Maailma muuttuu heti paljon pelottavammaksi paikaksi, kun Oma ihminen ei olekaan siinä vierellä mörönsyöttinä, vaan laiskottelee selässäni ja pyytää minua ihan itse kohtaamaan kaikki vaarat. Siispä minä hiivin tiukasti tien reunassa ja kuuntelen, missä vaiheessa sepelihammastiikeri päättää loikata niskaani. Varmuuden vuoksi yritän välillä juoksaista karkuun, mutta jostain syystä siitä päätyy aina kävelemään pikkuympyrää. Se on rasittavaa, joten aika pian päätän tyytyä taas vain hiipimään. Onneksi emme ole koskaan menneet pitkälle, vaan kääntyneet takaisin hyvissä ajoin ennen kuin tallinpiha katoaa näkyvistä. Niinkin on mahdollista mennä aika moneen suuntaan! Sitten olen saanut sokeria ja palata takaisin turvalliselle kentälle vastaanottamaan lisää kehuja. Ehkä minä sittenkin selviän maastoiluista ilman Oman ihmisen turvaa! Tai onhan hän tietenkin mukana, mutta tiedättehän: poissa silmistä, poissa mielestä.
Viimeksi tosin Mies oli mukana ja hän sai toimia mörönsyöttinä isossa pelottavassa maailmassa. Hänen vierellään uskalsinkin kävellä paljon rohkeammin, vaikka käytiinkin kauempana kuin normaalisti. Kävelimme jopa sillan yli! Sitä lähestyessämme tosin minulla meinasi usko loppua, ja kyselin, eikö sittenkin vain pysähdyttäisi? Mutta se ei sopinut Omalle ihmiselle, vaan eteenpäin piti kävellä. Ja selvisimme hengissä! Käytiin pikkumutka sillan toisella puolella, ennen kuin ihmiset päättivät armahtaa meidät verenimijälauman kynsistä ja kääntää suunnan takaisin tallia kohti. Nyt uskalsin ylittää sillan ihan kyselemättä, mitä nyt vähän piti kiihdyttää askeleita kohdalla.
Hierojakin kävi toteamassa, että uusi satulani on juuri niin hyvä, kuin sen piti ollakin. Oma ihminen voi siis sen puolesta jatkaa ratsastusharjoituksia hyvällä omallatunnolla. Tosin heti seuraavana päivänä kävi taas uusi tyyppi ja tuikkasi minua neulalla kaulaan. Inhaa! Mutta toisaalta pääsin takaisin tarhaan ennen kuin ehdin edes kunnolla pahastua, joten menköön sitten.
Ihmiset päättivät myös, että pellolla on vihdoin tarpeeksi heinää ja tarpeeksi vähän vettä, joten yhtenä iltana tallille tupsahti jokaisen Omat ihmiset ja sitten käveltiin karavaanina pellolle. Ja ah autuutta, polviin asti heinää ja lupaus siitä, ettei kukaan ota meitä puolen tunnin päästä takaisin talliin! En tiedä teistä, mutta minä ainakin aion viettää seuraavan kuukauden lähinnä syöden. Ja nukkuen. Ja syöden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti