Täällä on tuullut viimeiset pari viikkoa yhteen putkeen enemmän ja vähemmän lähellä myrskylukemia, joten edes minä en enää jaksa lehahdella tuulenpuuskien mukana narun päässä. Ainakaan ihan joka kerta. Naapuritonteilla on rakennustöitä käynnissä, ja harva se ilta siellä näkyy (ja etenkin kuuluu) olevan joku iso kone töissä. Mutta siitä huolimatta kannan Omaa ihmistä kiltisti ympäri kenttää pari kertaa viikossa. Hän hykertelee tyytyväisenä ja väittää, että vihdoin alan olla edes vähän häiriösietoinen.
Uuden satulan myötä olemme ottaneet taas juoksemisenkin mukaan ohjelmaan. Etenkin vasemmassa laukassa tosin joskus saan itseni niin hankalaan asentoon, että ihan vahingossa lipsahdan kentältä pellon puolelle. Ja se raja on tosi pelottava, siitä ei kyllä uskalla tulla takaisin! Vaikka Oma ihminen kuinka siellä selässä naputtaakin pohkeella, että menehän jo. Minä laitan kaulan kaarelle ja peruutan kauemmas. Yhtenä kertana tosin peruuttaessa takajalkani tipahtikin ojaan! Kyllähän Oma ihminen oli jo jonkin aikaa naputtanut pohkeella ja lausunut erinäisiä rumia sanoja, mutta minä keskityin vain siihen ruohon ja hiekan rajaan enkä halunnut. Hetken ihmettelin tilannetta, kiipesin ojasta pois ja sen jälkeen totesin, että kaipa niihin Oman ihmisen ohjeisiin kannattaa joskus kiinnittää huomiota. Sen jälkeen mentiinkin taas pari kertaa tarhassa aitojen sisäpuolella, ennen kuin palattiin taas kentälle.
Eilen kentälle oli ilmestynyt puomi, ja Oma ihminen ohjasi minua siitä yli. Käynnissä onnistuin kompastumaan siihen melkein joka kerta, ja siitä ärsyyntyneenä useimmiten kipaisinkin siitä ravilla yli. Oma ihminen totesi, että kokeillaan sitten, ja sitten mentiin siitä suoraan ravilla yli useamman kerran. Koitettiinpa laukassakin, enkä kompastunut puomiin kertaakaan! Omaa ihmistä on hauska hämmentää välillä, nytkin melkein tunsin, kuinka hän pudisteli ihmetellen päätään siellä selässä. Kuka muka sanoi, etten osaisi hypätä (no, ehkä kaikki aikaisemmat kokeilut ovat vihjanneet siihen suuntaan, mutta kuitenkin...)? Vasemmassa laukassa pellonreuna tuli vähän liian aikaisin vastaan, joten melkein joka kierroksella käytiin siellä mutka. Mutta nyt olin jo huomannut, että enemmän vaivaa on kieltäytymisessä, joten kaarsin vain vähän kaulaani ja hiivin sitten rajan yli takaisin kentälle.
Lopuksi käytiin vielä tielläkin kävelemässä. Tuuleen yhdistettynä se oli jo melkoisen jännittävää, mutta varovaisesti hiivin tien reunaa pitkin Oman ihmisen jutellessa mukavia ja pitäessä löysän tuntuman ohjilla. Maltoin kävellä koko matkan ja ennen kuin päästiin sillalle asti, käännyttiin takaisin ja pääsin taas turvalliselle kentälle. Huh, selvisin! Sitten pääsinkin tallin kautta vielä vähäksi aikaa syömään vihreää. Tosin Oma ihminen hylkäsi minut hetkeksi sinne ihan itsekseni. Siinä vaiheessa minulla loppui hermo ja juoksin hyvän tovin ympäriinsä, ennen kuin Oma ihminen palasi taas tueksi ja turvaksi. No, saatoin juosta vielä vähän aikaa sen jälkeenkin, kun kerran vauhtiin pääsin. Hyppäsimpä parin kukan ylikin, kun kerran estealkeet olivat päivän ohjelmanumero!
Vaikka yleensä olenkin uuden rauhallisen oloni myötä rauhallinen myös vihreällä, niin joskus täytyy vähän verrytellä sielläkin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti