Eläköön kiimat!

Poseeraamaan ehtii aina.

Tammanomistajalla ei tylsää päivää ole. Kevät voi tuoda mukanaan ongelmiakin, mutta näyttää siltä, että minä kuulun onnekkaiden kerhoon siinä mielessä, ettei Daisysta sukeudu *kop, kop* kiukkuilevaa kiimahirviötä sinä aikana kuusta. Itse asiassa viime vuoden tapaan pumpulipäisyys näyttää jatkuvan. Välillä se stoppaa kesken kaiken (etenkin, jos ohitetaan toinen hevonen läheltä tai ollaan maneesin selkäännousupäässä) nostelemaan häntäänsä, mutta muuten se on sangen lunki ratsastaaa. Stoppailu on ainakin vielä lähinnä mukavaa vaihtelua normaalimpiin sinkoiluihin verrattuna... Ylimääräiset häröilyt jäävät pois, se on rauhallinen ja jaksaa keskittyä töihin eikä ylimääräisiin ärsykkeisiin. Saisiko hevosen jotenkin ikikiimaan?

Toki kipinää edelleen löytyy ajoittain. Kuten silloin, kun vihdoin sain Daisyn kulkemaan maneesin epäilyttävimmän nurkan vierestä asiallisessa järjestyksessä - siihen asti, kunnes nurkasta alkoi kuulua kahinaa. Kiitos vain, varpuset. Silloinkaan Daisy ei sinkoillut mihinkään, mutta taas on vähän vaikeampaa saada se uskomaan, ettei se nurkka ole oikeasti yhtään epäilyttävä. Isompaa kipinää se iski myös silloin, kun tien vieresä pellolla ohitetut kaksi traktoria lähtivätkin tulemaan tietä pitkin meidän perässä. Ei ihan kiinni häntäjouhissa, mutta seurasivat kuitenkin pätkän. Silloinkaan Daisy ei leikkinyt leijaa, mutta ravasi kuitenkin kävelemisen sijaan ja koitti kiilata koko ajan minun edelleni poikittain (olin siis taluttamassa).

Myös sorsien poikamiesparvi aiheutti yhtenä päivänä vähän epäjärjestystä. Ne laskeutuivat ojaan juuri vähän ennen kuin meidän piti ylittää silta. Silta oli muutenkin vähän epäilyttävämpi, kun jäät olivat irronneet siitä paria päivää aiemmin ja virtaus - ja sitä myöten ääni - oli aika suuri. Sorsat huomasivat virtauksen voiman vähän liian myöhään ja koittivat epätoivoisesti räpistellä virtausta vastaan. Suhahtelivat vain sillan alta virran mukana. Loriseva oja kolmella sillan alla räpistelevällä sorsalla höystettynä oli kombo, jossa Daisyn tyyneys ei enää riittänyt. Vaikka Äitisuokki olikin jo näyttänyt edeltä mallia, yli ei uskallettu. Katsoin viisaimmaksi tulla alas vapaaehtoisesti, ennen kuin päädyn virtaan sorsien seuraksi. Vierellä kulkien Daisykin uskalsi sillasta yli ja pääsimme jatkamaan matkaa. Takaisin päin silta (tällä kertaa ilman alla olevia sorsia) ylittyikin sitten mallikelpoisesti selästäkin.

Miniravia tarhassa hetkeä ennen sorsalenkkiä.

Maastokävelyiden lisäksi olemme ehtineet maneesiin jokusen kerran viikossa ja päässeet taas Mintin valmennuksiinkin. Bonuksena Aira Toivola kävi pitämässä tunteja täällä, ja sain taas ihan superhyviä neuvoja. Epäilyistäni huolimatta olen ilmeisesti onnistunut pitämään uuden istuntani suht kuosissa. Ainakin pystyimme siirtymään lantion asennon korjauksesta muiden ruumiinosien asennon korjaamiseen. Mintin valmennuksen jälkeen Daisy kulki taas rennompana ja tasapainoisempana, ja Airan kanssa päästiin tekemään vähän siirtymisharjoituksiakin sen sijaan, että olisin vain koittanut jotenkuten kököttää mukana ja koittaa vääntää lantiotani oikeampaan asentoon. Kumma, miten paljon helpompaa on istua, kun hevonen kantaa itsensä eikä ole koko ajan kaatumassa johonkin suuntaan!

Itse asiassa molempina tunteina Daisy väläytteli ihan superhyviä pätkiä. Käynnissä se pysyy jo pääosin mukavan rentona, ravissa etenkin oikeaan kierrokseen joutuu muistuttamaan asetuksista vähän tiuhempaan, mutta siinäkin se alkaa olla jo pätkittäin melko tasapainoinen, rento ja aktiivinen. Etenkin Airan siirtymäharjoituksissa se väläytteli jo paikoin koottuja pätkiä oikein mallikelpoisesti. Ja mikä parasta, laukassakin sitä voi alkaa jo vähän ratsastaa! Mintin kanssa tehtiin paljon aseta-väistätä etuosaa-pyydä aktiivisuutta -harjoitusta kaikissa askellajeissa ja koitettiin pitää niska rentona. Ja kun laukassakin sai ensin muistutettua, että asettuminen ei ole vapaaehtoista, Daisyhan otti takajalkoja alle ja hetken laukkasi suorastaan hienoa, joustavaa ja ilmavaa laukkaa. Sitten levittiin taas, mutta on se mahtavaa, kuinka se on edistynyt nyt talven aikana ihan hurjasti!

Kun illalla tulin talliin kolmannen kerran alle vuorokauteen, Daisy näytti jo vähän siltä, että "et ole tosissasi....". Sain kuitenkin anteeksi, kun maneesikeikan sijaan tulikin hieroja. Lopussa Daisy nuokkui tyytyväisenä hierottavana silmät puolitangossa, eikä muistanut edes täpistä lähestyvää iltaruoka-aikaa. Se on kyllä vapaapäivänsä ansainnut.

Todennäköisesti kohta alkaa nälkä kasvaa taas ja homma lähtee lapasesta, mutta nyt voin säteillä kilpaa kevätauringon kanssa ja hehkuttaa, että on minulla hieno pieni hevonen. Näillä hetkillä elää taas monta pöllöpäivää!

Maailman paras poni.