Leppoisaa alkusyksyä

Hei vain taas! Joko kuvittelitte, että olen hylännyt kirjoittamisen kokonaan? En suinkaan, kesäloman jälkeen on vain ollut vähän käynnistysvaikeuksia.

Tällainen huiska on tosi kätevä, kunhan siihen tottuu.
Pitää ylimääräiset otukset tosi hyvin poissa silmistä!

Heinäkuun nimittäin sain aika lailla lomailla. Kaverit kävivät töissä, mutta minä pysyin laitumella ja keskityin lähinnä syömiseen ja auringossa paistatteluun nyt, kun sitä vihdoin näkyikin vähän. Välillä Oma ihminen kävi pyörähtämässä luonani, harjasi, rapsutti, antoi ruokaa (jes!) ja suihki lisää pahalta haisevaa ainetta turkkiini (yöks!). Onneksi hän muisti myös rapsutella minua mahan alta, se on ihan parasta. Polttiaiset kun pääsevät hurjan helposti kiinni iholle ohuen karvani läpi, eikä jalkojen välistä yllä rapsuttamaan kuin ihmisen käsi. Nostan jalankin ylös, että ihminen yltää paremmin ja rapsutan hyvin kohteliaasti takaisin, mutta vain huulilla. Oma ihminen tykkää vähän hellemmistä rapsutuksista kuin Äitisuokki.

Nyt muutaman viikon ajan Oma ihminen on käynyt taas säännöllisemmin. Olemme käyneet kävelyillä ja Oma ihminen on taas kiivennyt selkäänikin istuskelemaan. Aluksi ilman satulaa ja nyt taas satulan kanssa. Monesti yhtä aikaa on ollut muitakin tallin hevosia ja alan olla sitä mieltä, että seurassa on sittenkin mukavampaa. Ehkä missään ei sittenkään ole piilottelevia hirviöitä joita muut juoksevat pakoon. Joskus he juoksevat, joskus minä juoksen. Ehkä heidänkin Omat ihmisensä siis vain pyytävät sitä. Kappas vain, mutta se kyllä selittäisi monta asiaa.

Kippurakorvat saa helposti, kun sen osaa.
Mutta siltikin taidan haluta kuitenkin vain
takaisin laitumelle kavereiden luo.
Tukkakin on ihan kesäkuosissa.

Minä juoksen pääasiassa jo ihan rauhassa. Joskus vielä saatan vähän lepattaa tuulessa puidenlatvojen tahdissa, mutta useimmiten hölkkäilen tasaisesti sinne, minne Oma ihminen ohjaa. Hän on niin painavakin, ettei sellaisen lastin kanssa jaksa riehua ylimääräisiä. Viisas pääsee vähemmällä!

Kerran kyllä kävi vahinko, kun juoksin. Kentän laidalla olevan rakennuksen nurkalla näkyi liikettä ja keskityin niin tuijottamaan sitä, että unohdin, että minulla on neljä jalkaa ja että niitä kaikkia pitäisi muistaa nostaa. Niinhän siinä sitten kävi, että kellahdin nurin. Hetken ajattelin jäädä makoilemaan ja harkitsemaan seuraavaa siirtoani, mutta sitten huomasin että hups, Oma ihminen taitaa olla siellä alimmaisena. Kierähdin siis pois hänen päältään ja nousin jaloilleni. Hetken mietin, että mitä sitten, mutta huomasin vieressä kasvavat heinätupot ja jäin evästämään.Oma ihminenkin kaiveli itsensä hiekasta, ravisteli itsensä puhtaaksi, minut puhtaaksi, kiipesi selkääni ja sitten jatkettiin. Sen jälkeen olen muistanut kaikki jalkani. Yksi-kaksi-kolme-neljä, yhtä monta kuin minulla on vuosia takanani!

Videot kieltäytyvät näkymästä, joten tässä käyntinäyte sitten kuvana.

Aika monen ratsastuksen lopuksi olemme käyneet kävelemässä vielä niitä reittejä, mitä menemme silloin, kun Oma ihminen jaksaa reippailla ja kantaa ihan itse itsensä. Äitisuokki toimii mörönsyöttinä edessä ja minä tulen tiiviisti perässä. Enkä ihan aina enää niin tiiviistikään. Joskus Naapurisuokki tulee viimeisenä. Aluksi sain vielä yhden ihmisen lisäturvaksi viereeni, mutta nyt ollaan menty jo monta kertaa ilman. Oma ihminen jaksaa olla ihan ällistynyt, jos kävelen koko lenkin ihan rennosti puolipitkällä ohjalla. Ihan kuin minä muka joskus jännittäisin ja pomppisin? No, ehkä joskus. Jokunen päivä sitten käytiin ison tien toisella puolellakin, silloin tosin oli turvaihminen mukana. Mutta ihan turhaan Oma ihminen jännitti sitäkin, alikulkukin meni kuulemma paljon mallikkaammin kuin mitä ilman selässä olevaa lisäpainoa. Kyllä minä muuten osaan!

Ravikin sujuu jo ihan hyvin.

Pari päivää sitten olimme Naapuritamman kanssa yhtä aikaa kentällä ja juoksimme vuorotellen yli puomista. Meni ihan yhtä mallikkaasti molemmilla, vaikka ensin minun pitikin vähän katsoa mikä se on, kun aurinko niin kovin loisti valkoisista kohdista. Sitten puomi teki tosi hassun jutun. Ajatelkaa, se nousi irti maasta! Ja silti siitä piti mennä yli. Ja minähän menin, kun kerran pyydettiin. Ensimmäisellä kerralla en huomannut, että takajalkojakin pitäisi nostaa vähän ylemmäs, mutta pian sain jutun juonesta kiinni. Kyllä minun täytyy olla tosi hyvä, kun kaikki kehuivat niin kovasti!

Ensimmäinen hyppy ikinä: hei, joku on nostanut puomeja maasta!

Maltillisella jalannostolla tästäkin selviää

Ja hop, hyvin meni!