Ei mikään varsa enää

Poseeraus? Mikä poseeraus?

Hei vain kaikki! Sainpa vihdoin hätisteltyä Oman ihmisen pois näppäimistöltä ja pääsin itse ääneen pitkästä aikaa. Tiesittekö, että minä täytin tänään pyöreät viisi vuotta? Ajatella.

Perinteinen syntymäpäiväpotretti jäi ottamatta, kun virallinen kuvaaja teki vielä matkaa takaisin kotimaahan. Sen sijaan juhlin syntymäpäiviäni töiden merkeissä. Luitte ihan oikein. Minä odotin porkkanoita, leipää ja ehkä banaania. Hierontakin olisi ollut oikein mukava. Vaan ei, iltaheinien aikaan Oma ihminen tuli paikalle ja palvelun sijaan laittoi minulle satulan selkään. Sääti vielä joidenkin palojen kanssa vaikka kuinka kauan, ennen kuin lähdettiin ulos.  Minulle se sopi hyvin, syöty heinä on hyvä heinä.

Kentän laidalle oli ilmestynyt uusi juttu aitan seinää vasten nojailemaan. Oma ihminen koitti vakuuttaa, että ei se ole mitään, tehdään vaan hommia. Minä koitin pää kierossa tuijottaa ja ottaa selvää, pitäisikö siitä huolestua vai ei. Eilen huolestuin ja heitin hienot pukit sen jutun kohdalla, mutta ketään muuta ei kiinnostanut. Ehkä se onkin vaaraton. Pidän sitä varmuuden vuoksi kuitenkin silmällä vielä pari päivää. Viereisen talon pihalta kaikuva mekkala (hitsausta, sanoi Oma ihminen) ei sen sijaan minua kiinnostanut. Mikään niin äänekäs ei voi olla paha. Kunhan ei tule liian lähelle. Ohi ajanut auto rämisevine takaosineen oli vähän siinä rajalla.

Oikeasti? Laita se kamera jo pois
niin mennään talliin, sinne jäi vielä heiniä!

Oma ihminen ei enää anna minun juoksennella kentällä miten sattuu, hänestä on tullut jo vähän vaativa näin vanhemmiten. Pitää keskittyä, vetäistä mahaa sisään ja kiertää koko kroppa mukaan ympyröille. Lyhentää askelta ja pidentää askelta. Pukitellakaan ei saisi, ja laukassakin täytyy muistaa taivuttaa niskaa menosuuntaan. Ja pitää lukua siitä, mikä jalka on milloinkin liikkumisvuorossa. Ei saa ryntäillä eikä hidastella. Onneksi kuitenkin Oman ihmisen saa vielä aika helposti tyytyväiseksi. Riittää kun vetää mahan sisään, rentouttaa niskaa ja polkee kaikilla jaloilla yhtä paljon. Silloin saa kehuja ja rapsutusta. Miinuspuolena se on aika raskasta, mutta onneksi välillä saa kävellä, jos tekee Oman ihmisen mielestä hyvin. Emmekä me loppujen lopuksi edes menneet kovin kauan ja sitten pääsin takaisin talliin. Matkalla kävimme katsomassa tarkemmin sitä juttua, mutta koska se oli osoittautunut aika paikoillaan pysyväksi ja sen vieressä kasvoi pensaita, jäin mieluummin mutustamaan niitä kuin tutkin juttua. Kaverit ovat opettaneet, että jokainen ruokailutilanne tulee hyödyntää huolella. Siksi olemmekin kaikki kauniin pyöreitä.

Karsinassa viimein sain asiaankuuluvien rapsutusten ja kehujen lisäksi vielä vähän ekstraporkkanoita ja leipää. Ja tällä kertaa ihan kuppiin asti. Omalla ihmisellä on ollut viime aikoina kiero tapa hukata porkkananpaloja heiniini. Niiden löytämiseen menee aina hetki, ja kun kaikki on metsästetty parempiin suihin, huomaan joskus olevani yksin tallissa. Kavereiden lähtö on aina kamalaa, mutta sitten asetun kyllä seisomaan ihan rauhassa yksiööni. Porkkanoita metsästäessäni kavereiden lähtö tuppaa menemään vähän ohi, joten hyvä hermostuminen jää välistä. Mutta no, samapa se kunhan syömistä riittää!

50 shades of pink

Itku pitkästä ilosta ja niin edelleen. Superviikkoa seurasi pari vapaapäivää ja sitten taas paluu kevyeen työskentelyyn. Mintin valmennuksessa viime viikolla Daisy oli jotenkin vaisu, vaikka ihan kohtuullisesti menikin. Edellispäivänä se pärski ravissa räkää ihan kaaressa muutaman kerran (vaikka muuten nenä pysyikin kuivana), joten mittasin lämmön, kun pääsimme taas talliin. Ja kohollahan se oli. Parin seuraavan päivän lukemat pysyivät edelleen hevosen normaalilämmön rajoissa, mutta olivat kuitenkin selvästi päälle Daisyn normaalilämmön, joten seuraava viikko kuluikin sitten tarhaillen ja satunnaisin talutuslenkein. Virtaa tosin alkoi olla parin päivän jälkeen taas sen verran, että mikä ikinä lämpöä nostikin, se meni nopeasti ohi. Pidin kuitenkin viikon vapaata varmuuden vuoksi. Hevosen lepäillessä minulla oli siis aikaa puunata varusteita.

Kun ostin Daisyn, päätin että nimestä huolimatta en kyllä tee siitä mitään prinsessahevosta. Siitä huolimatta, että se on välillä melkoinen teiniprinsessa. Ja varusteita, loimia ja muuta sälää ostan vain järkevästi ja tarpeeseen. Jep, jep.

Pinkki warderoobi on vallannut paikkaansa ihan huomaamatta. Homma lähti alkuun varpajaislahjaksi saaduista pinkeistä harjoista. Sitten löytyi ihana vaaleanpunainen riimu, jonka Lena Furnbergin hevospiirroksia en voinut vastustaa. Hööksin alelaarista löytyi myös vaaleanpunainen Furnbergin heppapiirroksella brodeerattu satulahuopa, joka ehdottomasti vaati päästä käyttöön. Lapsuuden Hevoshullun parissa vietetyt hetket ovat jättäneet pehmeän kohdan hyvin tehtyjä sarjakuvapiirroksia kohtaan. Jos jostain löytyy Thelwell-varusteita, olen konkurssissa. Älkää vinkatko, jos niitä on olemassa!

Ai niin, tarhasuojatkin ovat pinkit!

Hanskat ja satulahuopa melkein sävy sävyyn.

Siitä se sitten lähti. Vanhan otsapannan jäätyä lyhyeksi tilalle tuli vaaleanpunainen bling bling -otsapanta. Arvoin hetken sen ja omenanvihreän pannan välillä. Saatan ostaa vielä sen vihreänkin. Siihen löytyy jo yhteensointuva satulahuopa ja naruriimu.

Sitten löytyi niin herkullisen värinen pinkki satulahuopa, että se oli ihan pakko ostaa. Omat talvihanskat ja pipo osuivat sattumalta samaan sävyyn. Sitten Daisy alkoi väläytellä ihan oikean ratsun elkeitä ja omat tavoitteet pomppasivat heti taivaisiin. Jos vaikka jotkut rataharjoitukset edes kävisi testaamassa tämän kesän aikana? Koulukisoissa on pakko olla kannukset, ja kaikkein lyhyimmät nysät mitä tästä kaupungista löytyi, olivat muoviset ja värilliset. Musta-pinkit, tottakai. Sitten peli alkoikin olla jo menetetty, ja kun huomasin myynnissä olevan turpahihnan jonka koristepehmuste oli pinkki, niin pakkohan sekin oli saada. Enhän minä edes käytä Daisylla turpahihnaa nykyään (se oli työläs viritellä naruriimun alle joten otin sen pois ja sillä tiellään se on edellen). Mutta kun sekin on koulukisoissa pakollinen, niin täytyyhän se olla olemassa siltä varalta, jos joskus...

Eläköön kiimat!

Poseeraamaan ehtii aina.

Tammanomistajalla ei tylsää päivää ole. Kevät voi tuoda mukanaan ongelmiakin, mutta näyttää siltä, että minä kuulun onnekkaiden kerhoon siinä mielessä, ettei Daisysta sukeudu *kop, kop* kiukkuilevaa kiimahirviötä sinä aikana kuusta. Itse asiassa viime vuoden tapaan pumpulipäisyys näyttää jatkuvan. Välillä se stoppaa kesken kaiken (etenkin, jos ohitetaan toinen hevonen läheltä tai ollaan maneesin selkäännousupäässä) nostelemaan häntäänsä, mutta muuten se on sangen lunki ratsastaaa. Stoppailu on ainakin vielä lähinnä mukavaa vaihtelua normaalimpiin sinkoiluihin verrattuna... Ylimääräiset häröilyt jäävät pois, se on rauhallinen ja jaksaa keskittyä töihin eikä ylimääräisiin ärsykkeisiin. Saisiko hevosen jotenkin ikikiimaan?

Toki kipinää edelleen löytyy ajoittain. Kuten silloin, kun vihdoin sain Daisyn kulkemaan maneesin epäilyttävimmän nurkan vierestä asiallisessa järjestyksessä - siihen asti, kunnes nurkasta alkoi kuulua kahinaa. Kiitos vain, varpuset. Silloinkaan Daisy ei sinkoillut mihinkään, mutta taas on vähän vaikeampaa saada se uskomaan, ettei se nurkka ole oikeasti yhtään epäilyttävä. Isompaa kipinää se iski myös silloin, kun tien vieresä pellolla ohitetut kaksi traktoria lähtivätkin tulemaan tietä pitkin meidän perässä. Ei ihan kiinni häntäjouhissa, mutta seurasivat kuitenkin pätkän. Silloinkaan Daisy ei leikkinyt leijaa, mutta ravasi kuitenkin kävelemisen sijaan ja koitti kiilata koko ajan minun edelleni poikittain (olin siis taluttamassa).

Myös sorsien poikamiesparvi aiheutti yhtenä päivänä vähän epäjärjestystä. Ne laskeutuivat ojaan juuri vähän ennen kuin meidän piti ylittää silta. Silta oli muutenkin vähän epäilyttävämpi, kun jäät olivat irronneet siitä paria päivää aiemmin ja virtaus - ja sitä myöten ääni - oli aika suuri. Sorsat huomasivat virtauksen voiman vähän liian myöhään ja koittivat epätoivoisesti räpistellä virtausta vastaan. Suhahtelivat vain sillan alta virran mukana. Loriseva oja kolmella sillan alla räpistelevällä sorsalla höystettynä oli kombo, jossa Daisyn tyyneys ei enää riittänyt. Vaikka Äitisuokki olikin jo näyttänyt edeltä mallia, yli ei uskallettu. Katsoin viisaimmaksi tulla alas vapaaehtoisesti, ennen kuin päädyn virtaan sorsien seuraksi. Vierellä kulkien Daisykin uskalsi sillasta yli ja pääsimme jatkamaan matkaa. Takaisin päin silta (tällä kertaa ilman alla olevia sorsia) ylittyikin sitten mallikelpoisesti selästäkin.

Miniravia tarhassa hetkeä ennen sorsalenkkiä.

Maastokävelyiden lisäksi olemme ehtineet maneesiin jokusen kerran viikossa ja päässeet taas Mintin valmennuksiinkin. Bonuksena Aira Toivola kävi pitämässä tunteja täällä, ja sain taas ihan superhyviä neuvoja. Epäilyistäni huolimatta olen ilmeisesti onnistunut pitämään uuden istuntani suht kuosissa. Ainakin pystyimme siirtymään lantion asennon korjauksesta muiden ruumiinosien asennon korjaamiseen. Mintin valmennuksen jälkeen Daisy kulki taas rennompana ja tasapainoisempana, ja Airan kanssa päästiin tekemään vähän siirtymisharjoituksiakin sen sijaan, että olisin vain koittanut jotenkuten kököttää mukana ja koittaa vääntää lantiotani oikeampaan asentoon. Kumma, miten paljon helpompaa on istua, kun hevonen kantaa itsensä eikä ole koko ajan kaatumassa johonkin suuntaan!

Itse asiassa molempina tunteina Daisy väläytteli ihan superhyviä pätkiä. Käynnissä se pysyy jo pääosin mukavan rentona, ravissa etenkin oikeaan kierrokseen joutuu muistuttamaan asetuksista vähän tiuhempaan, mutta siinäkin se alkaa olla jo pätkittäin melko tasapainoinen, rento ja aktiivinen. Etenkin Airan siirtymäharjoituksissa se väläytteli jo paikoin koottuja pätkiä oikein mallikelpoisesti. Ja mikä parasta, laukassakin sitä voi alkaa jo vähän ratsastaa! Mintin kanssa tehtiin paljon aseta-väistätä etuosaa-pyydä aktiivisuutta -harjoitusta kaikissa askellajeissa ja koitettiin pitää niska rentona. Ja kun laukassakin sai ensin muistutettua, että asettuminen ei ole vapaaehtoista, Daisyhan otti takajalkoja alle ja hetken laukkasi suorastaan hienoa, joustavaa ja ilmavaa laukkaa. Sitten levittiin taas, mutta on se mahtavaa, kuinka se on edistynyt nyt talven aikana ihan hurjasti!

Kun illalla tulin talliin kolmannen kerran alle vuorokauteen, Daisy näytti jo vähän siltä, että "et ole tosissasi....". Sain kuitenkin anteeksi, kun maneesikeikan sijaan tulikin hieroja. Lopussa Daisy nuokkui tyytyväisenä hierottavana silmät puolitangossa, eikä muistanut edes täpistä lähestyvää iltaruoka-aikaa. Se on kyllä vapaapäivänsä ansainnut.

Todennäköisesti kohta alkaa nälkä kasvaa taas ja homma lähtee lapasesta, mutta nyt voin säteillä kilpaa kevätauringon kanssa ja hehkuttaa, että on minulla hieno pieni hevonen. Näillä hetkillä elää taas monta pöllöpäivää!

Maailman paras poni.

Estehevosen alkeita

Maastoponiharjoitukset sujuvat
helpommin kuin esteharjoitukset.
Ainakin ratsastajaa jännittää vähemmän.

Joka hevosen yleissivistykseen kuuluisi kai osata loikkia esteiden yli kompastumatta niihin ihan totaalisesti. Tai vetämättä niistä hernettä kovin syvälle sieraimeen. Daisyn kanssa lykkäsin isompia esteharjoituksia kahdesta syystä: ensinnäkin en ollut aivan varma kystapolven tilanteesta, joten liikutin sitä mieluummin liian vähän kuin liian raskaasti. Toiseksi olen mieluummin keskittynyt alkuopetuksen ajan rauhallisuuden vahvistamiseen ja jättänyt kiihdyttävämmät asiat odottamaan suosiolla aikoja parempia. Syksyllä kuitenkin klinikalta tuli vihreää valoa estehyppelöille ja minun on aika todeta, että ei Daisy enää mikään ihan juniori ole, vaan onhan sillä ratsastettu jo kohta puolitoista vuotta. Viisivuotissynttäritkin lähestyvät kohisten. Lisäksi jonkinlaisia aikuistumisen välähdyksiä on alkanut pilkahdella, joten minulla alkaa loppua sitku- ja mutku -selitykset.

Syksyn mittaan olen toki silloin tällöin mennyt muutamaa yksittäistä puomia sen kanssa, parit tallin puomi-estekisatkin vaihtelevalla rentousasteella ja yhden ihan oikean esteenkin (miniristikko, jossa puomi juuri ja juuri irti maasta...). Niin, ja kerran hyppäsimme kavaletin puolivahingossa niin, että Daisy ihan oikeasti hyppäsi. Hämmentyi raukka siitä niin, että ravasi loppuratsatuksen ihan kiltisti eikä ehdotellut omin päin laukkaa kuten siihen asti. Ha!

Viime viikolla hyödynsin hiihtolomapäivien mahdollisuutta mennä maneesille silloin, kun muut ovat töissä. Kun kerran kaikki tähdet olivat kohdillaan, muunsin yhdestä harjoitusesteestä pienen ristikon ja pompittiin sitä jokusen kerran. Ja kas, Daisy loikkasi kiltisti yli ja kiihdytti hyvin maltillisesti sen jälkeen. Kehujen ja tunteidentasaamisympyrän jälkeen koitettiin uudestaan. Ja yli mentiin! Hypittiin lopulta ristikkoa useamman kerran molemmilta puolilta ja Daisy yllätti positiivisesti: ei yhtään jumitusta ennen estettä ja vain satunnaispukkeja sen jälkeen. Pitäisiköhän tässä alkaa estesatulan etsintään? Meidän tämänhetkinen este-ennätys on siis suunnilleen hurjat 30cm. Melkein kerrostalokorkeutta siis!

Onneksi löysin tuossa alkuvuodesta vapaaehtoisen stunttiratsastajan, joka on kerran viikossa lähtenyt opastamaan Daisya esteratsastuksen saloihin. Oman esteurani huippu on muutama 80cm rata osaavalla hevosella vuosia sitten, joten en katso olevani tarpeeksi pätevä (tai rämäpäinen) opettamaan nuorta esteille ihan alkeita lukuun ottamatta. Jos jo reipas laukka alkaa huimata, esteet nuorella pomppuisalla hevosella eivät ole ihan kiinnostuslistan yläpäässä. Etenkin, kun parin vuoden takainen rajumpi kohtaaminen maankamaran kanssa muistutti, ettei tässä enää ollakaan ihan niin nuoria ja kimmoisia kuin joskus muinoin... Orastavaa itsesuojeluvaiston heräämistä on siis selkeästi ilmassa. Onneksi on stunttiratsastaja.

Toistaiseksi olemme stunttiratsastajankin kanssa pysyneet vielä lähinnä yhden puomin ylityksessä kerrallaan, mutta siinäkin on ihan riittävästi tekemistä. Eri ratsastajan kanssa samakin tehtävä on selkeästi ihan eri tehtävä, ja Daisylla on vähän samoja vinkeitä kuin toisellakin aikaisemmin ratsastamalla arabilla: puomit hypätään kuin ristikot ja ristikot hypätään kuin metriset okserit. Ja jos kavio kolahtaa, sitä protestoidaan kiukkupukilla ja kiihdytyksellä. Tammat...