Valoa kohti

Yle uutisoi, että päivä pitenee jo viidestä kymmeneen minuuttia päivässä. Ihanaa! Taas on jotain toivoa siitä, että kohta näkee tallilla muutakin kuin sen, mitä otsalampun valokiila näyttää.

 Viime viikonloppuna päästiin pitkästä aikaa taas koko tallin porukalla maastoon. Edellisenä viikonloppuna Daisy teki lenkin niin rauhassa, että suorastaan kihisin odotuksesta. Suunnittelin jo, että voitaisiin testata pikku ravipätkäkin, kun pohjatkin ovat pitkästä aikaa suht hyvät. Kahdestaan Daisyn kanssa ollaan vähän ravattu ja laukattu maastossakin, mutta seurassa ollaan menty lähinnä käyntiä. Se kipinöi edelleen niin paljon maneesissa siitä, jos muut hevoset ravaavat ja laukkaavat, etten ole uskaltanut koittaa mitä se sanoo siitä, että takaa kuuluu raviääniä.

Odotukseni tekivät täyskäännöksen, kun h-hetken aamuna avasin ulko-oven. Tuuli humisi niin, että korvat soi ja meidän suht suojaisalla sisäpihallakin puut heiluivat sen näköisesti, että hyvä kun pystyssä pysyivät. Ei ehkä aivan ideaali maastosää hevosella, joka on.. hmm... sanotaanko että hivenen tuulellakäyvä. Tallille päästyäni tallikaveri kertoi, että Daisy oli tullut pukkilaukkaa tarhasta talliin. Mahtavaa. Ajattelin kuitenkin uhmata kohtaloa sen verran, että laitoin Daisylle satulan selkään ja itselle kypärän päähän. Muuten otin kyllä naruriimun suitsien alle ja narun mukaan ja valmistauduin kävelemään lenkin ihan omin jaloin. Noin kolme askelta tallinovesta vilkaisin hevosta, jonka selkä oli parhaillaan noin 70 asteen kulmassa ja takajalat ilmassa. Että tuonne sitten pitäisi kiivetä? Tuskimpa.

Vastaavasta tilanteesta lähdettiin. Onneksi perä ei nouse ihan yhtä
vakuuttavasti silloin, kun minä istun kyydissä. Kop, kop...

Maagisesti kuitenkin kentälle päästyämme Daisy otti homman töiden kannalta ja rauhottui ihmeesti. Juoksutin sitä vähän sillä ajatuksella, että pukitelkoot mieluummin nyt kuin sitten, kun päästään liikkeelle. Mutta mitä vielä, toinen ravasi hyvin nätisti pää alhaalla pientä ympyrää. Ihmeiden aika ei ole ohi! Talutin sen kuitenkin ison tien toiselle puolelle, se on näin talvisin vielä tavanomaistakin suurempi mörkö. Nastojen ropina jäisiä tienreunoja vasten tuo lisämausteensa muutenkin jännittävään takayläviistossa tapahtuu -kuvioon, kun noustaan alikulusta ylös. Ylösnousu meni tuttuun tapaan kiemurassa, pohkeenväistössä ja peruutuksessa. Olen todennut helpoimmaksi vain kävellä eteenpäin ja töniä hevosta pois tieltä riippumatta siitä, missä asennossa se tietä tuijottaakaan. Kunhan edetään oikeaan suuntaan ja minun valitsemallani vauhdilla, niin muuten tyyli vapaa. Yhtään juoksen-karkuun-ja-pukitan-mennessäni -ryntäystä ei kuitenkaan tullut. Hyvin meni siis, mutta silti itsellä on vähän varmempi olo maassa kuin selässä!

Metsätien alussa sitten kiipesin kyytiin ja kas, tuulesta (ja sen mukana tipahtelevista lumikasoista) huolimatta Daisy malttoi kävellä oikein siivosti. Rauhallisten tallikavereiden esimerkki tepsi tai sitten se päätteli, että jos joka puu heiluu kuin viimeistä päivää, ei niissä kaikissa voi olla vaanivaa puumaa piilossa. Kävelimme siis lenkin erittäin siivossa järjestyksessä siitä huolimatta, että yhden kaistan (ilman pientareita) levyisellä tiellä tuli 5(!) autoa vastaan. Paikalliset metsästäjät olivat tulossa kotiin saaliinensa. Ohitukset menivät siivosti, täällä useimmat autoilijat suhtautuvat hevosiin fiksusti ja näistä viidestäkin neljä pysäytti autonsa suosiolla, että karavaanimme pääsi turvallisesti ohi. Viideskin pysähtyi, kun käänsi vihjeeksi hevosen tielle poikittain. Onneksi ajoitus tuli näin päin, ohitus olisi voinut olla vähemmän rauhallinen, jos olisimme sattuneet paikalle, kun peuroja ammuttiin tai niitä raahattiin auton lavalle. En tiedä tuuliko juuri edullisesta suunnasta vai mikä, mutta neljästä hevosesta ainoastaan yksi reagoi auton lavalla oleviin ruhoihin. Ratsastajista kimposi kyllä surkea "oo" jokaisesta, kun vuorollamme huomasimme mitä lavalla on. Jännä sinänsä, kuinka paljon paremmin (pienenkin) hevosen selästä näkee, kävelyjoukoista kukaan ei huomannut auton lavalla olevia peuroja mutta ratsastajista kaikki näkivät ne.

Melkein jo voisi kuvitella, että on kevät!

Lenkki meni oivallisesti ja pääsin testaamaan yhteisravipätkänkin. Daisy tosin nosti suoraan laukan, mutta kun se oli pientä ja sievää niin annoin mennä. Löytyi se ravikin sieltä sitten, kun pyysi. Takaisin uskalsi antaa jo täysin löysät ohjatkin. Edistymisen huomaa tällaisista pienistä asioista: vuosi sitten en olisi voinut ajatellakaan uskaltavani antaa täysin löysiä ohjia ylipäänsä, saatikka sitten tehdä niin hurjan tuulisessa maastossa. Vaan hyvin meni! Aliskan kävelin omin jaloin toiseenkin suuntaan, mutta tähän suuntaan Daisy meni niin siivosti, että melkein olisin voinut olla selässäkin. Taidan jättää sen testaamisen kuitenkin ensi vuoteen. Täytyyhän sitä olla jotain odotettavaakin ;)

Seuraavana päivänä kävi satulansovittaja ja vei satulan mukanaan topattavaksi. Tämä viikko siis liikutaan joko molemmat omin jaloin tai sitten harjoitellaan käynnissä ilman satulaa. Tekee hyvää istunnalle ja tasapainolle joutua pakosti jättämään satulan pois, muuten mukavuuden- (ja turvallisuuden-) haku vie voiton. Maneesiin en ole uskaltanut satulattomalla hevosella mennä. Singahdukset tulevat siellä niin paljon herkemmin, että otan mieluummin varman päälle ja kävelen kentällä. Onneksi viikonlopun plussapäivä kiinnitti vähän lunta jääpohjan päälle (ja ylipäänsä sitä lunta satoi vähän lisää), niin pysytään pystyssä. Ja täytyy todeta, että vaikka tuo pyöreä, säätön ja lyhyt selkä on sopivan satulan löytymisen kannalta karmiva, niin se on kuin tehty ilman satulaa ratsatukseen. Ei paljoa tarvitse hiertymiä pelätä ja harjaakin löytyy sen verran, että siitä voi tarvittaessa ottaa lisätukea jos kaviot uhkaavat käydä liian kevyiksi!