Näinkin helppoa elämä voi joskus olla, että Oma ihminenkin uskaltaa irrottaa kädet ohjista ja ryhtyä kuvaamaan kesken lenkin. |
Oma ihminen on kehunut kovasti, kuinka helppo ja mukava kanssani on ollut harrastaa viime aikoina. Suorastaan ilmoittanut ottavansa kaiken irti vallitsevasta tilanteesta ja totuttavansa minua kaikkeen mahdolliseen nyt, kun se vielä onnistuu helposti. Siispä olemme käyneet maastossa erinäisillä yhdistelmillä ja erinäisissä järjestyksissä ja silloin tällöin selkääni on kivunnut joku muukin kuin Oma ihminen. Omaa ihmistä selvästi jännitti enemmän kuin minua, mutta olihan tyytyväisyydestä loistavaa naamaa mukavampi katsella (etenkin kun se tuppaa johtamaan herkkuihin), kun ihan kiltisti menin sinne suuntaan ja siinä vauhdissa, kun lainakuskit pyysivät. Joka kerta. Kasvot loistivat suoraan sanottuna jo sellaisilla wattilukemilla, että pitihän Oma ihminen sitten tipauttaa taas realismin maailmaan moisista pilvilinnoista.
Ilmat alkoivat kylmetä siihen malliin öisin, että siirryimme takaisin talliin. Oma ihminen lähti jonnekin reissuun, joten minulla oli monta päivää aikaa syödä hyvin, levätä ja kerätä voimia. Alkuviikosta Oma ihminen sitten palasi taas. Mutta nyt en enää ollutkaan rento ja mukava, vaan kyttäilin vähän puskia: enää ei kaukaisuudessa näkynytkään Äitisuokin ja kumppaneiden rauhoittavia hahmoja, vaan olin ihan yksin. Puskatkin alkoivat vähän heilua välillä tuulen mukana pitkän tyynen kauden jälkeen. Kentän takana olevalta työmaalta kuuluvat rakennusäänet olivat yhtäkkiä huomattavasti epäilyttävämpiä kuin aikaisemmin. Autoistakin lähti erilainen ääni kuin kuivalla kelillä. Ohikulkevia hevosiakin piti tuijotella taas ihan uudella intensiteetillä.
Joskus täytyy olla nättinä. Oma ihminen väittää, että minulla on niin paljon harjaa, ettei hän näe heti, kumpi laukka nousee. |
Seuraavana päivänä kenttä oli taas täyttynyt puomeilla ja kaverihevoset ravasivat ja laukkasivat ympäriinsä, kun tulin paikalle. Jännittäähän siinä nyt sitten rennonpaakin hevosta, etenkin kun kentän laidalla seisoi ja liikehti monta kahiseviin kaapuihin kääriytynyttä ihmistä ja sadettakin tippui niskaan. Ohi menevistä autoistakin kuului tavanomaista isompi ääni. En tykkää. Oma ihminenkin oli taas vähän pahalla päällä. Se alkoi ehkä siitä, kun koitin karsinassa kertoa hampaillani, että lihakseni olivat vähän hellinä eilisestä juoksentelusta. Tai siitä, että livahdin taas omille teilleni karsinasta ja otin vähän nokkiini siitä, kun minut peruutettiin päin karsinan seinää. Kahdesti. Koittivat ihmiset siinä peruuttaessani jotain ohjailla (kuulemma jos olisin kuunnellut niin olisin osunut paremmin karsinan oviaukkoon molempien ovenpielien sijaan), mutta ei niitä ihan aina jaksa huomioida. Joka tapauksessa lähtökohta ei ollut ihan paras mahdollinen ja ilmoitinkin sen useampaan otteeseen. Puomien yli loikatessa koitin suorittaa eilen niin hyvin onnistuneen paikaltapoistumisen, mutta nyt Oma ihminen oli tarkempana enkä päässyt kunnon pomppuihin asti, ennen kun joku veti pääni ylös ja laittoi vähän lisää vauhtia. Mutta sitten kyllä himmailtiin taas, kun olisin laittanut oikeasti isompaa vaihdetta silmään! Aikamme tempoiltuamme pitkin kenttää Oma ihminen ilmoitti, että yhtään puomia ei sittenkään nosteta ylös ja hän suorittaa radan minua taluttaen. Mutta kun muutkin hevoset pysähtyivät tai ainakin hiljensivät käyntiin, aloin huomata ettei tässä ehkä sen kummemmasta asiasta olekaan kyse. Itse asiassa, jos puomeista meni yli ihan rauhassa, kukaan ei nypännyt suusta ja siitä sai vielä kehujakin. Joten kun meidän vuoromme koitti, kävelin ihan rauhassa niin kauan, että Oma ihminen tunsi olonsa vähän luottavaisemmaksi ja uskalsi pyytää minut raviin.
Täällä sateessa on kurjaa, eiköhän jo laiteta se kamera pois ja juostaan talliin! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti