Päivät pimenee ja karvat vähenee

Viime viikkojen lenkit ovat menneet ihan
hämärähommiksi. Tätä se sitten on taas
seuraavat ihan liian monta kuukautta.

Kesällä tallinpihaan ilmestyi uusi koppi. Aluksi en kiinnittänyt siihen huomiota, mutta sitten Oma ihminen innostui taas lastausharjoituksista ja jouduin kiipeämään siihen vihreään hirvitykseen vaikka kuinka monta kertaa. En tykkää. Menin silti. Useimmiten. Ja silloinkin kun en olisi mennyt, jouduin kuitenkin menemään. Ihan mälsää.

Olisihan se pitänyt arvata, mihin moinen johtaa. Juuri niin. Tänään minut sitten puettiin loimeen (tai olen ollut loimi päällä jo monta päivää tarhassa, enkä tykkää ollenkaan!) ja taas piti kivuta kyytiin. Puomi sulkeutui takanani ja vaikka aloin jo epäillä pahinta ja tärisin jännityksestä, oli liian myöhäistä paeta paikalta. Takaluukku meni kiinni ja sitten viimeinenkin valonpilkahdus takaani sulkeutui. Oma ihminenkin kaikkosi kopista ja jäin yksin. Miten tässä taas kävi näin?

Täällä olen, vaikken tahtoisi. Päästäkää pois.

Kun vihdoin pääsin taas ulos, niin arvasihan sen, missä olimme. Klinikan pihalla tietysti. Argh! Siellä siis seisoin, karsinassa kaltereiden takana enkä muuta voinut, vaikka kuinka koitin vähän loikkia, kiertää ja huutaa ahdinkoani ilmoille. Ihmiset vain jutustelivat keskenään oven toisella puolella. Aikamme odoteltuamme pääsimme sisään, eläinlääkäri kopeloi minua ympäriinsä ja sitten kävin juoksemassa vähän aikaa pihalla ja sitten maneesissa. Sisään palattuamme kaulaa nipistettiin taas ja sitten alkoikin taas niin kovin ramaista... Torkuskellessani kävelin uuteen paikkaan, jotain puuhattiin takajalkojeni ympärillä ja sitten palasin taas tuttuun nurkkaan seisoskelemaan. Ja siinä sitten sainkin seistä aika kauan. Vihdoin pääsin liikkeelle, mutta minne askeleeni johtivatkaan - juuri niin, taas vihreän hirvityksen luukun eteen. Yritin vähän vetää vastaan, mutta ei auttanut. Kiipesin siis sisään ja Oma ihminen laittoi takapuomin paikoilleen. Itse asiassa ei se vihreä hirvitys ihan niin paha olekaan, tällä kertaa en jännittänyt enää yhtä paljon. Tosin kyllä minua vielä pikkuisen väsyttikin. Onneksi seuraavan kerran ulkoilmaan päästyäni olimme taas kotona, ja karsinasta löytyi muutama heinänkorsikin. Ah autuutta!

Olen vankina. Apua, auttakaa!

Oma ihminen selitti innoissaan Tallinemännälle, kuinka hienosti olin kivunnut kyytiin klinikan pihalla. Takapolven kysta oli pienentynyt miltei olemattomiin ja vaikka muutama uusi luulöydös näkyi kuvissa, ne ovat kuulemma niin pieniä tai sellaisessa paikassa, että niistä tuskin tulee mitään ongelmaa jatkossakaan. Alaleukani kipeä patti on hampaan juuren kohdalta ärtynyt luu, joka kuulemma asettuu ajan kanssa itsekseen. Syksykaljuni aiheutti hämmästystä eläinlääkärissäkin, mutta koska ihoni on hyväkuntoinen, jäämme odottamaan sen osalta verikokeiden tuloksia.

Koska tasainen elämä on tylsää, vein tänäkin vuonna talvikarvanvaihdon extremelajiksi ja tipautin kaiken karvan pois. Oma ihminen koitti kyllä kertoa, että yleensä hevoset kasvattavat sitä uutta karvaa samalla, kun tiputtavat vanhaa, mutta kukapa häntä on ennenkään kuunnellut... Nyt alan olla jo tasaisesti klipatun hevosen näköinen, muutamaa karvaläiskää lukuun ottamatta. Viiko sitten näytin tosi komealta (Oman ihmisen sanoilla "koinsyömä tilkkitäkki") kaljuine läiskineni. Kieltämättä irtoava karva kutittaa, ja sen vuoksi ja koska Oma ihminen on koittanut säästää niitä paria karvaa mitä selässäni vielä oli jäljellä, olenkin saanut olla pari viikkoa ihan vain karvanvaihtolomalla. Olemme siis käyneet lähinnä kävelyillä ihan kuin vanhaan hyvään aikaan, ennen kuin Oma ihminen keksi, että selkäänikin voi kiivetä.

Kaljuilla on kivempaa? Tässä menossa "Koinsyömä tilkkutäkki"-vaihe.

Nykyään olen miltei kauttaaltaan tuon sään vierustan näköinen.
Harva hevonen osaa klipata itse itsensä!