Voihan istunta!

Tervehdys täältä syvältä istuntakriisin kourista. En käsitä, miten tämä voikin olla aina näin vaikeaa. Hevosen selässähän tarvitsee vain istua. Helppoa kuin heinänteko, eikös? Niinpä.

Olin siis Aira Toivolan ratsatuspilatestunnilla ja jouduin taas kerran huomaamaan sen, kuinka helppoa voisi olla, jos siellä hevosen selässä könöttäisi edes suhteellisen korrektisti. Puhumattakaan siitä, kuinka helppoa hevosen on liikkua, kun joku ei koko ajan kenota jännittyneenä selässä. Ja kuinka vaikeaa se oikeampi istunta onkaan saavuttaa... No, tiedänpähän mitä harjoittelen täältä hamaan ikuisuuteen. Joskus erinäinen vuosi ja kilo sitten muistelen hämärästi, että pystyin istumaan ihan hyvin. Tai ainakin itsestäni tuntui siltä, hevoset kulkivat ja opettajatkin huomauttelivat lähinnä vain siitä, että riittää, että se hevonen kulkee peräänannossa, minun ei tarvitse...  (Mutta kun sitä hevosen niskaa nyt vaan on niin kiinnostavaa tuijottaa.)

Sitten hankin varsan, vähensin tuntiratsastamista ja kun vihdoin olisin päässyt sen oman selkään, hankin itselleni puolen vuoden ratsastus- ja muunkin liikuntapakkoloman, hukkasin siinä sivussa puolet lihaksistani ja korvasin ne jollakin muulla. Nyt sitä sitten ihmetellään taas, miten tämä laji voikin olla niin vaikea! Argh. Huomaan valaistuvani uudestaan samoista asioista kuin vuosia sitten. Itse asiassa juuri ennen pakkolomaa olin käynyt muutaman kerran Airan tunnilla ja muistan vieläkin sen ällistyksen ensimmäiseltä kerralta: voiko täällä istua näinkin? Miten hevoset ovat voineetkaan kulkea hyvin, jos en ole istunut näin? Voiko tämä olla näin helppoa? (Tämä siis sen kaksi minuuttia tunnista, kun kaikki palikat ovat paikoillaan ja voi vain istua ja hymyillä leveästi.)  Muisti on ilmeisimmin hyvä, mutta todella lyhyt ja lihasmusiti vielä lyhyempi. Siispä opettelemme homman uudestaan.

Herkän hevosen ehdoton loistopuoli on se, että se tekee, mitä pyydät. Ehdoton huono puoli on se, että se tekee juuri sitä, mitä pyydät. Tunnilla huomasi loistavasti sen, kuinka käynnin tahti rauhottui ja askeleeseen tuli kummasti lisää pituutta, kun sain järjesteltyä itseni suoraan ja samoille linjoille hevosen painopisteen kanssa. Daisyn oli selvästi helpompi liikkua ja itsellä oli paljon vakaampi olo. Satunnainen säntäyskään ei olisi horjuttanut tasapainoa, vaikka eihän Daisy tietenkään niitä harrastanut. Köh. Ainakaan käynnissä. Vaan heti kun nostettiin vauhtia, alkoi pakka hajoilla ja pahasti. Daisy kipitti etupainoisena ja tasapainottomana karkuun, minä jännitin jalat ja lopputuloksena könötin jalat suorana ylävartalo hevosen kaulalla turva-asennossani ("kohta se lähtee, kohta se lähtee...").

Kerrassaan kamalalaatuinen kuvankaappaus videolta. Tässä paranneltu
versio ravi-istunnasta. Sattuneesta syystä en viitsi laittaa kuvaa ennen-versiosta.
Kuten huomaatte, työmaa ei ainakaan lopu kesken...

Onneksi Airan kärsivällisyys on valovuoden mittainen ja samaa litaniaa lonkan avaamisesta, lantion kääntämisestä, rintakehän laskemisesta, olkavarsien rentouttamisesta ja kantapään nostamisesta virtasi korvanappiin niin kauan, että jokunen ohje päätyi käytäntöönkin asti. Ja kas, kun hevosen sai vähän rauhoittamaan tahtia ja hidastamaan sekä itsensä aseteltua taas hivenen järkevämpään asentoon niin kummasti molempien elo oli taas huomattavasti mukavampaa, ainakin muutaman metrin verran! Valitettavasti autuus kesti vain hetken kerrallaan, mutta jospa sen tunteen muistaisi sittenkin, kun yksinään koittaa saada haettua järkevää asentoa. Tässä on ihan selvästi muna-kana-ongelma: jos hevonen on epätasapainossa, minä en kykene istumaan. Jos minä en pysty istumaan, hevonen on epätasapainossa. Kun korjaat molempia yhtä aikaa, liikkuvia osia on aika paljon. Ei ole helppoa, ei.

Vähän koitettiin laukkaakin, mutta samaan aikaan toisessa päässä miniristikkoa hypäävä ratsukko nosti neiti herkkäsielun kierroksia niin, että se teki muutaman pukkiloikankin. Uuden istunnan rippeet pelastivat kuitenkin minut hiekkakylvyltä ja ystävällinen huomautus toi meille vähän laukkarauhaa. Uusintayrityksillä mentiin asiallisemmin tai sitten hevonen sekosi jaloissaan ja esitti kaikkea vastalauksta ristilaukkaan ja laukanvaihtoihin. Minä koitin pysytellä mukana ja olla kellahtamatta liikaa ulkokyljelle, jolloin vien satulan mennessäni. Siihen toivottavasti saadaan apuja ensi viikolla. Rehellisyyden nimissä laukassa ei paljoa ehtinyt istuntaa tunnustella, mutta ei se ihan katastrofiksi mennyt kuitenkaan. Lopulta saatiin muutama ympyrä ihan asiallista laukkaa siihen vaikeampaankin suuntaan ihan ilman ryntäilyjä, jumeja tai ylimääräisiä pomppuloikkia. Ei hullumpaa!