Ruuhkaratsastusta

Pidemmänkin maneesimatkan kävelisi
mielellään, jos maisemat olisivat aina
tällaiset. Vihertävät rakeet ovat tosi kauniit
revontulet, jolle heikko kännykkäkuva ei
tee yhtään oikeutta.

Perjantai-iltana katselin kotimatkalla ulos bussin ikkunasta vieläkin vaaleaa taivasta ja haaveilin peltorälläyspäivästä. Tuntia myöhemmin pimeys oli taas vallannut ulkoilman ja yhdistettynä räntäsateeseen ja salaliukkaisiin tienpohjiin päätin kuitenkin suunnata maneesille.

Olen siinä onnellisessa asemassa, että saan pitää hevostani rauhallisella pikkutallilla "maaseutu keskellä kaupunkia"-tyylillä, mutta kuitenkin lyhyen kävelymatkan päässä on iso maneesi, joka pelastaa liukkaiden talvikuukausien ratsastukset. Vaikka ulkona onkin mukava ratsastaa, on kuitenkin aika hienoa, että välillä pääsee suljettuun tilaan, jossa uskaltaa tarpeen tullen tehdä tiukemmankin säikähdysloikkareaktion keskeytyskäännöksen ilman, että tarvitsee pelätä, että heppa kaatuu alta. Ja ylipäänsä edetä käyntiä reippaammassa askellajissa, vaikka ulkona tiet saavat jäähallin hoitajatkin vihertymään kateudesta. Meidän kenttänämmehän toimii aidaton pellonreuna, joka etenkin hevosen ratsu-uran alkuvaiheissa aiheutti vähän paineita pysyä siellä hevosen selässä ja pystyä jotenkin ohjaamaankin sitä... Kaikki käy -päivänähän se ei aiheuta ongelmaa, mutta silloin kuin virtaa on enemmän kuin järkeä, aidattomuus on vähän haastavaa.

Ilta-aikaan yleensä pahin ruuhka on jo hellittänyt, joten maneesissa on mäihällä vain pari muuta hevosta tai saamme jopa olla ihan kahdestaan. Koska edistymisestään huolimatta Daisy edelleen ottaa melko herkästi kipinää muista, yleensä maneesikerrat ajoittuvat iltaan tai vielä illempaan. Joskus kuitenkaan ajoitus ei osu kohdilleen, ja löydän itseni maneesista kuuden muun ratsukon joukosta. Vuosi sitten ratsastus olisi siinä tilanteessa mennyt lähinnä kentän keskellä seisomiseksi ja hevosen rapsutteluksi, jos olisin ylipäätään uskaltanut selkään asti. Nyt kuitenkin pääsimme jo liikkumaan suht normaalisti.

Toki se, että hevosia ohitetaan ja ohittaa joka puolelta tuo oman mausteensa ratsastukseen ja satunnaisilta pukkipompuiltakaan ei vältytty. Onneksi *koputtaa kiivaasti puuta* Daisy ei vielä ole huomannut, että pukkeja voisi tehdä sarjassa. Tarhassa ja liinan päässäkin se tekee yhden loikan, kerää jalkansa järjestykseen ja sitten vasta toisen. Yhden pompun uusi tasapainoisempi istuntani vielä kestää, mutta sarjaloikissa voisi tehdä tiukkaa. Pompun voi aiheuttaa se, että olemme menossa jännemmässä päädyssä (maneesin nosto-oven kulma on edelleen melko menemätön paikka...) ja toinen hevonen menee ohi (kauempaakin) käyntiä reippaammassa vauhdissa. Tai se, että jossain takana joku laukkaa ohi. Tai nostaa laukan. Tai vaihtaa laukkaa. Tai loikkaa. Tai kolauttaa kaviota puomiin. Tai yskäisee, tai... Ainoa lohdutukseni on se, että ne on samoja tilanteita, missä se loikkii narun päässä tai ihan vapaanakin (ja silloin usein vielä isommin), joten kyseessä tuskin on mikään kipukäyttäytyminen (nimimerkillä hysteerinen hevosenomistaja). Se on vain niin tottunut ratsastukseen, että uskaltaa ilmaista itseään ratsastajan kanssakin. Jokainen voi pohtia tykönään, onko se hyvä vai huono asia. Minä en ole vielä päättänyt. Nyt kuitenkin voimme jo ravata suht järkevästi muiden joukossa. Laukattiinkin pätkät ihan siivosti, kun tuli tilaisuus eli muut sattuivat kävelemään yhtä aikaa.

Liian läheltä ohittavatkin muistavat pitää enemmän väliä sen jälkeen, kun Daisy loikkaa kohdalla. Se on tapa, joka on alkanut ilmetä viime aikoina enkä ole ihan varma, miten siihen pitäisi suhtautua. Daisy selvästi kokee liian lähelle tulevat ravaavat/laukkaavat hevoset pelottavaksi ja on alkanut puolustautua pukkihypyllä. Enemmän se loikkii silloin, kun itse olen maassa, mutta kyllä se vähän kääntää perää silloinkin, kun joku on selässä. Tähän mennessä olen vain koittanut jättää käytöksen huomioimatta ja pitää hevosen kuulolla, jolloin se keskittyy enemmän minuun ja vähemmän pelottavaan lajitoveriin. Korkeintaan rapsutellut vähän, kun joku menee ohi eikä Daisy loikkaa. Käynnissä ohittavat on ihan ok, joten toivon, että se ajan kanssa tottuu siihenkin, että kaverit voivat joskus mennä lujempaa, eikä siitä tarvitse sen suurempaa stressiä ottaa.

Satunnaisloikista huolimatta olen aika tyytyväinen ruuhkakokemukseen. Hevonen jännitti ja yhdellä loikalla melkein sai minut maahan, mutta kuitenkin siinä välissä se meni ihan rentoja ja hienoja pätkiä. Ravissa se alkaa olla jo hetkittäin niin hyvä, että kuvittelen olevani isommankin ja koulutetumman hevosen selässä Superia! Ja vaikka ympärillä on jännää eikä kaikkia kavioita malta aina pitää maassa, se kuitenkin pääosin kuuntelee minua ja pysymme siinä suunnassa ja askellajissa mitä minä pyydän. Oletusarvoisestihan sen pitäisikin olla näin, mutta silti olen siihen tyytyväinen. Ehkä jo vuonna 2023 voimme ratsastaa maneesissa, jossa kolme hevosta laukkaa (jokainen toki omaan suuntaansa ja omaa kuviotaan), kaksi ravaa, pari kävelee ja yksi hyppää ja silti keskittyä täysin siihen, mitä me teemme. Sitä odotellessa!

Pakkaspuuhasteluja

Eilen maneesille lompostellessani jouduin toteamaan, että talvi tuli, talvi meni ja pohkeet ovat märät, kun takana kävelevä hevonen räiskii loskat ympäriinsä. Satulapostaukseen rohkeutta kerätessäni muistellaan hetki aikaa, kun oikea talvi oli täällä:

Tammikuun puolivälin paikkeilla talvi päätti vihdoin tulla ihan ryminällä. Viikko putkeen -27 asteen lukemia alkoi aiheuttaa paineen keräytymistä itse kunkin korvien väliin. Maneesiin en viitsinyt mennä kuin muutamana päivänä, pakkasvirtaa oli sen verran, että riekkumiseksi meni kuitenkin. Käytiin kuitenkin yksi Mintin tunti, joka meni ihan asiallisesti. Yritystä kuitenkin löytyy!

Koitin pakkasista huolimatta (tai juuri niistä johtuen) käydä joka päivä edes kävelylenkillä, että Daisy saisi lyhyemmän tarhailuajan lisäksi vähän verrytellä koipiaan eikä muuttuisi ihan pommiksi. Pysyipähän itsekin lämpimämpänä, kun käveli ihan omin jaloin. Tässä muutamia pakkaspäivän tunnelmakuvia.

Tukka hyvin, kaikki hyvin!

Ja sitten lähtee!

Ja taas...

Kuka riehuu? En minä ainakaan!

Päivä valkeimmillaan.

Riehumisen jälkeen maltetaan kävelläkin.
Varpuja on helppo napsia, kun lunta on niin vähän.

Normaalimmat valaistusolosuhteet.

Valoa kohti

Yle uutisoi, että päivä pitenee jo viidestä kymmeneen minuuttia päivässä. Ihanaa! Taas on jotain toivoa siitä, että kohta näkee tallilla muutakin kuin sen, mitä otsalampun valokiila näyttää.

 Viime viikonloppuna päästiin pitkästä aikaa taas koko tallin porukalla maastoon. Edellisenä viikonloppuna Daisy teki lenkin niin rauhassa, että suorastaan kihisin odotuksesta. Suunnittelin jo, että voitaisiin testata pikku ravipätkäkin, kun pohjatkin ovat pitkästä aikaa suht hyvät. Kahdestaan Daisyn kanssa ollaan vähän ravattu ja laukattu maastossakin, mutta seurassa ollaan menty lähinnä käyntiä. Se kipinöi edelleen niin paljon maneesissa siitä, jos muut hevoset ravaavat ja laukkaavat, etten ole uskaltanut koittaa mitä se sanoo siitä, että takaa kuuluu raviääniä.

Odotukseni tekivät täyskäännöksen, kun h-hetken aamuna avasin ulko-oven. Tuuli humisi niin, että korvat soi ja meidän suht suojaisalla sisäpihallakin puut heiluivat sen näköisesti, että hyvä kun pystyssä pysyivät. Ei ehkä aivan ideaali maastosää hevosella, joka on.. hmm... sanotaanko että hivenen tuulellakäyvä. Tallille päästyäni tallikaveri kertoi, että Daisy oli tullut pukkilaukkaa tarhasta talliin. Mahtavaa. Ajattelin kuitenkin uhmata kohtaloa sen verran, että laitoin Daisylle satulan selkään ja itselle kypärän päähän. Muuten otin kyllä naruriimun suitsien alle ja narun mukaan ja valmistauduin kävelemään lenkin ihan omin jaloin. Noin kolme askelta tallinovesta vilkaisin hevosta, jonka selkä oli parhaillaan noin 70 asteen kulmassa ja takajalat ilmassa. Että tuonne sitten pitäisi kiivetä? Tuskimpa.

Vastaavasta tilanteesta lähdettiin. Onneksi perä ei nouse ihan yhtä
vakuuttavasti silloin, kun minä istun kyydissä. Kop, kop...

Maagisesti kuitenkin kentälle päästyämme Daisy otti homman töiden kannalta ja rauhottui ihmeesti. Juoksutin sitä vähän sillä ajatuksella, että pukitelkoot mieluummin nyt kuin sitten, kun päästään liikkeelle. Mutta mitä vielä, toinen ravasi hyvin nätisti pää alhaalla pientä ympyrää. Ihmeiden aika ei ole ohi! Talutin sen kuitenkin ison tien toiselle puolelle, se on näin talvisin vielä tavanomaistakin suurempi mörkö. Nastojen ropina jäisiä tienreunoja vasten tuo lisämausteensa muutenkin jännittävään takayläviistossa tapahtuu -kuvioon, kun noustaan alikulusta ylös. Ylösnousu meni tuttuun tapaan kiemurassa, pohkeenväistössä ja peruutuksessa. Olen todennut helpoimmaksi vain kävellä eteenpäin ja töniä hevosta pois tieltä riippumatta siitä, missä asennossa se tietä tuijottaakaan. Kunhan edetään oikeaan suuntaan ja minun valitsemallani vauhdilla, niin muuten tyyli vapaa. Yhtään juoksen-karkuun-ja-pukitan-mennessäni -ryntäystä ei kuitenkaan tullut. Hyvin meni siis, mutta silti itsellä on vähän varmempi olo maassa kuin selässä!

Metsätien alussa sitten kiipesin kyytiin ja kas, tuulesta (ja sen mukana tipahtelevista lumikasoista) huolimatta Daisy malttoi kävellä oikein siivosti. Rauhallisten tallikavereiden esimerkki tepsi tai sitten se päätteli, että jos joka puu heiluu kuin viimeistä päivää, ei niissä kaikissa voi olla vaanivaa puumaa piilossa. Kävelimme siis lenkin erittäin siivossa järjestyksessä siitä huolimatta, että yhden kaistan (ilman pientareita) levyisellä tiellä tuli 5(!) autoa vastaan. Paikalliset metsästäjät olivat tulossa kotiin saaliinensa. Ohitukset menivät siivosti, täällä useimmat autoilijat suhtautuvat hevosiin fiksusti ja näistä viidestäkin neljä pysäytti autonsa suosiolla, että karavaanimme pääsi turvallisesti ohi. Viideskin pysähtyi, kun käänsi vihjeeksi hevosen tielle poikittain. Onneksi ajoitus tuli näin päin, ohitus olisi voinut olla vähemmän rauhallinen, jos olisimme sattuneet paikalle, kun peuroja ammuttiin tai niitä raahattiin auton lavalle. En tiedä tuuliko juuri edullisesta suunnasta vai mikä, mutta neljästä hevosesta ainoastaan yksi reagoi auton lavalla oleviin ruhoihin. Ratsastajista kimposi kyllä surkea "oo" jokaisesta, kun vuorollamme huomasimme mitä lavalla on. Jännä sinänsä, kuinka paljon paremmin (pienenkin) hevosen selästä näkee, kävelyjoukoista kukaan ei huomannut auton lavalla olevia peuroja mutta ratsastajista kaikki näkivät ne.

Melkein jo voisi kuvitella, että on kevät!

Lenkki meni oivallisesti ja pääsin testaamaan yhteisravipätkänkin. Daisy tosin nosti suoraan laukan, mutta kun se oli pientä ja sievää niin annoin mennä. Löytyi se ravikin sieltä sitten, kun pyysi. Takaisin uskalsi antaa jo täysin löysät ohjatkin. Edistymisen huomaa tällaisista pienistä asioista: vuosi sitten en olisi voinut ajatellakaan uskaltavani antaa täysin löysiä ohjia ylipäänsä, saatikka sitten tehdä niin hurjan tuulisessa maastossa. Vaan hyvin meni! Aliskan kävelin omin jaloin toiseenkin suuntaan, mutta tähän suuntaan Daisy meni niin siivosti, että melkein olisin voinut olla selässäkin. Taidan jättää sen testaamisen kuitenkin ensi vuoteen. Täytyyhän sitä olla jotain odotettavaakin ;)

Seuraavana päivänä kävi satulansovittaja ja vei satulan mukanaan topattavaksi. Tämä viikko siis liikutaan joko molemmat omin jaloin tai sitten harjoitellaan käynnissä ilman satulaa. Tekee hyvää istunnalle ja tasapainolle joutua pakosti jättämään satulan pois, muuten mukavuuden- (ja turvallisuuden-) haku vie voiton. Maneesiin en ole uskaltanut satulattomalla hevosella mennä. Singahdukset tulevat siellä niin paljon herkemmin, että otan mieluummin varman päälle ja kävelen kentällä. Onneksi viikonlopun plussapäivä kiinnitti vähän lunta jääpohjan päälle (ja ylipäänsä sitä lunta satoi vähän lisää), niin pysytään pystyssä. Ja täytyy todeta, että vaikka tuo pyöreä, säätön ja lyhyt selkä on sopivan satulan löytymisen kannalta karmiva, niin se on kuin tehty ilman satulaa ratsatukseen. Ei paljoa tarvitse hiertymiä pelätä ja harjaakin löytyy sen verran, että siitä voi tarvittaessa ottaa lisätukea jos kaviot uhkaavat käydä liian kevyiksi!