Ruuhkaratsastusta

Pidemmänkin maneesimatkan kävelisi
mielellään, jos maisemat olisivat aina
tällaiset. Vihertävät rakeet ovat tosi kauniit
revontulet, jolle heikko kännykkäkuva ei
tee yhtään oikeutta.

Perjantai-iltana katselin kotimatkalla ulos bussin ikkunasta vieläkin vaaleaa taivasta ja haaveilin peltorälläyspäivästä. Tuntia myöhemmin pimeys oli taas vallannut ulkoilman ja yhdistettynä räntäsateeseen ja salaliukkaisiin tienpohjiin päätin kuitenkin suunnata maneesille.

Olen siinä onnellisessa asemassa, että saan pitää hevostani rauhallisella pikkutallilla "maaseutu keskellä kaupunkia"-tyylillä, mutta kuitenkin lyhyen kävelymatkan päässä on iso maneesi, joka pelastaa liukkaiden talvikuukausien ratsastukset. Vaikka ulkona onkin mukava ratsastaa, on kuitenkin aika hienoa, että välillä pääsee suljettuun tilaan, jossa uskaltaa tarpeen tullen tehdä tiukemmankin säikähdysloikkareaktion keskeytyskäännöksen ilman, että tarvitsee pelätä, että heppa kaatuu alta. Ja ylipäänsä edetä käyntiä reippaammassa askellajissa, vaikka ulkona tiet saavat jäähallin hoitajatkin vihertymään kateudesta. Meidän kenttänämmehän toimii aidaton pellonreuna, joka etenkin hevosen ratsu-uran alkuvaiheissa aiheutti vähän paineita pysyä siellä hevosen selässä ja pystyä jotenkin ohjaamaankin sitä... Kaikki käy -päivänähän se ei aiheuta ongelmaa, mutta silloin kuin virtaa on enemmän kuin järkeä, aidattomuus on vähän haastavaa.

Ilta-aikaan yleensä pahin ruuhka on jo hellittänyt, joten maneesissa on mäihällä vain pari muuta hevosta tai saamme jopa olla ihan kahdestaan. Koska edistymisestään huolimatta Daisy edelleen ottaa melko herkästi kipinää muista, yleensä maneesikerrat ajoittuvat iltaan tai vielä illempaan. Joskus kuitenkaan ajoitus ei osu kohdilleen, ja löydän itseni maneesista kuuden muun ratsukon joukosta. Vuosi sitten ratsastus olisi siinä tilanteessa mennyt lähinnä kentän keskellä seisomiseksi ja hevosen rapsutteluksi, jos olisin ylipäätään uskaltanut selkään asti. Nyt kuitenkin pääsimme jo liikkumaan suht normaalisti.

Toki se, että hevosia ohitetaan ja ohittaa joka puolelta tuo oman mausteensa ratsastukseen ja satunnaisilta pukkipompuiltakaan ei vältytty. Onneksi *koputtaa kiivaasti puuta* Daisy ei vielä ole huomannut, että pukkeja voisi tehdä sarjassa. Tarhassa ja liinan päässäkin se tekee yhden loikan, kerää jalkansa järjestykseen ja sitten vasta toisen. Yhden pompun uusi tasapainoisempi istuntani vielä kestää, mutta sarjaloikissa voisi tehdä tiukkaa. Pompun voi aiheuttaa se, että olemme menossa jännemmässä päädyssä (maneesin nosto-oven kulma on edelleen melko menemätön paikka...) ja toinen hevonen menee ohi (kauempaakin) käyntiä reippaammassa vauhdissa. Tai se, että jossain takana joku laukkaa ohi. Tai nostaa laukan. Tai vaihtaa laukkaa. Tai loikkaa. Tai kolauttaa kaviota puomiin. Tai yskäisee, tai... Ainoa lohdutukseni on se, että ne on samoja tilanteita, missä se loikkii narun päässä tai ihan vapaanakin (ja silloin usein vielä isommin), joten kyseessä tuskin on mikään kipukäyttäytyminen (nimimerkillä hysteerinen hevosenomistaja). Se on vain niin tottunut ratsastukseen, että uskaltaa ilmaista itseään ratsastajan kanssakin. Jokainen voi pohtia tykönään, onko se hyvä vai huono asia. Minä en ole vielä päättänyt. Nyt kuitenkin voimme jo ravata suht järkevästi muiden joukossa. Laukattiinkin pätkät ihan siivosti, kun tuli tilaisuus eli muut sattuivat kävelemään yhtä aikaa.

Liian läheltä ohittavatkin muistavat pitää enemmän väliä sen jälkeen, kun Daisy loikkaa kohdalla. Se on tapa, joka on alkanut ilmetä viime aikoina enkä ole ihan varma, miten siihen pitäisi suhtautua. Daisy selvästi kokee liian lähelle tulevat ravaavat/laukkaavat hevoset pelottavaksi ja on alkanut puolustautua pukkihypyllä. Enemmän se loikkii silloin, kun itse olen maassa, mutta kyllä se vähän kääntää perää silloinkin, kun joku on selässä. Tähän mennessä olen vain koittanut jättää käytöksen huomioimatta ja pitää hevosen kuulolla, jolloin se keskittyy enemmän minuun ja vähemmän pelottavaan lajitoveriin. Korkeintaan rapsutellut vähän, kun joku menee ohi eikä Daisy loikkaa. Käynnissä ohittavat on ihan ok, joten toivon, että se ajan kanssa tottuu siihenkin, että kaverit voivat joskus mennä lujempaa, eikä siitä tarvitse sen suurempaa stressiä ottaa.

Satunnaisloikista huolimatta olen aika tyytyväinen ruuhkakokemukseen. Hevonen jännitti ja yhdellä loikalla melkein sai minut maahan, mutta kuitenkin siinä välissä se meni ihan rentoja ja hienoja pätkiä. Ravissa se alkaa olla jo hetkittäin niin hyvä, että kuvittelen olevani isommankin ja koulutetumman hevosen selässä Superia! Ja vaikka ympärillä on jännää eikä kaikkia kavioita malta aina pitää maassa, se kuitenkin pääosin kuuntelee minua ja pysymme siinä suunnassa ja askellajissa mitä minä pyydän. Oletusarvoisestihan sen pitäisikin olla näin, mutta silti olen siihen tyytyväinen. Ehkä jo vuonna 2023 voimme ratsastaa maneesissa, jossa kolme hevosta laukkaa (jokainen toki omaan suuntaansa ja omaa kuviotaan), kaksi ravaa, pari kävelee ja yksi hyppää ja silti keskittyä täysin siihen, mitä me teemme. Sitä odotellessa!