Loska lentää!

Ensimmäiset pääsiäisen merkit bongattu.

Kevät tulee! Aurinko paistaa! Lumet sulavat! Linnut laulavat! Räystäät tippuvat! Tai sitten on se vaihtoehtoinen kevätkeli.

Jos vähän hangen pinta uhkaakin laskea, ei hätää - taivaalta tippuu kyllä täydennystä ihan riittämiin. Talli-illan ylivoimaisesti jännittävin osuus on automatka: viimeisellä pätkällä ei auta kuin valita ura, painaa kaasua ja rukoilla, ettei tule autoa vastaan ja että oman auton maavara riittäisi perille saakka. Tähän asti tähdet ovat olleet kohdillaan.

Koulukisojen jälkeen oma ratsastusmotivaationi tuntuu lähteneen talvilomalle, joten Daisyn liikutus on ollut aika lailla maastokävelyvoittoista. Maneesilla ollaan käyty kerran-pari viikossa, mutta vaikka Daisy kulkeekin ihan ok, sen himmailu oikeassa kierroksessa kuitenkin hiertää takaraivossa ja saa minut välttelemään niihin tilanteisiin joutumista. En ole varma, kumpi on vinompi - hevonen vai ratsastaja - mutta yhteisvaikutus näyttää kumuloituvan oikeassa kierroksessa.

No, loskassakin voi kahlailla jos ei maneesille jaksa, peseytyvätpähän hevosen jalat siinä samalla :D Lähiteiden käppäilykin voi olla extremeurheilua tähän aikaan, kun lumet voivat rysähtää alas hetkenä minä hyvänsä, minkä ohitettavan talon katolta hyvänsä. Tunnen itseni joskus vähän hölmöksi kun kehun hevostani säikähtämisestä, mutta mitä muutakaan voi tehdä, kun toinen kiltisti säikähtää paikoillaan sen sijaan, että katoaisi pukkilaukkaa horisonttiin?

Sininen taivas oli vain hetkellinen häiriö,
mutta kyllä tätäkin maisemaa kelpasi katsella.

Tänään lähdimme sitten pidemmälle maastolenkille, kun viikonlopun kunniaksi pääsin tallille hyvästi valoisan aikaan. Olkoonkin, että räntää satoi poikittain ja päässä soi vain Freud Marx Engels & Jungin Danny show:n kertosäe... Mutta kas, tallille päästyäni taivas olikin sininen ja aurinko paistoi kauniisti!Siispä alikulkua ja loskaa uhmaamaan, ja pidempien maastoreittien äärelle. Mennessä talutin, ja Daisy käveli alikulun nätisti, kahlasipa kiltisti perässäni alikulun pohjalla olevan viiden sentin syvyisen "järven" ylikin. Vähän piti stepata vastaan tulevan lenkkeilijän kohdalla, mutta muuten kuljettiin hienosti. Selkään kivuttuani ympäristöä katseltiin jonkin verran, mutta silti käveltiin siivosti sinne, minne kuski osoitti.

Metsässä pohjat olivat yllättävän hyvässä kunnossa, oli varmaan viimeisiä päiviä, kun siellä pääsee järkevästi kulkemaan ennen kelirikkoaikaa. Annoin Daisyn ravata pitkät pätkät ja laukkasimmekin muutamaan otteeseen. Saadapa tämä yksin kulkemisen rentous siirrettyä myös ryhmässä liikkumiseen! Sama pätkä yksin mennään oikein nättiä ja säädettävissä olevaa rentoa laukkaa ja ravia, kaverin kanssa pingotaan kuin viimeistä päivää ja pukitellaan raivokkaasti, kun koitan himmailla vauhtia järkevämmäksi. No, ehkä joku päivä... Takaisin päin tultaessa ravasin vielä pari pätkää, dialogi kulki suunnilleen näin:

Minä: Ok, ravataanpa vähän.
Daisy: Jee, mennään! Kato, jos vähän laukattaisiin, niin päästäisiin nopeammin tallille?
Minä: Jos ei kuitenkaan. Ravia, kiitos.
Daisy: No hyvä on sitten.
Daisy: ...jos ihan vähän vain laukkaa?
Minä: Ei kun ravia.
Daisy: No hyvä on sitten.
Daisy: Katso, näin nätisti ravaan!
Minä: Tämä on muuten laukkaa. Hiljennähän taas raville. 

Oli vähän vaikeaa pysyä lujana, kun toinen tarjoili joka välissä ihan kaunista, hiljaista ja hallittavaa laukkaa, mutta pidin kiinni ravitoiveestani. Daisy sai tunnissa sopivasti purettua ylimääräiset virrat, mutta silti se ei ollut hionnut kuin vähän satulavyön alta. Kunto on kasvanut selvästi.

Takaisin tullessa Daisy käveli niin rennosti, että päätin testata, uskaltaisinko mennä aliskan selästä käsin. Ja kas, se onnistui järvestä huolimatta! Daisy jämähti kyllä vesirajaan, mutta sain maaniteltua sen veteen. Siellä hiippailtiin niin tiukasti heijastuksiin keskittyen, että "vanhoille tutuille möröille" eli autoille ei enää riittänyt huomiota. Kehuin sitä veden ylityksestä vuolaasti koko ylämäenkin (joka sille on aina pahin paikka tuossa aliskassa, kun autot tulevat takaa yläviistosta), ja se oli niin tyytyväinen itseensä, että unohti kokonaan säikkyä, vaikka takaa meni yksi rekkakin. Jee!

Voihan kyljet!

Pääsin pitkästä aikaa Airan ratsastuspilatestunnille. Daisy on toiminut viime aikoina taas oikein oivallisesti, mitä nyt pientä yliyrittämistä on taas havaittavissa. Daisy yrittää kovasti ja helposti lähtee kasaamaan itseään tosi suoraksi ja tosi lyhyeksi, joka saa sen jumittumaan lavoista. Kun se jumittuu, se ei enää liiku eteenpäin, etenkään oikeassa kierroksessa. Tämä kierre saatiin aikaan alkuvuodesta, joten nyt koitan ehtiä tarttua oireisiin ennen, kun tilanne pääsee taas pahaksi. Siispä tunnin aiheena oli väistöt.

Ei riitä, että kääntää pelkkää päätä. Lopun kropan pitäisi seurata mukana.
Voisi helpottaa myös hevosen asettumista.
Kuva: Ella Karjalainen

Yksinkertainen asiakin - takaosan väistätys ympyrällä - muuttuu vaativaksi aivopähkinäksi, kun koittaa keskittyä yhtä aikaa pusertamaan vatsalihaksia, hengittämään, avaamaan lonkkia, pitämään jalat poissa heporaukan nälkäkuopista, rentouttamaan käsivarret, kääntämään vartaloa, kiristämään ulkokylkeä, palauttamaan jalat paikoilleen, kiristämään taas vatsalihakset, ottamaan puolipidätteen, kääntämään vartaloa, ainiin ne jalat... Mutta kyllä se taas palkittiin ajoittain, Daisy venytti kaikessa rauhassa pitkiä askelia, pysyi tasapainossa ja asettui nätisti. Saadapa sama tulos säännöllisesti, kahdestaan meidän suoritukset helposti menevät vain sinne päin -kipitykseksi. Minä kuvittelen tekeväni asioita, mutta mitään ei tapahdu. Onneksi sentään silloin tällöin pääsemme jonkun valvovan silmän alle, niin emme puskiinnu aivan täysin!

Vasen kierros meni ihan ok, kunhan muistin pitää jalkani siellä, missä niiden pitää olla. Sen sijaan oikea kierros oli järkyttävä. Mikä vasen kylki? Puoliero oli aivan megalomaaninen, ja minä kun koko talven pilatestuntien jälkeen olen kuvitellut jo olevani aika suora... Ensimmäiset yritykset päätyivät siihen, että Daisy pienensi ja pienensi ympyrää voltin kokoluokkaan ja eteni lennokkaasti kuin etana tervassa. Sieltä onneksi suunta on vain ylöspäin.

Oikeassa kierroksessa oma vasen kylki ei millään meinannut pysyä kasassa vaan venyi aina liian pitkäksi, ja ilmeisesti vasen lonkka ei avaudu yhtä hyvin kuin oikea, mikä johtaa siihen, että etenkin Daisyn tahmaillessa pohje ei ole satulavyön takana niin kuin pitäisi, vaan puolivälissä kylkeä. Minä olenkin katsellut talven mittaan, että Daisyn vasemmassa kyljessä on aina joskus märkä läntti, kylläpä se kihnuttaa itseään... No ei johdu kutiavasta kyljestä, vaan ratsastajan lumisesta talvisaappaasta. Kyllä on taas taitava olo!

Koitin tänään hakea kylkiäni maneesilla ja kas - Daisyhan kääntyy tosi hyvin vain sillä, että kääntää omaa kroppaa ja pitää pohkeet siellä, missä pohkeen paikka on. Muistelen tehneeni niin vielä vuosi sitten. Elämän pieniä valaistumisia. Taas. Huoh.