkä tykkää ollenkaan!) ja taas piti kivuta kyytiin. Puomi sulkeutui takanani ja vaikka aloin jo epäillä pahinta ja tärisin jännityksestä, oli liian myöhäistä paeta paikalta. Takaluukku meni kiinni ja sitten viimeinenkin valonpilkahdus takaani sulkeutui. Oma ihminenkin kaikkosi kopista ja jäin yksin. Miten tässä taas kävi näin?

Täällä olen, vaikken tahtoisi. Päästäkää pois.

Kun vihdoin pääsin taas ulos, niin arvasihan sen, missä olimme. Klinikan pihalla tietysti. Argh! Siellä siis seisoin, karsinassa kaltereiden takana enkä muuta voinut, vaikka kuinka koitin vähän loikkia, kiertää ja huutaa ahdinkoani ilmoille. Ihmiset vain jutustelivat keskenään oven toisella puolella. Aikamme odoteltuamme pääsimme sisään, eläinlääkäri kopeloi minua ympäriinsä ja sitten kävin juoksemassa vähän aikaa pihalla ja sitten maneesissa. Sisään palattuamme kaulaa nipistettiin taas ja sitten alkoikin taas niin kovin ramaista... Torkuskellessani kävelin uuteen paikkaan, jotain puuhattiin takajalkojeni ympärillä ja sitten palasin taas tuttuun nurkkaan seisoskelemaan. Ja siinä sitten sainkin seistä aika kauan. Vihdoin pääsin liikkeelle, mutta minne askeleeni johtivatkaan - juuri niin, taas vihreän hirvityksen luukun eteen. Yritin vähän vetää vastaan, mutta ei auttanut. Kiipesin siis sisään ja Oma ihminen laittoi takapuomin paikoilleen. Itse asiassa ei se vihreä hirvitys ihan niin paha olekaan, tällä kertaa en jännittänyt enää yhtä paljon. Tosin kyllä minua vielä pikkuisen väsyttikin. Onneksi seuraavan kerran ulkoilmaan päästyäni olimme taas kotona, ja karsinasta löytyi muutama heinänkorsikin. Ah autuutta!

Olen vankina. Apua, auttakaa!

Oma ihminen selitti innoissaan Tallinemännälle, kuinka hienosti olin kivunnut kyytiin klinikan pihalla. Takapolven kysta oli pienentynyt miltei olemattomiin ja vaikka muutama uusi luulöydös näkyi kuvissa, ne ovat kuulemma niin pieniä tai sellaisessa paikassa, että niistä tuskin tulee mitään ongelmaa jatkossakaan. Alaleukani kipeä patti on hampaan juuren kohdalta ärtynyt luu, joka kuulemma asettuu ajan kanssa itsekseen. Syksykaljuni aiheutti hämmästystä eläinlääkärissäkin, mutta koska ihoni on hyväkuntoinen, jäämme odottamaan sen osalta verikokeiden tuloksia.

Koska tasainen elämä on tylsää, vein tänäkin vuonna talvikarvanvaihdon extremelajiksi ja tipautin kaiken karvan pois. Oma ihminen koitti kyllä kertoa, että yleensä hevoset kasvattavat sitä uutta karvaa samalla, kun tiputtavat vanhaa, mutta kukapa häntä on ennenkään kuunnellut... Nyt alan olla jo tasaisesti klipatun hevosen näköinen, muutamaa karvaläiskää lukuun ottamatta. Viiko sitten näytin tosi komealta (Oman ihmisen sanoilla "koinsyömä tilkkitäkki") kaljuine läiskineni. Kieltämättä irtoava karva kutittaa, ja sen vuoksi ja koska Oma ihminen on koittanut säästää niitä paria karvaa mitä selässäni vielä oli jäljellä, olenkin saanut olla pari viikkoa ihan vain karvanvaihtolomalla. Olemme siis käyneet lähinnä kävelyillä ihan kuin vanhaan hyvään aikaan, ennen kuin Oma ihminen keksi, että selkäänikin voi kiivetä.

Kaljuilla on kivempaa? Tässä menossa "Koinsyömä tilkkutäkki"-vaihe.

Nykyään olen miltei kauttaaltaan tuon sään vierustan näköinen.
Harva hevonen osaa klipata itse itsensä!

Töitä, eikä!

Oma ihminen on viihtynyt paljon selässäni, ja olemme pyörineet kentällä aika paljon. Yhtenä päivänä kentälle tuli Ratsuttajakin! Muistattehan, se tyyppi jonka luona vietin pari kuukautta vuosi sitten. Minä olin juuri keskittynyt liehumaan tuulen mukana pitkin kenttää, kun kaveritkin otettiin talliin hetkeä aikaisemmin. Ratsuttaja tuli ja otti Oman ihmisen paikan narun päässä. Ja hups, sitten ei saanutkaan enää liehua. Piti kävellä ja juosta ja laukata pienehköllä ympyrällä ja keskittyä siihen, mitä Ratsuttja sanoi eikä siihen, mitä ympäristössä tapahtui. Ei tällaisesta ollut mitään puhetta!

Laukatessani Oma ihminen kehui kuinka valaisevaa on katsella minun liikkumista kerrankin vähän kauempaa. Ei kuulemma ole mikään ihme, jos välillä laukassa liinan päässä pukittelen ja selästä käsin laukka tuntuu aina välillä vähän hankalalta. Kuulemma vaihdoin takajaloilla laukkaa melko tiheästi, joten ei ihmekään ettei se tunnu hyvältä. Minuakin hermostuttaa, kun kaikki jalat eivät pysy mukana ja siitä ärsyyntyneenä sitten pukitan. Kuulemma tuo selittää minun "tuhahdus ja perä lentää" -esitykseni liinan päässä.

Sitten ratsuttaja nousi selkääni. Ja jos liinan päässä piti tehdä töitä, niin satulan alla niitä vasta pitikin tehdä! Laitoin kaulan ihan kaarelle ja lyhensin itseni rungosta ihan lyttyyn, kun koitin kipittää takajaloillani riittävästi. Jos koitin kiihdytellä yhtään, jouduin pienelle ympyrälle. Ja ne oli tosi pieniä, Oman ihmisen pienet ympyrät on ainakin kaksi kertaa isompia. Kun Ratsuttaja oli tyytyväinen käyntiini, sain ravata. Siinäkään ei saanut kiihdytellä yhtään. Rankkaa, tuollainen! Ratsuttaja hymyili selässäni ja kehui, kuinka mukavaa siellä on istua. Hymy hyytyi vähän, kun tuli laukannostojen aika. Voi olla, että pari kertaa pukitin nostossa protestiksi, mutta laukattavahan se oli silti. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Alkoi olla jo aika hiki, vaikka välillä sain kävelläkin. Onneksi jälkimmäisessä kierroksessa oli helpompi laukata, en pukitellutkaan yhtään. Huh! Oma ihminenkin kävi selässäni ja kävelin ja ravasin hänenkin kanssaan. Vähän koitin kiihdytellä ravissa, mutta se ei ollut edelleenkään sallittua. Aina kannattaa silti yrittää.

Ja näin kintut nousee, ja kintut nousee näin...

Talliin päästyäni sentään sain porkkanaa ja kunnon venytykset jaloilleni. En jaksanut edes pahasti protestoida takajalkojen eteenvenytystä, mitä nyt muodon vuoksi pari kertaa heilutin jalkaani, ennen kuin annoin Oman ihmisen viedä sen vatsan alle. Seuraavana päivänä sainkin sitten vain kävellä narun päässä ja sitten Oma ihminen katosi pariksi päiväksi. Sitten käytiin kavereiden kanssa pitkällä lenkillä ihan uusissa maisemissa. Aluksi minua vähän jännitti, mutta sitten huomasin, että käynnissä pysymällä pääsee helpommalla. Kävelin kiltisti silloinkin, kun pääsimme pitkän suoran päähän ja edessä kulkeva tallikaveri oli vähän sitä mieltä, että suorat on tehty juoksemista varten.

Maastossa ei ärsyttänyt mikään. Oma
ihminen loisti kuin Naantalin aurinko
ja keskittyi hengittämään minua rennoksi.

Seuraavalla viikolla minua ärsytti kaikki. Siis ihan kaikki. Näytin Omalle ihmiselle hapanta naamaa, uhmailin, kyttäilin ja kentällä kaikki oli pelottavaa ja epäilyttävää. Tylsä Oma ihminen tosin torppasi ryntäilyt heti. Eikä väistänyt, vaikka karsinassa tai taluttaessa koitin katsoa pahasti, heiluttaa päätä ja vähän nousta kahdelle jalallekin, jos minua koitettiin lähestyä edestä. Oma ihminen pyöritteli päätään ja totesi, että taitaa prinsessalla olla pari hernettä patjan alla. Miten niin, ei minulla mitään patjaa ole, puruja vain karsinan pohjalla. Kaikki herneet olisin kyllä syönyt, jos olisin löytänyt!

Hierojakin kävi, ja eniten minua ärsytti kaikki. En olisi millään malttanut seistä paikoillani, vaan seilasin pitkin käytävää niin paljon, kun narut antoivat myöten. Kun en päässyt seilaamaan, kuoputin lattiaa jalallani. Ja toisella. Ja koitin napata Hierojaa hihasta, jos vain sain tilaisuuden. Jalkoja hierottaessa nostelin nitä niin, että Oma ihminen lopulta piti useammankin kerran jompaa kumpaa etujalkaani ylhäällä. Ihan niin kuin se olisi vaikuttanut mihinkään, kyllä meikätyttö tarvittaessa seisoo vaikka kahdella jalalla! Ei mitään väliä, onko ne jalat ristikkäiset vai samalla puolella, kyllä onnistuu! Kotiläksyksi saatiin tehdä pari päivää vain helppoja ja mukavia asioita että saadaan minut paremmalle tuulelle, kuulemma lihakset olivat selvästi joutuneet tekemään töitä, mutta mitään kiukkuiluni selittävää kunnon jumia ei löytynyt. Sen mukaan, mitä Hieroja ehti ramppaamiseltani minua kopeloida.

Koko alkuviikon jaksoin olla ärsyyntynyt, uhmainen ja pakkaspörheä. Tänään olo alkoi vähän kirkastua ja kävin kentällä kantamassa Omaa ihmistä ihan rauhassa. Käveltiin ja ravattiin enkä pörhöillyt yhtään kuten vaikka eilen, kun olin narun nokassa. En kiukkuillut karsinassa ja ratsastuksen jälkeenkin maltoin seistä ihan rauhassa, kun Oma ihminen jäi suustansa kiinni tallikavereiden kanssa matkalla kohti karsinaa. Ehkä se tästä taas.