Katso (lahja)hevosen(kin) suuhun

Uljas ratsu reima sopivine kuolaimineen.

Kuukausi sitten tallillemme tuli käymään eläinlääkäri Mirjami Miettinen, joka on ollut viime aikoina paljon esillä julkaisemansa lisensiaattityön tiimoilta. Daisy raspattiin viimeksi kesäkuun alussa, mutta päätin kuitenkin hyödyntää tilanteen ja tarkistuttaa hampaat uudestaan etenkin, kun viime aikoina käyttämämme raspaaja on nyt äitiyslomalla. Ja hyvä olikin että katsottiin hampaat nyt, sain paljon mielenkiintoista tietoa. Lisäksi seuraavana päivänä kävin kuuntelemassa Miettisen luentoa, joten taas on paljon lisää tietoa tuskaa tuottamassa!

Daisylla on muutama milli yläpurentaa, joten se tekee helposti piikkejä ylös eteen ja alas taakse. Pienet piikit olivat ehtineet tulla jo tässä viiden kuukauden aikana, joten seuraava raspausaika on varmaan taas puolen vuoden päässä. Edellisellä raspauskerralla Daisyn poskihampaissa näkyi pientä kuolaimen aiheuttamaa kulumaa, mikä sai minut etsimään anatomisesti muotoiltua kuolainta. Kolmipalat ja muut taittuvat kuolaimet olivat kuulemma ehdottomasti pannassa. Ensin käytössä oli Hööksin kolmipalasylinterikuolain, mutta sitten Visionin ohuita sylinterikuolaimia tuli taas myyntiin, joten ostin sellaiset. Ja hyvä niin.

Eläinlääkärin ensimmäinen kommentti suuhun kurkatessa oli "onpas tällä pieni suu"! Hän mittasi pienellä viivottimella alaleuan luiden etäisyyden hammasloman kohdalta, kuolaimen optimipituuden ja hammasloman korkeuden. Lopputulemana Daisyn hammasloma on sen verran matala (2cm), että kun kielellekin pitää jättää vähän tilaa, 10mm on paksuin kuolain, jonka sinne voi laittaa. Uudet kuolaimet olivat siis juuri oikean kokoiset, kun pituuskin osui juuri kohdalleen. Jee! Seuraavan päivän luennolla opin senkin, että liian paksut kuolaimet aiheuttavat helposti kulumajälkeä poskihampaisiin, joten sain vähän rauhoitettua omaatuntoani sen osalta. Turpahihnaahan meillä ei yleensä ole käytössä ollenkaan, joten sekään ei ole painamassa poskia vasten mahdollisia piikkejä.

Leuan oikealle puolelle Daisylle oli puhjennut pienen pieni kulmahammas, mitä ei vielä kesäkuussa näkynyt. Mielenkiintoista nähdä, tuleeko sille pari vasemmalle puolelle. Kulmahampaathan ovat yleensä vain ruunilla ja oreilla, mutta Daisy ilmeisesti kuuluu siihen tammavähemmistöön, joka myös kasvattaa ne. Leuan liike, joka on tähän asti ollut symmetristä, oli nyt muuttunut epäsymmetrisemmäksi. Alaleuka liikkui oikealle puolelle paljon pidemmälle kuin vasemmalle. Siitä sitten vain selvittämään, miksi näin...

Siellä se on, läntti vasemmassa kainalossa.

Kesän jälkeen Daisylle jäi vasemman puolen kainaloon muutama parin millin pahkura, jotka eivät näytä millään lähtevän pois. Minulla meni aika kauan tajuta, että näiden pattien kohdalle (vaikka vyö ei ainakaan sen isomman päälle osukaan) tulee satulavyön jäljiltä aina märkä läntti. Vasta nyt, kun Daisy ei hikoa ratsastuksesta kuten kesällä, se on tullut selvemmin näkyviin. Olen koittanut kaivella patteja näkyville, puristellut, silitellyt ja koittanut etsiä niistä jotain reikää, turhin tuloksin. Märkä tuntuu ja näyttää ihan hieltä, mutta koska pienempää pattia ei tunnu ratsastuksen jälkeen, veikkaan, että siitä se kosteus varmaan kuitenkin on peräisin. Näytin niitä samalla eläinlääkärillekin ja ne olivat todennäköisesti eosinofiilisiä granuloomia. Kuulemma niitä voi koittaa hoitaa kortisonipiikillä, mutta ne tulevat usein takaisin. Hommasin siis ihanan paksun ja pörröisen lampaankarvapehmusteen satulavyöhön, jos se olisi mukavamman tuntuinen Daisylle. Pehmusteella ei näytä olevan vaikutusta hikilänttiin, mutta se on sen verran reilun levyinen, että vyön molempiin yläreunoihin muodostuu kunnon pussi pehmusteesta. Tallilaisten kanssa melkein lähti lapasesta sen visiointi, mitä kaikkia eväitä sinne voisikaan hamstrata ratsastuslenkin viihdykkeeksi ;) Daisyllakin meni ensimmäisen pehmustetun ratsastuskerran jälkikävelyt tuon pehmusteen nuuhkimiseen. 10m kävelyä, pysähdys "hei kato, mulla on tällainen, nuuh", 10m kävelyä, pysähdys "hei kato, se on siellä vieläkin!", 10m kävelyä, pysähdys...

Joko vihdoin löysimme Sen Oikean?

Selkä on suorahko ja takaa nouseva ja säkä pikkuinen.

 Satula-angstilandiasta hyvää iltaa, taas. On se kumma, että yhden satulan löytäminen voi olla näin vaikeaa, vaikka viimeksi käynyt satulansovittajakin sanoi, ettei Daisylla periaatteessa ole edes kovin vaikea selkä. Sen Oikean satulan löytäminen on kuitenkin osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Näköjään tämä on nuoren hevosen kanssa puolivuosittaista, Daisylla on ratsastettu nyt kaksi vuotta ja testikäytössä on neljäs satula.

Ihana, pehmoinen Black Countryni tuomittiin toppaajan toimesta liian kapeaksi ja satulansovittajan mukaan liian suoraksi ja edestä liian muhkeaksi. Koska ajattelin kuitenkin pitää pikku hevoseni ainakin seuraavat 20 vuotta, ei kai auta muu kuin kovettaa itsensä ja laittaa tuo myyntiin. Nyyh.

Varasatulaksi ostettu Bascule toimii joten kuten kunnon toppausten kanssa. Vaikka se ei paina hevosta, niin kyllä sekin helposti pyörii ja lisäksi se vetää helposti notkoselkääni vielä enemmän notkolle. Alkusyksystä siis tunnustin faktat ja aloitin satulanetsintärumban.

Ennen karvanlähtöaikaa ehdin testata pari mallia Cliff Barnsbyta, yhden Kent&Mastersin satulan,  yhden Sommerin ja yhden Harry Dabbsin. Sitten Daisy alkoi kutisemaan ja vaihtamaan karvaa, joten laitoin etsinnät jäihin hetkeksi ja humpsuttelin lähinnä ilman satulaa. Nyt talvikarva alkaa olla sen näköistä kuin pitääkin ja pysyä kiinni hevosessa, joten pyysin Satula.com:n edustajan visiitille. Testasimme ehkä kymmentä huolella esivalittua satulaa, joista kaksi päätyi mahdollinen-listalle.

Lapoja riittää, ja onhan tuo vähän pyöreähkörunkoinenkin.

Ensimmäisen talvikauden kaikki lumet ovat sulaneet ja kenttä korvautunut epämääräisellä vellillä viikon vesisateiden jälkeen. Siellä ei voi mennä kuin käyntiä pitkin ohjin sen verran, että kävellään selkäännousujakkaralle ja pois. Onneksi vieressä on sen verran peltoa, että (vaikka senkin pohja on märkä) saimme testattua kuitenkin kaikki askellajit läpi ilman, että täytyi kävellä maneesille asti testiratsastukselle. Ensimmäinen testisatula, Prestigen D1, tuntui ihan hyvältä, eikä Daisykaan protestoinut isommin. Siinä oli erikseen kuopat lapoja varten, joten mikään ei päässyt painamaan niitä. Melkein kaikissa testaamissani satuloissa ruttua on tullut karvoihin juuri lapojen (etenkin vasemman) päälle. Toinen testattu oli Prestigen Roma, mutta se ei mennyt Daisyn kriteereistä läpi. Toki asiaan saattoi hivenen vaikuttaa yltyvä vesisade viereisen ladon peltikattoa vasten ja iltakaurojen jakamisen äänet, mutta pieniä vihreitä miehiä alkoi ilmestyä pitkin peltoja. Käynnissä vielä Daisy toimi ihan hyvin, mutta ravissa joko ei liikuttu eteenpäin ollenkaan tai sitten kaahattiin lapa edellä karkuun minkä jalat kantoivat. Taipumisesta ei päästy edes keskustelemaan, ja jos koitin vaatia, sain vastaukseksi pukkeja. Laukassa kaikki tämä vielä puolet pahempana. Ei tarvinnut siis kovin kauan testata, ennen kuin tämäkin päätyi hylättyjen pinoon. Oikean lavan päältä löytyi kunnon karvapörröt, joten ehkä Daisy huomautteli ihan aiheesta.

Ei enää ihan niin pirtinpöytä kuin keväällä, mutta ei tuo kovin
kapeastakaan selästä käy :)

Mutta se D1 oli ihan mahdollinen, plussana vielä portaaton leveydenmuokkausmahdollisuus. Pieniä toiveita voisi siis olla siitä, että tuo voisi mennä meille useamman vuoden. Ainakin lompakkoni kannattaa ajatusta lämpimästi! Tänään kävin uudella satulalla maneesissa joten pääsimme testaamaan ravin ja laukan vähän pitävämmällä pohjalla. Daisylla oli jo lähtiessä kovin seesteinen päivä, mutta se liikkui maneesilla tosi nätisti. Niska pysyi rentona pitkät pätkät, takajalat nousivat, taivutukset löytyivät ja mikä parasta, satula ei keikannut kertaakaan. Vasemmassa laukassa Daisy vaihtoi muutaman kerran ristilaukalle mitä se ei ole tehnyt pitkään aikaan, mutta varovaisia toiveita tuo kyllä herätti siitä, että tuo saattaisi olla meidän seuraava satulamme. Onneksi sain viikon testausaikaa ja senkin jälkeen on mahdollisuus vuokrata satulaa ennen lopullista ostopäätöstä. Jos tuo on jatkossakin hyvän tuntuinen, voisin hyvin vuokrata sitä vielä kuukauden-pari ja katsoa, alkaako se keikata pidemmän päälle. Leveyttäkin kuulemma sai vuokra-aikana säätää ilman eri veloitusta, joten se mahdollistaisi satulan säätämisen ihan täydelliseksi. Ja jos pahin käy, satulansovittajalla oli vielä yksi malli mielessään, mitä voisi testata. Pidetään siis peukut pystyssä!

Miten selvitä talvesta?

Illat pimenevät aivan hurjaa vauhtia ja alkaa olla se aika, että vaikka kuinka kiirehtisi töistä tallille, ei päivännäöllä pääse ratsastamaan kuin viikonloppuisin. Lumentulokin on vielä niin satunnaista, että sen valotehoon ei oikein voi luottaa, eikä sekään oikeastaan auta kuin omassa näkemisessä, ei näkymisessä.

Maneesiin en uskaltaudu ennen kuin ollaan löydetty taas hyvä satula, joten ulkoilu tapahtuu pääosin lähiteillä tai kentällä. Pienistä teistä huolimatta autoja liikkuu tuolla aika paljon, joten oma ja hevosen näkyvyys on pakko varmistaa. Silläkin uhalla, että näytämme joulukuuselta, virittelen heijastimia joka paikkaan. Sitäpaitsi minulla on teoria siitä, että mitä omituisemmalta valomöykyltä näytämme, sen varmemmin autoilijat hidastavat tarpeeksi (tuijottamaan, että mitä tuossa kulkee, mutta väliäkös motiivilla, kunhan hidastavat...)!

Minä

Huomioliivi on ihan ehdoton, se näkyy jo kaukaa. Eron "pimeisiin" ja liivillisiin kulkijoihin huomaa selvästi itsekin, kun ajaa noita katuvalottomia pätkiä. Taikaviitta on pop, totesi eräskin vastaantulija, joka pysähtyi erikseen kehumaan karavaaniamme (neljä ratsukkoa) näkyvyydestä!

Alkusyksyn neuloosissani tein itselleni heijastavasta langasta uuden tallipipon. En tiedä kuinka se oikeasti toimii, mutta jospa sekin heijastaisi edes vähän. Ainakin se voi näyttää vinkeältä vastaantulijoista, kun ajan tallille ja kotiin se päässäni ;)

Otsalamppu on katuvalottomien teiden pelastus. USB:n kautta ladattava (mahtava keksintö, ei enää jatkuvaa patterinvaihtoa!) LedLenser valaisee täältä Timbuktuun. Vastaantulijoiden lähestyessä täytyy muistaa katsella penkereitä tai säätää valotehoa pienemmälle. Ehdoton talvivaruste!

Viime vuonna lankesin huomiovärisiin talvihanskoihin. En tiedä, näkyvätkö ne minnekään oikeasti, mutta ovat mukavan lämpimät joka tapauksessa.

Daisy

Daisylla on joka jalassa heijastimet, mutta pimeässä pelkästään niiden kanssa se näyttää helposti kahdelta peräkkäin kävelevältä lenkkeilijältä. Se taas ei saa kaasujalkaa kevenemään riittävästi kapeahkoilla teillä, joten lisävalaisua tarvitaan.

Heijastinratsastusloimi on oivallinen apu silloin, kun matkataan maneesille ja takaisin tai ratsastan muuten vain - eli satula on selässä. Mikä on viime aikoina aika harvoin. En ole saanut investoitua sellaiseen edestä kiinni menevään heijastinloimeen, joten jaksan harvoin viritellä sitä Daisylle silloin, kun sillä ei ole satulaa.

Häntäheijastin merkkaa, mihin hevonen loppuu. Lisäksi se aiheuttaa hilpeyttä ohikulkijoisssa (eräänkin piti erikseen pysähtyä kysymään, että "onko noi ihan oikeasti sydämiä"?)

Naruriimuun punoin heijastinlankaa turpahihnaan ja kun sitä riitti, punoin sitä vielä vähän muuallekin. Toimii talutuslenkeillä ja sen voi laittaa suitsienkin päälle. Kestävyydestä en tiedä, mutta jospa heijastinlangat tämän talven kestäisivät paikoillaan, eipä tuo iso työ ollut tehdä. Ensi talveksi sitten uusiksi.

Happy halloween!

Temppurekvisiittaa enemmän Daisya
huoletti se, että kavereita piti odotella!

Kellojenkäännön pimentäessä illat entisestään piristimme sunnuntaita oman tallin naamiaisratsastuksella. Koko porukka naamioitui erilaisiksi hirviöiksi, koristeli hevosetkin asiaankuuluvasti ja lähti pimenevään iltaan suorittamaan temppurataa.

Daisylla oli ollut pohjille kaksi vapaapäivää, joten minulla oli epäilykseni siitä, miten ilta tulee sujumaan. Vaan pikku hevonen pääsi taas yllättämään positiivisesti, se ei ollut moksiskaan koristevaloilla valaistusta pöydästä, tötsistä, viirein koristelluista estetolpista ja muista koristeista. Ainoastaan viuhkana olevat käyntipuomit aiheuttivat vähän raviaskelia ja hermostumista, kun askelmerkit eivät aina osuneet kohdilleen. Niidenkin aiheuttama harmistus haihtui heti, kun mokomat puomit jäivät taakse. Vedellä täytetyn kolapullonkin vieminen kentän laidalta toiselle ja asettaminen pöydän päälle onnistui helposti. Pienestä hevosesta on etua tällaisissa!

Tuollainen käynnissä tehtävien juttujen tekeminen on hauskaa, olisi joskus ihan jännä treenata Daisyn kanssa western-puolen trail-ratoja molempien mielenvirkistykseksi! Veikkaan, että se suoriutuisi pienellä harjoituksella hyvin useimmista tehtävistä kotikentällä, kun kaikki on tuttua.

Kaikkien suoriuduttua radasta kävimme vielä ratsastamassa naapuruston läpi. Yleisöä tosin oli vähänlaisesti, leikkimässä olevat lapsetkin taisivat pelottaa enemmän hevosia kuin me heitä :)

Radanpätkä odottamassa ratsastajia.

Kurpitsamaskiajatus kaatui värien sekoittumattomuuteen, mutta ehkä
tuo pellelook (onneksi kukaan ei soittanut 112) oli ainakin tarpeeksi omituinen.
Daisyn mielestä emännässä tai hämähäkkikypärässä ei ollut mitään omituista.