Ei mikään varsa enää

Poseeraus? Mikä poseeraus?

Hei vain kaikki! Sainpa vihdoin hätisteltyä Oman ihmisen pois näppäimistöltä ja pääsin itse ääneen pitkästä aikaa. Tiesittekö, että minä täytin tänään pyöreät viisi vuotta? Ajatella.

Perinteinen syntymäpäiväpotretti jäi ottamatta, kun virallinen kuvaaja teki vielä matkaa takaisin kotimaahan. Sen sijaan juhlin syntymäpäiviäni töiden merkeissä. Luitte ihan oikein. Minä odotin porkkanoita, leipää ja ehkä banaania. Hierontakin olisi ollut oikein mukava. Vaan ei, iltaheinien aikaan Oma ihminen tuli paikalle ja palvelun sijaan laittoi minulle satulan selkään. Sääti vielä joidenkin palojen kanssa vaikka kuinka kauan, ennen kuin lähdettiin ulos.  Minulle se sopi hyvin, syöty heinä on hyvä heinä.

Kentän laidalle oli ilmestynyt uusi juttu aitan seinää vasten nojailemaan. Oma ihminen koitti vakuuttaa, että ei se ole mitään, tehdään vaan hommia. Minä koitin pää kierossa tuijottaa ja ottaa selvää, pitäisikö siitä huolestua vai ei. Eilen huolestuin ja heitin hienot pukit sen jutun kohdalla, mutta ketään muuta ei kiinnostanut. Ehkä se onkin vaaraton. Pidän sitä varmuuden vuoksi kuitenkin silmällä vielä pari päivää. Viereisen talon pihalta kaikuva mekkala (hitsausta, sanoi Oma ihminen) ei sen sijaan minua kiinnostanut. Mikään niin äänekäs ei voi olla paha. Kunhan ei tule liian lähelle. Ohi ajanut auto rämisevine takaosineen oli vähän siinä rajalla.

Oikeasti? Laita se kamera jo pois
niin mennään talliin, sinne jäi vielä heiniä!

Oma ihminen ei enää anna minun juoksennella kentällä miten sattuu, hänestä on tullut jo vähän vaativa näin vanhemmiten. Pitää keskittyä, vetäistä mahaa sisään ja kiertää koko kroppa mukaan ympyröille. Lyhentää askelta ja pidentää askelta. Pukitellakaan ei saisi, ja laukassakin täytyy muistaa taivuttaa niskaa menosuuntaan. Ja pitää lukua siitä, mikä jalka on milloinkin liikkumisvuorossa. Ei saa ryntäillä eikä hidastella. Onneksi kuitenkin Oman ihmisen saa vielä aika helposti tyytyväiseksi. Riittää kun vetää mahan sisään, rentouttaa niskaa ja polkee kaikilla jaloilla yhtä paljon. Silloin saa kehuja ja rapsutusta. Miinuspuolena se on aika raskasta, mutta onneksi välillä saa kävellä, jos tekee Oman ihmisen mielestä hyvin. Emmekä me loppujen lopuksi edes menneet kovin kauan ja sitten pääsin takaisin talliin. Matkalla kävimme katsomassa tarkemmin sitä juttua, mutta koska se oli osoittautunut aika paikoillaan pysyväksi ja sen vieressä kasvoi pensaita, jäin mieluummin mutustamaan niitä kuin tutkin juttua. Kaverit ovat opettaneet, että jokainen ruokailutilanne tulee hyödyntää huolella. Siksi olemmekin kaikki kauniin pyöreitä.

Karsinassa viimein sain asiaankuuluvien rapsutusten ja kehujen lisäksi vielä vähän ekstraporkkanoita ja leipää. Ja tällä kertaa ihan kuppiin asti. Omalla ihmisellä on ollut viime aikoina kiero tapa hukata porkkananpaloja heiniini. Niiden löytämiseen menee aina hetki, ja kun kaikki on metsästetty parempiin suihin, huomaan joskus olevani yksin tallissa. Kavereiden lähtö on aina kamalaa, mutta sitten asetun kyllä seisomaan ihan rauhassa yksiööni. Porkkanoita metsästäessäni kavereiden lähtö tuppaa menemään vähän ohi, joten hyvä hermostuminen jää välistä. Mutta no, samapa se kunhan syömistä riittää!