Kisadebyytti

Melkein viikon sainkin viettää leppoisaa laidunlomaa. Välillä piti vähän juosta, kun Äitisuokki vietiin pois, mutta onneksi hänen Omat ihmisensä ovat aina palauttaneet hänet takaisin. Ainakin toistaiseksi. Kannattaa siis juosta pitkin laitumen reunaa ja huutaa, kyllä he jossain vaiheessa kuuntelevat ja palauttavat Äitisuokin takaisin. Säät ovat kyllä tosi kurjat, vettä tulee melkein joka päivä. Yksissä tuumin järjestäydymmekin yhteen neliöön naapurilaitumen hevosten ja Äitisuokin kanssa, käännämme hännät kohti sadetta ja odotamme, että tuuli ja sade laantuisivat. Tai tulisi tarpeeksi nälkä, jolloin hajaannumme taas syömään.

Yhtenä päivänä Oma ihminen kävi hakemassa minut pois laitumelta. Talliin ei kuulemma pääse, mutta yksi rakennuksista oli auki ja sinne piti muka mennä. Ihan yksin. Tai oli siinä jotain ihmisiäkin mukana. Seppä ilmestyi paikalle, Äitisuokki huuteli laitumelta ja minua alkoi pelottaa. Seisoin ja tärisin niin, että Oma ihminen epäili minun palelevan ihan kunnolla, mutta jännäkakat kertoivat todellisen syyn. Urheasti kuitenkin seisoin paikoillani suurimman osan ajasta, vaikka pelottikin niin maan peevelisti. Seppä vähän mallaili jalkaani syliinsä, mutta sitten todettiin, että viisaampaa on siirtää kengitys siihen, että talliin pääsee taas.  Seppä lähti, ja siinä vaiheessa minun itsehillintäni alkoi olla jo aika ohuen langan päässä. Oma ihminen antoi minun juosta kentällä kaatosateessa sen aikaa, että maltoin taas huomioida muutakin kuin sen, että pelottaa. Sitten pääsin takaisin laitumelle Äitisuokin jämäkkään valvontaan, ja sekä elämä että taivas alkoivat taas kirkastua.

Pari päivää siitä meidät kaikki otettiin ulos laitumelta ja vietiin tarhoihin. Karvat kiillotettiin, harjat letitettiin ja satulat laitettiin selkiin. Onneksi saimme vähän hyttysmyrkkyä turkkiin myös, verenimijäparvien invaasio on aika hurjaa näinä päivinä. Tällä kertaa ei ainakaan satanut enää, mikä on kai edistystä asiaan. Sitten siirryimme karavaanina kentälle. Sinne oli ilmestynyt sinne tänne puomeja, tolppia ja kentän laidalle pieni lauma ihmisiä. Vähän aikaa minun piti ihmetellä asiaa ja saatoin pari kertaa vähän juoksaistakin, mutta kun muut hevoset näyttivät ottavan asian ihan coolisti, koitin minäkin hillitä hermoni ja käyttäytyä, niin kuin mitään ihmeellistä ei tapahtuisi. En tainut ihan onnistua huijaamaan Omaa ihmistä, mutta melko hyvin kuitenkin. Kävelimme ja ravasimme vähän aikaa ympäriinsä ja välillä Oma ihminen ohjasi meidät satunnaisen puomin yli. Niistä sai aina paljon kehuja, joten ei kai se ihan kamalaa voi olla. Yhdessä kohtaa puomeja oli kaksi peräkkäin, joka on ihan ennenkuulumatonta! Loikkasin ensimmäsen yli ja karkasin paikalta ennen toista. Kenenkään muun mielestä asiassa ei kuitenkaan ollut mitään sen ihmeellisempää, joten seuraavalla kerralla jouduin Oman ihmisen pohkeiden väliin ja hiivin yli molemmista. Ja kas, eipä siinä sen kummempaa tapahtunutkaan! Vähän aikaa laukkasin tohkeissani ja sitten ravattiin taas ympäriinsä, eikä maailma kaatunutkaan. Kummallista!

Sitten Oma ihminen tuli alas ja päästi minut pellon laitaan syömään heinää. Fiksu päätös, sanon minä. Muut hevoset kävivät vuorotellen juoksemassa kentällä, mutta minä keskityin olennaiseen siihen asti, että Oma ihminen riisti minut vihreästä taivaastani takaisin kentälle. Sitten hän hyppäsi (hah, hah. Oikeasti se on melkoista kömpimistä) taas selkääni ja sitten oli meidän vuoromme ravailla kenttää ympäri. Tällä kertaa tielle osui aika monta puomia. Välillä laukkasinkin vähän, mutta kaarteisiin Oma ihminen yleensä pyysi minut taas raville. Kuulemma ohjaus toimii vielä toistaiseksi paremmin niin... Yhden puomin edessä piti hetkeksi stopata, kun jäin ihmettelemään, miten se on erilainen kuin aikaisemmin. Viimeksi sen puomit olivat ilmassa, enkä tohtinut loikata niistä yli, vaikka Oma ihminen koittikin selvästi hyödyntää edessä menneen naapuritarhan Ruunan vetovoimaa. Nyt ne olivat maassa, ja hetken harkittuani jatkoin matkaa niiden yli. Viimeisen puomin yli ravattuani sain paljon kehuja sekä Omalta ihmiseltä että kaikilta katsojilta. Sitten pääsin takaisin pellonlaitaan jatkamaan keskeytynyttä ruokailuani. Oma ihminen häipyi hetkeksi naapuritarhan Ruunan luo, mutta ei se minua häirinnyt, sainhan kuitenkin jatkaa rauhassa ruokailuani. Sitten pääsimme huoltopisteen kautta takaisn laitumeen.

Videolla juoksemme yli puomien samalla, kun Äitisuokki pitää vahtia.

Kuulemma se koko hässäkkä oli oman tallin leikkimieliset estekisat, ja kahdeksasta lähdöstä saavutin kunniakkaan viidennen sijan. Ei hullumpaa! Oma ihminen on vähän hämmentynyt, kun kuulemma hän aina kuvitteli meidän kisadebyyttimme olevan joidenkin valkoisten aitojen sisäpuolella, eikä minusta kuulemma mitään estehevosta ollut tulossa, etenkään kun takapolvieni tilanne on vieläkin vähän hämärän peitossa. Mutta sellaiset ihmettelyt minä jätän ihmisille ja keskityn seuraavan ruohotupsun metsästykseen. Vai olisiko tuo sitä seuraava sittenkin makoisampi?