Hyvää joulua!

Niin se tämäkin vuosi vetelee viimeisiään. Viime aikoina kirjoitustahtini on harventunut entisestään ja näyttää siltä, että sama trendi jatkuu ensi vuonnakin. Varsa-ajat alkavat olla tiukasti takanapäin ja ainakin satunnaisia aikuistumisen merkkejä alkaa olla jo ilmassa. Kannan jo Omaa ihmistä selässäni ihan mallikelpoisesti ja muistan melkein joka kerran, mihin minkäkin jalan asettaisin. Maneesikin on taas valloitettu ja vaikka siellä onkin edelleen satunnaisia mörköjä kuten portteja, pelottava nosto-ovi ja yskiviä kanssahevosia (aina kannattaa juosta karkuun moista!), maltan jo vähän kuunnella sitäkin, mitä Oma ihminen selästä koittaa viestiä.

Täytynee siis todeta, että vastoin kaikkia oletuksia varsa on päässyt (melkein) aikuisuuteen asti ja blogin tarkoitus alkaa olla täytetty. Voi olla, että ensi vuonna jatkamme Oman ihmisen äänellä tai sitten hautaamme blogin ja jatkamme harjoituksia ihan oikeassa elämässä. Kiitos tarinani seuraamisesta, ehkä vielä nähdään!

Päivät pimenee ja karvat vähenee

Viime viikkojen lenkit ovat menneet ihan
hämärähommiksi. Tätä se sitten on taas
seuraavat ihan liian monta kuukautta.

Kesällä tallinpihaan ilmestyi uusi koppi. Aluksi en kiinnittänyt siihen huomiota, mutta sitten Oma ihminen innostui taas lastausharjoituksista ja jouduin kiipeämään siihen vihreään hirvitykseen vaikka kuinka monta kertaa. En tykkää. Menin silti. Useimmiten. Ja silloinkin kun en olisi mennyt, jouduin kuitenkin menemään. Ihan mälsää.

Olisihan se pitänyt arvata, mihin moinen johtaa. Juuri niin. Tänään minut sitten puettiin loimeen (tai olen ollut loimi päällä jo monta päivää tarhassa, enkä tykkää ollenkaan!) ja taas piti kivuta kyytiin. Puomi sulkeutui takanani ja vaikka aloin jo epäillä pahinta ja tärisin jännityksestä, oli liian myöhäistä paeta paikalta. Takaluukku meni kiinni ja sitten viimeinenkin valonpilkahdus takaani sulkeutui. Oma ihminenkin kaikkosi kopista ja jäin yksin. Miten tässä taas kävi näin?

Täällä olen, vaikken tahtoisi. Päästäkää pois.

Kun vihdoin pääsin taas ulos, niin arvasihan sen, missä olimme. Klinikan pihalla tietysti. Argh! Siellä siis seisoin, karsinassa kaltereiden takana enkä muuta voinut, vaikka kuinka koitin vähän loikkia, kiertää ja huutaa ahdinkoani ilmoille. Ihmiset vain jutustelivat keskenään oven toisella puolella. Aikamme odoteltuamme pääsimme sisään, eläinlääkäri kopeloi minua ympäriinsä ja sitten kävin juoksemassa vähän aikaa pihalla ja sitten maneesissa. Sisään palattuamme kaulaa nipistettiin taas ja sitten alkoikin taas niin kovin ramaista... Torkuskellessani kävelin uuteen paikkaan, jotain puuhattiin takajalkojeni ympärillä ja sitten palasin taas tuttuun nurkkaan seisoskelemaan. Ja siinä sitten sainkin seistä aika kauan. Vihdoin pääsin liikkeelle, mutta minne askeleeni johtivatkaan - juuri niin, taas vihreän hirvityksen luukun eteen. Yritin vähän vetää vastaan, mutta ei auttanut. Kiipesin siis sisään ja Oma ihminen laittoi takapuomin paikoilleen. Itse asiassa ei se vihreä hirvitys ihan niin paha olekaan, tällä kertaa en jännittänyt enää yhtä paljon. Tosin kyllä minua vielä pikkuisen väsyttikin. Onneksi seuraavan kerran ulkoilmaan päästyäni olimme taas kotona, ja karsinasta löytyi muutama heinänkorsikin. Ah autuutta!

Olen vankina. Apua, auttakaa!

Oma ihminen selitti innoissaan Tallinemännälle, kuinka hienosti olin kivunnut kyytiin klinikan pihalla. Takapolven kysta oli pienentynyt miltei olemattomiin ja vaikka muutama uusi luulöydös näkyi kuvissa, ne ovat kuulemma niin pieniä tai sellaisessa paikassa, että niistä tuskin tulee mitään ongelmaa jatkossakaan. Alaleukani kipeä patti on hampaan juuren kohdalta ärtynyt luu, joka kuulemma asettuu ajan kanssa itsekseen. Syksykaljuni aiheutti hämmästystä eläinlääkärissäkin, mutta koska ihoni on hyväkuntoinen, jäämme odottamaan sen osalta verikokeiden tuloksia.

Koska tasainen elämä on tylsää, vein tänäkin vuonna talvikarvanvaihdon extremelajiksi ja tipautin kaiken karvan pois. Oma ihminen koitti kyllä kertoa, että yleensä hevoset kasvattavat sitä uutta karvaa samalla, kun tiputtavat vanhaa, mutta kukapa häntä on ennenkään kuunnellut... Nyt alan olla jo tasaisesti klipatun hevosen näköinen, muutamaa karvaläiskää lukuun ottamatta. Viiko sitten näytin tosi komealta (Oman ihmisen sanoilla "koinsyömä tilkkitäkki") kaljuine läiskineni. Kieltämättä irtoava karva kutittaa, ja sen vuoksi ja koska Oma ihminen on koittanut säästää niitä paria karvaa mitä selässäni vielä oli jäljellä, olenkin saanut olla pari viikkoa ihan vain karvanvaihtolomalla. Olemme siis käyneet lähinnä kävelyillä ihan kuin vanhaan hyvään aikaan, ennen kuin Oma ihminen keksi, että selkäänikin voi kiivetä.

Kaljuilla on kivempaa? Tässä menossa "Koinsyömä tilkkutäkki"-vaihe.

Nykyään olen miltei kauttaaltaan tuon sään vierustan näköinen.
Harva hevonen osaa klipata itse itsensä!

Töitä, eikä!

Oma ihminen on viihtynyt paljon selässäni, ja olemme pyörineet kentällä aika paljon. Yhtenä päivänä kentälle tuli Ratsuttajakin! Muistattehan, se tyyppi jonka luona vietin pari kuukautta vuosi sitten. Minä olin juuri keskittynyt liehumaan tuulen mukana pitkin kenttää, kun kaveritkin otettiin talliin hetkeä aikaisemmin. Ratsuttaja tuli ja otti Oman ihmisen paikan narun päässä. Ja hups, sitten ei saanutkaan enää liehua. Piti kävellä ja juosta ja laukata pienehköllä ympyrällä ja keskittyä siihen, mitä Ratsuttja sanoi eikä siihen, mitä ympäristössä tapahtui. Ei tällaisesta ollut mitään puhetta!

Laukatessani Oma ihminen kehui kuinka valaisevaa on katsella minun liikkumista kerrankin vähän kauempaa. Ei kuulemma ole mikään ihme, jos välillä laukassa liinan päässä pukittelen ja selästä käsin laukka tuntuu aina välillä vähän hankalalta. Kuulemma vaihdoin takajaloilla laukkaa melko tiheästi, joten ei ihmekään ettei se tunnu hyvältä. Minuakin hermostuttaa, kun kaikki jalat eivät pysy mukana ja siitä ärsyyntyneenä sitten pukitan. Kuulemma tuo selittää minun "tuhahdus ja perä lentää" -esitykseni liinan päässä.

Sitten ratsuttaja nousi selkääni. Ja jos liinan päässä piti tehdä töitä, niin satulan alla niitä vasta pitikin tehdä! Laitoin kaulan ihan kaarelle ja lyhensin itseni rungosta ihan lyttyyn, kun koitin kipittää takajaloillani riittävästi. Jos koitin kiihdytellä yhtään, jouduin pienelle ympyrälle. Ja ne oli tosi pieniä, Oman ihmisen pienet ympyrät on ainakin kaksi kertaa isompia. Kun Ratsuttaja oli tyytyväinen käyntiini, sain ravata. Siinäkään ei saanut kiihdytellä yhtään. Rankkaa, tuollainen! Ratsuttaja hymyili selässäni ja kehui, kuinka mukavaa siellä on istua. Hymy hyytyi vähän, kun tuli laukannostojen aika. Voi olla, että pari kertaa pukitin nostossa protestiksi, mutta laukattavahan se oli silti. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Alkoi olla jo aika hiki, vaikka välillä sain kävelläkin. Onneksi jälkimmäisessä kierroksessa oli helpompi laukata, en pukitellutkaan yhtään. Huh! Oma ihminenkin kävi selässäni ja kävelin ja ravasin hänenkin kanssaan. Vähän koitin kiihdytellä ravissa, mutta se ei ollut edelleenkään sallittua. Aina kannattaa silti yrittää.

Ja näin kintut nousee, ja kintut nousee näin...

Talliin päästyäni sentään sain porkkanaa ja kunnon venytykset jaloilleni. En jaksanut edes pahasti protestoida takajalkojen eteenvenytystä, mitä nyt muodon vuoksi pari kertaa heilutin jalkaani, ennen kuin annoin Oman ihmisen viedä sen vatsan alle. Seuraavana päivänä sainkin sitten vain kävellä narun päässä ja sitten Oma ihminen katosi pariksi päiväksi. Sitten käytiin kavereiden kanssa pitkällä lenkillä ihan uusissa maisemissa. Aluksi minua vähän jännitti, mutta sitten huomasin, että käynnissä pysymällä pääsee helpommalla. Kävelin kiltisti silloinkin, kun pääsimme pitkän suoran päähän ja edessä kulkeva tallikaveri oli vähän sitä mieltä, että suorat on tehty juoksemista varten.

Maastossa ei ärsyttänyt mikään. Oma
ihminen loisti kuin Naantalin aurinko
ja keskittyi hengittämään minua rennoksi.

Seuraavalla viikolla minua ärsytti kaikki. Siis ihan kaikki. Näytin Omalle ihmiselle hapanta naamaa, uhmailin, kyttäilin ja kentällä kaikki oli pelottavaa ja epäilyttävää. Tylsä Oma ihminen tosin torppasi ryntäilyt heti. Eikä väistänyt, vaikka karsinassa tai taluttaessa koitin katsoa pahasti, heiluttaa päätä ja vähän nousta kahdelle jalallekin, jos minua koitettiin lähestyä edestä. Oma ihminen pyöritteli päätään ja totesi, että taitaa prinsessalla olla pari hernettä patjan alla. Miten niin, ei minulla mitään patjaa ole, puruja vain karsinan pohjalla. Kaikki herneet olisin kyllä syönyt, jos olisin löytänyt!

Hierojakin kävi, ja eniten minua ärsytti kaikki. En olisi millään malttanut seistä paikoillani, vaan seilasin pitkin käytävää niin paljon, kun narut antoivat myöten. Kun en päässyt seilaamaan, kuoputin lattiaa jalallani. Ja toisella. Ja koitin napata Hierojaa hihasta, jos vain sain tilaisuuden. Jalkoja hierottaessa nostelin nitä niin, että Oma ihminen lopulta piti useammankin kerran jompaa kumpaa etujalkaani ylhäällä. Ihan niin kuin se olisi vaikuttanut mihinkään, kyllä meikätyttö tarvittaessa seisoo vaikka kahdella jalalla! Ei mitään väliä, onko ne jalat ristikkäiset vai samalla puolella, kyllä onnistuu! Kotiläksyksi saatiin tehdä pari päivää vain helppoja ja mukavia asioita että saadaan minut paremmalle tuulelle, kuulemma lihakset olivat selvästi joutuneet tekemään töitä, mutta mitään kiukkuiluni selittävää kunnon jumia ei löytynyt. Sen mukaan, mitä Hieroja ehti ramppaamiseltani minua kopeloida.

Koko alkuviikon jaksoin olla ärsyyntynyt, uhmainen ja pakkaspörheä. Tänään olo alkoi vähän kirkastua ja kävin kentällä kantamassa Omaa ihmistä ihan rauhassa. Käveltiin ja ravattiin enkä pörhöillyt yhtään kuten vaikka eilen, kun olin narun nokassa. En kiukkuillut karsinassa ja ratsastuksen jälkeenkin maltoin seistä ihan rauhassa, kun Oma ihminen jäi suustansa kiinni tallikavereiden kanssa matkalla kohti karsinaa. Ehkä se tästä taas.

Takaisin talliin

Näinkin helppoa elämä voi joskus olla, että
Oma ihminenkin uskaltaa irrottaa kädet
ohjista ja ryhtyä kuvaamaan kesken lenkin.

Oma ihminen on kehunut kovasti, kuinka helppo ja mukava kanssani on ollut harrastaa viime aikoina. Suorastaan ilmoittanut ottavansa kaiken irti vallitsevasta tilanteesta ja totuttavansa minua kaikkeen mahdolliseen nyt, kun se vielä onnistuu helposti. Siispä olemme käyneet maastossa erinäisillä yhdistelmillä ja erinäisissä järjestyksissä ja silloin tällöin selkääni on kivunnut joku muukin kuin Oma ihminen. Omaa ihmistä selvästi jännitti enemmän kuin minua, mutta olihan tyytyväisyydestä loistavaa naamaa mukavampi katsella (etenkin kun se tuppaa johtamaan herkkuihin), kun ihan kiltisti menin sinne suuntaan ja siinä vauhdissa, kun lainakuskit pyysivät. Joka kerta. Kasvot loistivat suoraan sanottuna jo sellaisilla wattilukemilla, että pitihän Oma ihminen sitten tipauttaa taas realismin maailmaan moisista pilvilinnoista.

Ilmat alkoivat kylmetä siihen malliin öisin, että siirryimme takaisin talliin. Oma ihminen lähti jonnekin reissuun, joten minulla oli monta päivää aikaa syödä hyvin, levätä ja kerätä voimia. Alkuviikosta Oma ihminen sitten palasi taas. Mutta nyt en enää ollutkaan rento ja mukava, vaan kyttäilin vähän puskia: enää ei kaukaisuudessa näkynytkään Äitisuokin ja kumppaneiden rauhoittavia hahmoja, vaan olin ihan yksin. Puskatkin alkoivat vähän heilua välillä tuulen mukana pitkän tyynen kauden jälkeen. Kentän takana olevalta työmaalta kuuluvat rakennusäänet olivat yhtäkkiä huomattavasti epäilyttävämpiä kuin aikaisemmin. Autoistakin lähti erilainen ääni kuin kuivalla kelillä. Ohikulkevia hevosiakin piti tuijotella taas ihan uudella intensiteetillä.

Joskus täytyy olla nättinä. Oma ihminen väittää,
että minulla on niin paljon harjaa, ettei hän näe
heti, kumpi laukka nousee.

Kiltisti raahasin Omaa ihmistä kuitenkin ympäriinsä. Jossain vaiheessa Oma ihminen pyysi minua juoksemaan niin, että aloin vähän väsyäkin. Ja argh, jostain takaani kuului inhaa vikinää! Ensin kauempaa ja sitten lähestyen. En päässyt edes kunnolla katsomaan, mitä siellä oli tulossa, kun Oma ihminen käski vain laukata ympyrää ja lakata spurttailemasta pakoon. Minä tein ainoan ratkaisun, mikä siinä tilanteessa oli järkevää: potkaisin ilmaan kohti karmaisevaa vikisevää ääntä ja spurttasin karkuun siitä huolimatta, että Oma ihminen tuntui muuttuvan vähän hankalaksi lastiksi. Muutaman käännöksen jälkeen Oma ihminen häipyi selästäni ja pääsin pysähtymään ja tuijottamaan vikinän lähdettä. Se näytti polkupyörältä, mutta kuulosti helvetinkoneelta. Olen nähnyt sen aikaisemminkin, ja aina varmuuden vuoksi koittanut kadota paikalta. Korviavihlova vehje! Siinä vikinälähdettä tuijottaessani Oma ihminen kaiveli itsensä mutalammikosta, ravisteli itseänsä puhtaammaksi ja nappasi minut taas kiinni. Sitten hän kipusi takaisin selkääni ja jatkoimme matkaa. Muutaman kerran koitin taas poistua paikalta, kun ohi meni autoja tai muuten jossain liikahti jotain, mutta Oma ihminen oli aika huonolla tuulella ja torppasi lähdöt hyvin lyhyeen. Vaikka olin sitä mieltä, että olisin voinut kyllä jo mennä talliin, jatkoimme vielä hetken ravaamista ympäriinsä. Blah. Sitten vasta Oma ihminen oli tyytyväinen ja kävimme vielä kävelemässä pellolla jäähdyttelylenkin ennen kuin pääsin takaisin karsinaan.

Seuraavana päivänä kenttä oli taas täyttynyt puomeilla ja kaverihevoset ravasivat ja laukkasivat ympäriinsä, kun tulin paikalle. Jännittäähän siinä nyt sitten rennonpaakin hevosta, etenkin kun kentän laidalla seisoi ja liikehti monta kahiseviin kaapuihin kääriytynyttä ihmistä ja sadettakin tippui niskaan. Ohi menevistä autoistakin kuului tavanomaista isompi ääni. En tykkää. Oma ihminenkin oli taas vähän pahalla päällä. Se alkoi ehkä siitä, kun koitin karsinassa kertoa hampaillani, että lihakseni olivat vähän hellinä eilisestä juoksentelusta. Tai siitä, että livahdin taas omille teilleni karsinasta ja otin vähän nokkiini siitä, kun minut peruutettiin päin karsinan seinää. Kahdesti. Koittivat ihmiset siinä peruuttaessani jotain ohjailla (kuulemma jos olisin kuunnellut niin olisin osunut paremmin karsinan oviaukkoon molempien ovenpielien sijaan), mutta ei niitä ihan aina jaksa huomioida. Joka tapauksessa lähtökohta ei ollut ihan paras mahdollinen ja ilmoitinkin sen useampaan otteeseen. Puomien yli loikatessa koitin suorittaa eilen niin hyvin onnistuneen paikaltapoistumisen, mutta nyt Oma ihminen oli tarkempana enkä päässyt kunnon pomppuihin asti, ennen kun joku veti pääni ylös ja laittoi vähän lisää vauhtia. Mutta sitten kyllä himmailtiin taas, kun olisin laittanut oikeasti isompaa vaihdetta silmään! Aikamme tempoiltuamme pitkin kenttää Oma ihminen ilmoitti, että yhtään puomia ei sittenkään nosteta ylös ja hän suorittaa radan minua taluttaen. Mutta kun muutkin hevoset pysähtyivät tai ainakin hiljensivät käyntiin, aloin huomata ettei tässä ehkä sen kummemmasta asiasta olekaan kyse. Itse asiassa, jos puomeista meni yli ihan rauhassa, kukaan ei nypännyt suusta ja siitä sai vielä kehujakin. Joten kun meidän vuoromme koitti, kävelin ihan rauhassa niin kauan, että  Oma ihminen tunsi olonsa vähän luottavaisemmaksi ja uskalsi pyytää minut raviin.

Täällä sateessa on kurjaa, eiköhän jo laiteta
se kamera pois ja juostaan talliin!

Sitten kipitimme yli lopuista puomeista ja sain paljon kehuja.  Kas, eipä tämä kummempaa ollutkaan. Kun muutkin olivat juosseet vuorollaan puomien yli, menin pari kertaa jopa vähän ilmaan nostetun puomin yli enkä kompastunut kuin kerran. Toiset menivät kyllä vielä isompia loikkia. Sitten alkoi sataa niin, että kieltäydyin liikkumasta eteenpäin. Kovasti yritin opettaa Omalle ihmiselle, että tällaisessa rankkasateessa kannattaa kääntää häntä sateeseen, piilottaa pää polvien väliin ja odottaa aikaa parempaa. Eihän hän (tietenkään) uskonut, mutta aikansa ihmeteltyään ihmisetkin tajusivat, mikä on viisasta ja veivät meidät takaisin talliin. Kokonaiskilpailussa olimme sijalla 5/6. Olisin kylllä ollut paljon nopeampikin, jos Oma ihminen vain olisi antanut minun mennä, eikä pelännyt koko ajan seuraavaa räjähdystä. Minäkö räiskähtelevä? No ehkä joskus. Vähän.

Maastovalloituksia

Vielä on kesää jäljellä!

Kesäloman jälkeen Oma ihminen on jatkanut laiskotteluaan samaan malliin kuin ennen lomaa. Tarkoitan sillä sitä, että osa yhteisistä kävelylenkeistä on korvautunut kentällä juoksentelun jälkeen metsäkävelyillä niin, että minä joudun tekemään kaikki työt. Itse asiassa melkein joka ratsastuksen lopussa olemme käyneet vielä lenkin vähän kauempana tiellä tai metsässä. Itse asiassa se on ihan ok. Jos meillä on hevosseuraa mukana, niin uskallan jopa kulkea jonon ensimmäisenä. Ainakin vähän matkaa.

Olemme käyneet lenkin myös ihan kahdestaan Oman ihmisen kanssa. Kävelin ihan reippaasti, vaikka vastaan tuli toisia hevosiakin. Huomasin kyllä, että Omaa ihmistä vähän jännitti kohtaaminen, vaikka hän koittikin esittää coolia selässäni, pysyä rentona ja hengitellä rauhallisesti kuten siihenkin asti. Mutta hei, minä pelastan tilanteen! Rauhassa kävelin hevosista ohi enkä yhtään ryysinyt perään, vaikka käännyimmekin takaisin jonkun matkan päästä. Enkä ottanut kipinää edes siitä, kun tallia lähestyessämme huomasin, että ne hevoset olivat jääneet harjoittelemaan korkean koulun liikkeitä sillan eteen. En mennyt edes näyttämään mallia sillanylitykseen, vaan kävelin kiltisti kentälle.

Talliin palatessa tosin piti ottaa kunnon laukkaspurtti Oman ihmisen ohi, kun puskissa rasahti joku. En tosin muistanut, että Oma ihminen piti minua ohjista kiinni, joten spurtti jäi lyhyeksi ja suuhun otti aika lailla, kun ohjista loppui pituus. Oma ihminen ei yhtään lähtenyt mukaan juoksenteluun, vaan juurtui paikoilleen ihmettelemään, mikä minulle nyt muka tuli. Ei yhtään draamantajua noilla ihmisillä! Aikani tuijotin tiukasti tappajapuskaa, joka sylki lintuja sisuksistaan ja tasoittelin pulssiani. Sitten Oma ihminen talutti minut vähän matkaa taaksepäin ja kokeiltiin tallin lähestymistä uudelleen. Vähän aikaa minun piti vielä tarkistella ympäristöä mahdollisten vaaranpaikkojen varalta, mutta totesin sitten, että vaara ohi ja annoin Oman ihmisen viedä minut karsinaan.

Sateen jälkeen saimme ihan oman
lammen laitumelle.

Yhtenä aamuna tallille ilmestyi kaikkien Omat ihmiset ja pääsimme kaikki talliin. Sitten lähdimme lenkille yhtenä jonona, polkupyörä joukkoa vetäen. Äitisuokin toinen Oma ihminen piti minulle seuraa alkumatkan, kun Oma ihminen istui selässä. Ounastelin kyllä, että tässä voi olla joku koira haudattuna enkä ihan väärässä ollutkaan. Suuntasimme nimittäin taas kohti ison tien alitusta. Alikulku kuulosti ihan oudolta, kun joku meni sieltä päältä ja kaverien askeleet kaikuivat takaa. Äitisuokkikin edessäni harkitsi paikalta poistumista ja se ratkaisi asian - tässä on jotain pelottavaa! Esittelin hienon valikoiman erilaisia hyppyjä, pomppuja ja loikkia, mutta kun Äitisuokki toimi jarruna edessä ja Oma ihminen jarruna selästä käsin, niin en kovin pitkälle päässyt. Tarpeeksi kauaksi autoista päästyämme teimme vielä pari rauhoittumisympyrää, ennen kuin aloin uskoa, että ehkä tästä sittenkin selvittiin hengissä. Puh!

Melkein aloin taas uskoa elämään, kunnes käännyimme tielle, jossa oli ihan valtava vesilammikko. Juuri sellainen, jonka syvyyksissä voi vaania mitä vain ja johon pieni hevonen uppoaa jälkiä jättämättä. Ja siitä piti kävellä läpi! No, voitte arvata että minähän en kävellyt. Kun huomasin, ettei kiertomahdollisuutta ollut, otin vauhtia ja loikin lammikosta yli parhaaseen kenttähevostyyliin. Vesi roiskui vaikka kuinka koitin ottaa pitkiä loikkia ja se oli kamalaa! Paha kyllä Äitisuokin takapuoli ilmestyi taas eteen ennen kuin pääsin vauhtiin, mutta onneksi silloin loppui myös lammikko. Hämmästyksensekaisia ihmisääniä kuului takaani ja vähän selästänikin. Melkein ehdin vetäistä henkeä, ennen kuin seuraava lammikko ilmestyi eteeni. Ja seuraava. Ja seuraava. Uskokaa tai älkää, lammikkoja oli miltei silmänkantamattomiin! Ihan kaikkia en jaksanut loikkia, vaan miniravasin tiukasti Äitisuokin jalanjäljissä niistä läpi.

Tämän lammikon paras puoli on se,
että sen voi helposti kiertää.
Oma ihminen tuntui arvostavan
kovasti myös heijastusominaisuutta.

Vihdoin lammikot loppuivat ja saatoimme jatkaa matkaa kuivalla maalla. Sitä sitten riittikin. Ihan en uskaltanut täysin rentoutua, mutta vähän kuitenkin uskalsin taas hengittää. Ja jonkun ajan päästä uskalsin jo vähän vilkuilla tien vieressä kasvavia makoisia oksiakin. Kunnes edessä oli taas -arvaatte varmaan- lammikko. Argh! Mutta arvaattekos, jos niistä kävelee läpi loikkimisen sijaan, inhaa vettä roiskuu paljon vähemmän mahan alle! Se tekee niistä heti paljon siedettävämpiä, ja jos Äitisuokkikin selviää niistä niin kyllä minäkin sitten. Matka jatkui. Ja jatkui. Jossain vaiheessa käännyimme takaisin ja sitten piti selvitä vielä uudestaan läpi kaikista lammikoista. Itse asiassa minua alkoi vähän jo väsyttää, vaikka välillä nappasinkin lennosta pari korkealla kasvavaa kortta matkaevääksi. Vähän alkoi jo haukotuttaakin. Sitten takaani kuului kova "hätsih!". Säikähdin niin, että jalat melkein pettivät alta. Ja mitä tekee aina yhtä myötätuntoinen Oma ihminen selässäni? Nauraa niin, että melkein tipahtaa alas. Pah! Sen jälkeen piti vielä kahlata kaikista niistä lammikoista uudestaan läpi ja selvitä vielä ison tien alituksestakin. Tällä kertaa en enää jaksanut loikkia ollenkaan, mitä nyt vähän kiihdytin näön vuoksi tahtia.

Vihdoin olimmekin taas kotikentällä ja Oma ihminen laskeutui ihan omille jaloilleen. Sain asiankuuluvat ylistykset ja mitä parasta, pääsin karsinaan syömään kauroja. Se piristi mieltäni niin, että laitumelle palattuani jaksoin taas ottaa pari laukkaspurttia ihan siitä ilosta, että pääsin ison vastaleikatun heinäläjän kimppuun. Kyllä se kuulkaa tästä taas lähtee!

Leppoisaa alkusyksyä

Hei vain taas! Joko kuvittelitte, että olen hylännyt kirjoittamisen kokonaan? En suinkaan, kesäloman jälkeen on vain ollut vähän käynnistysvaikeuksia.

Tällainen huiska on tosi kätevä, kunhan siihen tottuu.
Pitää ylimääräiset otukset tosi hyvin poissa silmistä!

Heinäkuun nimittäin sain aika lailla lomailla. Kaverit kävivät töissä, mutta minä pysyin laitumella ja keskityin lähinnä syömiseen ja auringossa paistatteluun nyt, kun sitä vihdoin näkyikin vähän. Välillä Oma ihminen kävi pyörähtämässä luonani, harjasi, rapsutti, antoi ruokaa (jes!) ja suihki lisää pahalta haisevaa ainetta turkkiini (yöks!). Onneksi hän muisti myös rapsutella minua mahan alta, se on ihan parasta. Polttiaiset kun pääsevät hurjan helposti kiinni iholle ohuen karvani läpi, eikä jalkojen välistä yllä rapsuttamaan kuin ihmisen käsi. Nostan jalankin ylös, että ihminen yltää paremmin ja rapsutan hyvin kohteliaasti takaisin, mutta vain huulilla. Oma ihminen tykkää vähän hellemmistä rapsutuksista kuin Äitisuokki.

Nyt muutaman viikon ajan Oma ihminen on käynyt taas säännöllisemmin. Olemme käyneet kävelyillä ja Oma ihminen on taas kiivennyt selkäänikin istuskelemaan. Aluksi ilman satulaa ja nyt taas satulan kanssa. Monesti yhtä aikaa on ollut muitakin tallin hevosia ja alan olla sitä mieltä, että seurassa on sittenkin mukavampaa. Ehkä missään ei sittenkään ole piilottelevia hirviöitä joita muut juoksevat pakoon. Joskus he juoksevat, joskus minä juoksen. Ehkä heidänkin Omat ihmisensä siis vain pyytävät sitä. Kappas vain, mutta se kyllä selittäisi monta asiaa.

Kippurakorvat saa helposti, kun sen osaa.
Mutta siltikin taidan haluta kuitenkin vain
takaisin laitumelle kavereiden luo.
Tukkakin on ihan kesäkuosissa.

Minä juoksen pääasiassa jo ihan rauhassa. Joskus vielä saatan vähän lepattaa tuulessa puidenlatvojen tahdissa, mutta useimmiten hölkkäilen tasaisesti sinne, minne Oma ihminen ohjaa. Hän on niin painavakin, ettei sellaisen lastin kanssa jaksa riehua ylimääräisiä. Viisas pääsee vähemmällä!

Kerran kyllä kävi vahinko, kun juoksin. Kentän laidalla olevan rakennuksen nurkalla näkyi liikettä ja keskityin niin tuijottamaan sitä, että unohdin, että minulla on neljä jalkaa ja että niitä kaikkia pitäisi muistaa nostaa. Niinhän siinä sitten kävi, että kellahdin nurin. Hetken ajattelin jäädä makoilemaan ja harkitsemaan seuraavaa siirtoani, mutta sitten huomasin että hups, Oma ihminen taitaa olla siellä alimmaisena. Kierähdin siis pois hänen päältään ja nousin jaloilleni. Hetken mietin, että mitä sitten, mutta huomasin vieressä kasvavat heinätupot ja jäin evästämään.Oma ihminenkin kaiveli itsensä hiekasta, ravisteli itsensä puhtaaksi, minut puhtaaksi, kiipesi selkääni ja sitten jatkettiin. Sen jälkeen olen muistanut kaikki jalkani. Yksi-kaksi-kolme-neljä, yhtä monta kuin minulla on vuosia takanani!

Videot kieltäytyvät näkymästä, joten tässä käyntinäyte sitten kuvana.

Aika monen ratsastuksen lopuksi olemme käyneet kävelemässä vielä niitä reittejä, mitä menemme silloin, kun Oma ihminen jaksaa reippailla ja kantaa ihan itse itsensä. Äitisuokki toimii mörönsyöttinä edessä ja minä tulen tiiviisti perässä. Enkä ihan aina enää niin tiiviistikään. Joskus Naapurisuokki tulee viimeisenä. Aluksi sain vielä yhden ihmisen lisäturvaksi viereeni, mutta nyt ollaan menty jo monta kertaa ilman. Oma ihminen jaksaa olla ihan ällistynyt, jos kävelen koko lenkin ihan rennosti puolipitkällä ohjalla. Ihan kuin minä muka joskus jännittäisin ja pomppisin? No, ehkä joskus. Jokunen päivä sitten käytiin ison tien toisella puolellakin, silloin tosin oli turvaihminen mukana. Mutta ihan turhaan Oma ihminen jännitti sitäkin, alikulkukin meni kuulemma paljon mallikkaammin kuin mitä ilman selässä olevaa lisäpainoa. Kyllä minä muuten osaan!

Ravikin sujuu jo ihan hyvin.

Pari päivää sitten olimme Naapuritamman kanssa yhtä aikaa kentällä ja juoksimme vuorotellen yli puomista. Meni ihan yhtä mallikkaasti molemmilla, vaikka ensin minun pitikin vähän katsoa mikä se on, kun aurinko niin kovin loisti valkoisista kohdista. Sitten puomi teki tosi hassun jutun. Ajatelkaa, se nousi irti maasta! Ja silti siitä piti mennä yli. Ja minähän menin, kun kerran pyydettiin. Ensimmäisellä kerralla en huomannut, että takajalkojakin pitäisi nostaa vähän ylemmäs, mutta pian sain jutun juonesta kiinni. Kyllä minun täytyy olla tosi hyvä, kun kaikki kehuivat niin kovasti!

Ensimmäinen hyppy ikinä: hei, joku on nostanut puomeja maasta!

Maltillisella jalannostolla tästäkin selviää

Ja hop, hyvin meni!

Kisadebyytti

Melkein viikon sainkin viettää leppoisaa laidunlomaa. Välillä piti vähän juosta, kun Äitisuokki vietiin pois, mutta onneksi hänen Omat ihmisensä ovat aina palauttaneet hänet takaisin. Ainakin toistaiseksi. Kannattaa siis juosta pitkin laitumen reunaa ja huutaa, kyllä he jossain vaiheessa kuuntelevat ja palauttavat Äitisuokin takaisin. Säät ovat kyllä tosi kurjat, vettä tulee melkein joka päivä. Yksissä tuumin järjestäydymmekin yhteen neliöön naapurilaitumen hevosten ja Äitisuokin kanssa, käännämme hännät kohti sadetta ja odotamme, että tuuli ja sade laantuisivat. Tai tulisi tarpeeksi nälkä, jolloin hajaannumme taas syömään.

Yhtenä päivänä Oma ihminen kävi hakemassa minut pois laitumelta. Talliin ei kuulemma pääse, mutta yksi rakennuksista oli auki ja sinne piti muka mennä. Ihan yksin. Tai oli siinä jotain ihmisiäkin mukana. Seppä ilmestyi paikalle, Äitisuokki huuteli laitumelta ja minua alkoi pelottaa. Seisoin ja tärisin niin, että Oma ihminen epäili minun palelevan ihan kunnolla, mutta jännäkakat kertoivat todellisen syyn. Urheasti kuitenkin seisoin paikoillani suurimman osan ajasta, vaikka pelottikin niin maan peevelisti. Seppä vähän mallaili jalkaani syliinsä, mutta sitten todettiin, että viisaampaa on siirtää kengitys siihen, että talliin pääsee taas.  Seppä lähti, ja siinä vaiheessa minun itsehillintäni alkoi olla jo aika ohuen langan päässä. Oma ihminen antoi minun juosta kentällä kaatosateessa sen aikaa, että maltoin taas huomioida muutakin kuin sen, että pelottaa. Sitten pääsin takaisin laitumelle Äitisuokin jämäkkään valvontaan, ja sekä elämä että taivas alkoivat taas kirkastua.

Pari päivää siitä meidät kaikki otettiin ulos laitumelta ja vietiin tarhoihin. Karvat kiillotettiin, harjat letitettiin ja satulat laitettiin selkiin. Onneksi saimme vähän hyttysmyrkkyä turkkiin myös, verenimijäparvien invaasio on aika hurjaa näinä päivinä. Tällä kertaa ei ainakaan satanut enää, mikä on kai edistystä asiaan. Sitten siirryimme karavaanina kentälle. Sinne oli ilmestynyt sinne tänne puomeja, tolppia ja kentän laidalle pieni lauma ihmisiä. Vähän aikaa minun piti ihmetellä asiaa ja saatoin pari kertaa vähän juoksaistakin, mutta kun muut hevoset näyttivät ottavan asian ihan coolisti, koitin minäkin hillitä hermoni ja käyttäytyä, niin kuin mitään ihmeellistä ei tapahtuisi. En tainut ihan onnistua huijaamaan Omaa ihmistä, mutta melko hyvin kuitenkin. Kävelimme ja ravasimme vähän aikaa ympäriinsä ja välillä Oma ihminen ohjasi meidät satunnaisen puomin yli. Niistä sai aina paljon kehuja, joten ei kai se ihan kamalaa voi olla. Yhdessä kohtaa puomeja oli kaksi peräkkäin, joka on ihan ennenkuulumatonta! Loikkasin ensimmäsen yli ja karkasin paikalta ennen toista. Kenenkään muun mielestä asiassa ei kuitenkaan ollut mitään sen ihmeellisempää, joten seuraavalla kerralla jouduin Oman ihmisen pohkeiden väliin ja hiivin yli molemmista. Ja kas, eipä siinä sen kummempaa tapahtunutkaan! Vähän aikaa laukkasin tohkeissani ja sitten ravattiin taas ympäriinsä, eikä maailma kaatunutkaan. Kummallista!

Sitten Oma ihminen tuli alas ja päästi minut pellon laitaan syömään heinää. Fiksu päätös, sanon minä. Muut hevoset kävivät vuorotellen juoksemassa kentällä, mutta minä keskityin olennaiseen siihen asti, että Oma ihminen riisti minut vihreästä taivaastani takaisin kentälle. Sitten hän hyppäsi (hah, hah. Oikeasti se on melkoista kömpimistä) taas selkääni ja sitten oli meidän vuoromme ravailla kenttää ympäri. Tällä kertaa tielle osui aika monta puomia. Välillä laukkasinkin vähän, mutta kaarteisiin Oma ihminen yleensä pyysi minut taas raville. Kuulemma ohjaus toimii vielä toistaiseksi paremmin niin... Yhden puomin edessä piti hetkeksi stopata, kun jäin ihmettelemään, miten se on erilainen kuin aikaisemmin. Viimeksi sen puomit olivat ilmassa, enkä tohtinut loikata niistä yli, vaikka Oma ihminen koittikin selvästi hyödyntää edessä menneen naapuritarhan Ruunan vetovoimaa. Nyt ne olivat maassa, ja hetken harkittuani jatkoin matkaa niiden yli. Viimeisen puomin yli ravattuani sain paljon kehuja sekä Omalta ihmiseltä että kaikilta katsojilta. Sitten pääsin takaisin pellonlaitaan jatkamaan keskeytynyttä ruokailuani. Oma ihminen häipyi hetkeksi naapuritarhan Ruunan luo, mutta ei se minua häirinnyt, sainhan kuitenkin jatkaa rauhassa ruokailuani. Sitten pääsimme huoltopisteen kautta takaisn laitumeen.

Videolla juoksemme yli puomien samalla, kun Äitisuokki pitää vahtia.

Kuulemma se koko hässäkkä oli oman tallin leikkimieliset estekisat, ja kahdeksasta lähdöstä saavutin kunniakkaan viidennen sijan. Ei hullumpaa! Oma ihminen on vähän hämmentynyt, kun kuulemma hän aina kuvitteli meidän kisadebyyttimme olevan joidenkin valkoisten aitojen sisäpuolella, eikä minusta kuulemma mitään estehevosta ollut tulossa, etenkään kun takapolvieni tilanne on vieläkin vähän hämärän peitossa. Mutta sellaiset ihmettelyt minä jätän ihmisille ja keskityn seuraavan ruohotupsun metsästykseen. Vai olisiko tuo sitä seuraava sittenkin makoisampi?

Laajennetaan maailmaa

Viime aikoina ratsastukset ovat melkein joka kerran päätyneet kentän ulkopuolelle. Sillä lailla, että Oma ihminen on ihan itse ohjannut minut maailmalle. Pellon puolellehan me olemme aina välillä päätyneet ihan yllättäen ja pyytämättä, mutta sitä ei lasketa...

Maailma muuttuu heti paljon pelottavammaksi paikaksi, kun Oma ihminen ei olekaan siinä vierellä mörönsyöttinä, vaan laiskottelee selässäni ja pyytää minua ihan itse kohtaamaan kaikki vaarat. Siispä minä hiivin tiukasti tien reunassa ja kuuntelen, missä vaiheessa sepelihammastiikeri päättää loikata niskaani. Varmuuden vuoksi yritän välillä juoksaista karkuun, mutta jostain syystä siitä päätyy aina kävelemään pikkuympyrää. Se on rasittavaa, joten aika pian päätän tyytyä taas vain hiipimään. Onneksi emme ole koskaan menneet pitkälle, vaan kääntyneet takaisin hyvissä ajoin ennen kuin tallinpiha katoaa näkyvistä. Niinkin on mahdollista mennä aika moneen suuntaan! Sitten olen saanut sokeria ja palata takaisin turvalliselle kentälle vastaanottamaan lisää kehuja. Ehkä minä sittenkin selviän maastoiluista ilman Oman ihmisen turvaa! Tai onhan hän tietenkin mukana, mutta tiedättehän: poissa silmistä, poissa mielestä.

Viimeksi tosin Mies oli mukana ja hän sai toimia mörönsyöttinä isossa pelottavassa maailmassa. Hänen vierellään uskalsinkin kävellä paljon rohkeammin, vaikka käytiinkin kauempana kuin normaalisti. Kävelimme jopa sillan yli! Sitä lähestyessämme tosin minulla meinasi usko loppua, ja kyselin, eikö sittenkin vain pysähdyttäisi? Mutta se ei sopinut Omalle ihmiselle, vaan eteenpäin piti kävellä. Ja selvisimme hengissä! Käytiin pikkumutka sillan toisella puolella, ennen kuin ihmiset päättivät armahtaa meidät verenimijälauman kynsistä ja kääntää suunnan takaisin tallia kohti. Nyt uskalsin ylittää sillan ihan kyselemättä, mitä nyt vähän piti kiihdyttää askeleita kohdalla.

Hierojakin kävi toteamassa, että uusi satulani on juuri niin hyvä, kuin sen piti ollakin. Oma ihminen voi siis sen puolesta jatkaa ratsastusharjoituksia hyvällä omallatunnolla. Tosin heti seuraavana päivänä kävi taas uusi tyyppi ja tuikkasi minua neulalla kaulaan. Inhaa! Mutta toisaalta pääsin takaisin tarhaan ennen kuin ehdin edes kunnolla pahastua, joten menköön sitten.

Ihmiset päättivät myös, että pellolla on vihdoin tarpeeksi heinää ja tarpeeksi vähän vettä, joten yhtenä iltana tallille tupsahti jokaisen Omat ihmiset ja sitten käveltiin karavaanina pellolle. Ja ah autuutta, polviin asti heinää ja lupaus siitä, ettei kukaan ota meitä puolen tunnin päästä takaisin talliin! En tiedä teistä, mutta minä ainakin aion viettää seuraavan kuukauden lähinnä syöden. Ja nukkuen. Ja syöden.

Pumpulipäänä

Elämä on ollut viime aikoina kovin rauhaisaa. Jopa niin rauhaisaa, ettei Oma ihminen ole jaksanut tulla raportoimaan siitä. Onpahan vain tyytynyt ihmettelemään, mikä minua vaivaa. Aluksi hän ajatteli, että teen varmaan kiimaa, koska yleensä silloin olen kovin seesteinen ja kaikki käy. Mutta tätä on jatkunut jo kohta kuukauden, joten nykyään hän vain epäuskoisena katselee minua ja toivoo kovasti, että vastalöydetty zen-mielentilani jatkuisi mahdollisimman pitkään. Olemme jopa käyneet pari kertaa koko tallin porukalla kävelyillä, ja olen hiljalleen oppinut, ettei siinäkään ole mitään stressin arvoista. Ihan hyvin voi kävellä rauhassa jonon mukana ja napsia välillä pari ruohonkortta evääksi.

Täällä on tuullut viimeiset pari viikkoa yhteen putkeen enemmän ja vähemmän lähellä myrskylukemia, joten edes minä en enää jaksa lehahdella tuulenpuuskien mukana narun päässä. Ainakaan ihan joka kerta. Naapuritonteilla on rakennustöitä käynnissä, ja harva se ilta siellä näkyy (ja etenkin kuuluu) olevan joku iso kone töissä. Mutta siitä huolimatta kannan Omaa ihmistä kiltisti ympäri kenttää pari kertaa viikossa. Hän hykertelee tyytyväisenä ja väittää, että vihdoin alan olla edes vähän häiriösietoinen.

Uuden satulan myötä olemme ottaneet taas juoksemisenkin mukaan ohjelmaan. Etenkin vasemmassa laukassa tosin joskus saan itseni niin hankalaan asentoon, että ihan vahingossa lipsahdan kentältä pellon puolelle. Ja se raja on tosi pelottava, siitä ei kyllä uskalla tulla takaisin! Vaikka Oma ihminen kuinka siellä selässä naputtaakin pohkeella, että menehän jo. Minä laitan kaulan kaarelle ja peruutan kauemmas. Yhtenä kertana tosin peruuttaessa takajalkani tipahtikin ojaan! Kyllähän Oma ihminen oli jo jonkin aikaa naputtanut pohkeella ja lausunut erinäisiä rumia sanoja, mutta minä keskityin vain siihen ruohon ja hiekan rajaan enkä halunnut. Hetken ihmettelin tilannetta, kiipesin ojasta pois ja sen jälkeen totesin, että kaipa niihin Oman ihmisen ohjeisiin kannattaa joskus kiinnittää huomiota. Sen jälkeen mentiinkin taas pari kertaa tarhassa aitojen sisäpuolella, ennen kuin palattiin taas kentälle.

Eilen kentälle oli ilmestynyt puomi, ja Oma ihminen ohjasi minua siitä yli. Käynnissä onnistuin kompastumaan siihen melkein joka kerta, ja siitä ärsyyntyneenä useimmiten kipaisinkin siitä ravilla yli. Oma ihminen totesi, että kokeillaan sitten, ja sitten mentiin siitä suoraan ravilla yli useamman kerran. Koitettiinpa laukassakin, enkä kompastunut puomiin kertaakaan! Omaa ihmistä on hauska hämmentää välillä, nytkin melkein tunsin, kuinka hän pudisteli ihmetellen päätään siellä selässä. Kuka muka sanoi, etten osaisi hypätä (no, ehkä kaikki aikaisemmat kokeilut ovat vihjanneet siihen suuntaan, mutta kuitenkin...)? Vasemmassa laukassa pellonreuna tuli vähän liian aikaisin vastaan, joten melkein joka kierroksella käytiin siellä mutka. Mutta nyt olin jo huomannut, että enemmän vaivaa on kieltäytymisessä, joten kaarsin vain vähän kaulaani ja hiivin sitten rajan yli takaisin kentälle.

Lopuksi käytiin vielä tielläkin kävelemässä. Tuuleen yhdistettynä se oli jo melkoisen jännittävää, mutta varovaisesti hiivin tien reunaa pitkin Oman ihmisen jutellessa mukavia ja pitäessä löysän tuntuman ohjilla. Maltoin kävellä koko matkan ja ennen kuin päästiin sillalle asti, käännyttiin takaisin ja pääsin taas turvalliselle kentälle. Huh, selvisin! Sitten pääsinkin tallin kautta vielä vähäksi aikaa syömään vihreää. Tosin Oma ihminen hylkäsi minut hetkeksi sinne ihan itsekseni. Siinä vaiheessa minulla loppui hermo ja juoksin hyvän tovin ympäriinsä, ennen kuin Oma ihminen palasi taas tueksi ja turvaksi. No, saatoin juosta vielä vähän aikaa sen jälkeenkin, kun kerran vauhtiin pääsin. Hyppäsimpä parin kukan ylikin, kun kerran estealkeet olivat päivän ohjelmanumero!

Vaikka yleensä olenkin uuden rauhallisen oloni myötä rauhallinen myös vihreällä, niin joskus täytyy vähän verrytellä sielläkin:

Venyttelyharjoituksia

Kevään ajan minua on hierottu, venytelty ja jumpattu. Jumiva takaosa alkaakin olla nyt paljon parempi. Ratsastusharjoituksissakin pitäisi kiristää sieltä ja löysätä täältä ja kantaa itsensä ja se selässä löhöilevä Oma ihminenkin. Se on kuulkaa rankkaa puuhaa. Mutta silti kaikkein parasta jumppaa teen ihan itse. Tässäpä ohjeet täydelliseen pukkihyppyyn!

1. Niskan rentoutus

Koska kaikki lähtee rennosta suorituksesta, ensin on venyteltävä niskat irtonaisiksi.

Kiemura vasemmalle

Rollkur

Eteen-alas

Niskan kierto

The evil eye

Kun niskat ovat rentona, keskitytään hetki muuhun kroppaan ja sen huoltoon:

2. Jalkojen venytys

Myös jalat on oltava hyvin venyteltyinä, muuten voi tulla vahinkoja.

Yhden jalan tasapainoharjoitus

Kuusenväistöharjoitus

Takajalan koukistus

Niskan kohotus

Etusäären ojennus

Korkeuksiin kohottautuminen

Marionettihevosena oleminen

Takajalkojen koukistus, vaativampi versio

 

Takajalan ojennus

Näiden harjoitusten jälkeen voimmekin alkaa keskittyä itse asiaan.

3. Pukkiharjoitukset

Kannattaa aloittaa pienistä pompuista, joilla valmistat kehoasi maksimisuoritukseen:

Ensin loikka,

sitten pomppu.

Huomaa hienosti jaloissa pysyneet kengät

Hiljalleen loikkia voi isontaa...

...kunnes aletaan lähestyä oikeaa korkeutta.

Kun huolelliset esivalmistelut on suoritettu, alamme olla valmiit itse suoritukseen.

4. Varsinainen suoritus 

Kun esivalmistelut on suoritettu huolella, kunnon pukkihyppyjen teko käy kuin leikki!

Häntä kohti taivasta, niin hyvä tulee.

Kas näin, molemmat jalat symmetrisesti ylös!

Satulaongelmia

Keväällä mielialani heittelivät aika lailla. Maneesi tuntui kovin jännittävältä, ja ratsastukset siellä alkoivat mennä enemmän kyttäämiseen, säntäilyihin ja pomppuihin kuin rauhallisesn harrastukseen. Kiimat nipistelivät vatsaa ja Oma ihminen tuntui ikävältä selässä. Hieroja totesi, että selkäni oli taas melko jumissa.

Jos tuulee liikaa, saan vapautuksen Oman
ihmisen kantamisesta ja voidaan mennä
vaikka metsään kävelemään. Hyvällä tuurilla
jäämme johonkin mutkaan syömään varpuja.
Ja ainahan voi vauhdissa riipiä mukaan oksan
tai pari!

Satulaan vaihdettiin leveämpi etukaari, mutta se ei auttanut asiaa. Korkeintaan takaosa jumitti pahemmin. Siispä Oma ihminen päätti viheltää pelin poikki ja sain hetkeksi vapautuksen ratsastuksesta. Sitten pari kertaa Oma ihminen vain nousi selkääni, istui siellä hetken ja tuli alas. Ja sitten uudestaan. Ja uudestaan. Ja toiselta puolelta. Ja taas. Ohjien tuntumalleotto sai minut lähtemään heti liikkeelle, silloin oli ihan mahdotonta seistä paikoillaan. Sama se, oli Oma ihminen sitten selässä tai vieressä seisomassa. Joten harjoittelimme sitäkin. Vihdoin aloin rentoutua taas, laskin päätäni kun Oma ihminen pomppi vierelläni jakkaralla ja taas uudelleen, kun hän kipusi selkääni. En närkästynyt edes siitä, vaikka hän yhtenä kertana jätti satulan pois ja teki ihmeellisen loikan paljaaseen selkääni. Ei kovin eleganttia, mutta kiltisti seisoin paikoillani ja siedin selässäni rimpuilevan ihmisen, kun hän koitti asetella itsensä oikeaan asentoon. Oman ihmisen onni, etten ole tätä korkeampi!

Sen jälkeen siirryimme pois tarhasta ja uskaltauduimme taas kävelemään pitkin poikin kenttää. Alussa se oli vielä vähän jäinen ja liukas, mutta nyt se on sulanut ihan hyväksi. Oma ihminen on useimmilla kerroilla jättänyt satulan pois ja vain kävellyt kanssani ympäriinsä. Minä olen vastineeksi useimmiten pysynyt käynnissä enkä tehnyt kovin monta pakopyrähdystä, vaikka ohi meneekin välillä autoja, muita hevosia ja tuulikin heiluttaa isoja kuusia tien toisella puolella (ja se kuulkaas vasta onkin PELOTTAVAA!). Joskus Kouluttaja seisoo kentän keskellä ja minä kierrän ympyrää hänen ympärillään Omaa ihmistä kantaen. He pyytävät minua ihan hassuihin asentoihin käynnissä, muka pitäisi kävellä etuosa takaosan kanssa samalla linjalla ja kiristää vähän vatsalihaksilla kroppaa ryhtiin. Kieltämättä silloin on helpompi liikkua ja kantaa Omaa ihmistä, mutta se on hirmuisen työlästä ja silloin pitää pysähtyä ja kysyä, että ovatko ihmiset ihan tosissaan. Ovat he kuulemma, joten kun parin askeleen jälkeen valahdan taas pois linjalta, he aloittavat kaiken taas alusta.

Viime aikoina melkein joka viikko olen saanut uudenlaisen satulan selkääni. Useimpia on testattu vain tallin käytävällä, tuijoteltu, heiluteltu ja sitten otettu pois. Yhden kanssa mentiin kentälle ja Oma ihminen kiipesi selkääni. Aluksi olin sitä mieltä, ettei tämän satulan kanssa voi kävellä, mutta alistuin sitten ja kiertelin taas pitkin poikin kenttää. Ravissa ilmoitin, ettei tämä ole yhtään kiva ja lyhensin itseni ihan paketiksi ja hain hyvää pomppuasentoa. Oma ihminen käänsi minut taas pikkuympyrälle joten protestipukit jäi tekemättä, mutta mielipiteeni taisin kuitenkin saada kuuluviin, koska sitäkään satulaa ei enää näkynyt sen jälkeen.

Selässäni on käynyt tähän mennessä oma Bates Caprilli, joka heiluu vähän sivusuunnassa ja jää takaa ilmaan riippumatta siitä, mikä kaari satulassa on sisässä (tähän mennessä testattu musta, sininen ja punainen kaari). Prestigen Versailles oli vähän pitkä ja kapea. Albion oli liian kaareva ja samalla kerralla testattu estesatula liian pitkä. Flexible Inspiration oli mukavan lyhyt, mutta liian leveä ja kippasi Oman ihmisen asentoon, jossa hän ilmoitti selkänsä hajoavan lopullisesti, jos siinä pitäisi istua pidempään.

Mutta tänään vihdoin löytyi yksi satula, joka istui selkääni hyvin. Oma ihminenkin tykkäsi, vaikka vähän vierastaakin koulusatulassa isoja polvitukia. Mutta kuulemma oli tosi tukeva olo selässä, vaikka minä vähän pompinkin. Enkä pomppinut pitkään, kun satulansovittaja käski Omaa ihmistä pyytämään minua eteen, eteen, eteen. Käynnit menivät raviksi ja ravit laukaksi, mutta lopulta minä juoksentelin korvat tötteröllä pitkin kenttää, Oma ihminen vain käänsi meidät ennen kuin päädyimme pellon puolelle. Sitten palattiin talliin, vaihdettiin satulaa ja sitten kävimme vielä pienen ratsastuksen kentällä. Nyt en enää jaksanut laukkailla niin paljon, vaan kävelin ja ravasin. Ihan hyvältä sekin satula (Zaldi) tuntui selkääni, mutta Oma ihminen ei tykännyt siitä yhtään istuttuaan hetken pehmoisessa Black Countryssa. Joten se meille sitten jäi. Toivotaan, että kuukauden päästä Hierojakin tykkää meidän uudesta satulastamme, eli selkäni ei enää jumittuisi vaan pysyisi yhtä hyvänä kuin se nyt on!

Toukokuu toivoa täynnä

Nyt minä olen jo nelivuotias, ajatella! Paperillahan minä täytin muiden hevosten tapaan vuosia jo vuodenvaihteessa, mutta nyt olen sitä ihan oikeastikin. Ihan melkein aikuinen siis jo! Kuulemma kohta minun pitäisi alkaa tehdä oikeasti töitäkin. Minusta on hauskempaa käydä kävelyillä niin, että Oma ihminen pysyy ihan omilla jaloillaan. Siispä taidan pitää Oman ihmisen edelleen varppeillaan, höystäen työskentelysessiot satunnaisilla pakopyrähdyksillä pääsee paljon helpommalla. Ilman satulaa olemme kävelleet pitkin kenttää, mutta vauhdikkaammat askellajit ja maastoratsastukset saavat vielä odottaa.

Oma ihminen on kuluttanut kevään etsimällä minulle uutta satulaa, kun entinen tuntuu kaikesta ilmatoppauksesta ja vaihtokaaresta huolimatta kipeyttävän selkäni. Etsintä on edelleen kesken, ehkä kerron siitä teille tarkemmin myöhemmin, jos Oma ihminen saa aikaiseksi kirjoittaa mietteeni blogiin saakka. Viime aikoina kirjoitustahti on kyllä ollut suorastaan hävettävän hidas, pahoitteluni siitä.

Nyt kun olen jo melkein täysikasvuinen, ajattelin näyttää teille, kuinka olen kasvanut vuosien saatossa. Oletettavasti tästä eteenpäin kasvu tapahtuu lähinnä leveyssuunnassa. Talveksi lainatut lisäsentitkin piti luovuttaa pois, kun seppä kävi viime viikolla vaihtamassa korkokenkäni tavallisiin. Itse tosin olen sitä mieltä, että pärjäisin ihan hyvin taas paljasjaloinkin. Ensimmäisen etukengän sainkin jo upotettua tarhan mutaan niin syvälle, ettei Oma ihminen etsinnöistä huolimatta onnistunut paikallistamaan sitä. Kolme on vielä jäljellä, mutta onneksi sateet pitävät huolen siitä, että hyviä mutakuoppia löytyy rallireitilläni useampia!

1-vuotiaana olin jo oppinut pitämään kuolaimet suussani.

2-vuotiaana häntänikin alkoi olla jo oikean pituinen.

3-vuotiaana osasin jo poseerata, vaikka Oma ihminen olikin vähän rikki.

4-vuotiaana alan olla mittasuhteiltani jo ihan aikuinen.