Joskus täytyy hätistellä molempien mukavuusalueen rajoja että homma etenee, mutta kuitenkin täytyy malttaa olla pyytämättä liikaa ja etenkin liian pitkään. Missä raja kulkee minäkin päivänä? Alan ounastella, että tämä voi osoittautua vielä suorassa istumistakin vaikeammaksi...
Tein mielenkiinnosta tilastoa viime vuodesta: kuinka monena päivänä minäkin kuukautena Daisylla on ollut ratsupäivä, maastakäsittely/yhdessäkävelypäivä ja monenako päivänä en ole käynyt tallilla ollenkaan tai käynyt vain harjaamassa tai Daisylla on ollut hieronta/kengitys tms. Tulin siihen tulokseen, että hevosenani on aika helppoa olla: vaikka ratsastus- ja maastakäsittelypäivien suhde kääntyi päinvastaiseksi vuoden edetessä, silti vapaapäiviä oli puolet tai vähintäänkin kolmannes joka kuukaudesta. Se tuntui paljolta. Päätin tsempata tänä vuonna ja antaa hevoselleni enemmän tekemistä. Toisaalta, viime vuonna se oli nelivuotias ja vasta sisäänratsastettu. Ratsastuksellisesti siis norminmukaisen puoliverisen kolmevuotiskevään tasolla. Ei sen kanssa olisi kovin paljon enempää olisi kannattanutkaan tehdä. Meidän tavoitteet eivät ole ikäluokkakisoissa ja koulutus ei ehkä muutenkaan ihan ammattitasoa, joten hitaasti kiirehtiminen on ihan ok. Jos saataisiin jotkut lähitallin seurakoulukisat hyväksytysti läpi ennen kuin Daisy on 20, sekin olisi jo ihan hyvin. Näin uskottelen itselleni. Todellisuudessa nälkä kasvaa syödessä ja mitä useammin Daisyn kanssa pääsee ihan oikeasti keskittymään ratsastukseen eikä vain hengissäselviämiseen, sitä enemmän tekisi mieli tehdä.
Enää ei riitäkään, että humputellaan suht järkevää vauhtia ympäri kenttää. Eikä se, ettei joka rasahduksesta singahdeta parin metrin loikkaa suuntaan x. Eikä se, että ylipäänsä mennään sinne minne minä pyydän, eikä sinne, minne hevonen tänään uskaltaa mennä. Eikä se, että mennään muutakin kuin käyntiä. Nämä alkavat olla jo itsestäänselvyyksiä. Hevosen pitäisi asettua, taipua ja kantaa itsensä. Keskittyä ratsastajaan, työskennellä. Mielellään koko ajan. Itsestäänselvää vanhemman hevosen kanssa, ei aina ihan niin sanottua nuoren sähikäisen kanssa.
Oikein työskentely taas näyttää olevan yllättävän raskasta, tai sitten Daisy oikein tehdessään yrittää tehdä enemmän, kuin mihin se vielä pystyykään. Puolen tunnin ratsastuksen lopussa ollaan saatu muutama kierros kaunista ravia, ympyrä suht järkevää laukkaa ja toinen ei-niin-järkevää laukkaa. Lopuista ei sitten puhutakaan. Siinä vaiheessa hevonen alkaa tulkita joka heilahdusta ja pidätettä pysähtymiskäskyksi. Joko mennään eikä meinata tai sitten ei mennä ollenkaan. Siinä vaiheessa tietää, että olisi pitänyt tauottaa enemmän, pyytää vähän vähemmän. Siitäkin huolimatta, että sitä hyvää ravipätkää tuli yhteensä vain kaksi kierrosta. Viime keväänä ei tullut yhtään. Pyydetään ensi viikolla sitten sitä kolmatta.
Viime tunnilla Daisy teki ihan tosissaan töitä ja kantoi itseänsä hienosti koko tunnin, siis sitten kun se lakkasi singahtelemasta ja alkoi kuunnella ratsastajaakin. Silti sille ei tullut edes hiki. Käyntitauot olivat tosin ehkä pidempiä ja edellinen viikko oli lähinnä kävelyä. Tänään Mintin tunnilla sen sijaan se meni paljon avoimemmassa muodossa, mutta joutui silti kaivamaan keskivartalon syviä tukilihaksia mukaan. Puolessa tunnissa tuli vähän hiki ja pysähtelyä alkoi ilmetä kummasti aina, kun oikeassa kierroksessa olisi pitänyt ravissa kantaa itseään oikein ja aktivoida tukilihaksistoa. Vasemmassa kierroksessa ei ollut ongelmaa, ja humpsuttelumoodissa se olisi kyllä ravannut vaikka täältä Timbuktuun. Ehkä se oli kuitenkin vähän jumissa lauantailta, vaikka välissä oli yksi käyntimaastoilu ja yksi vapaapäivä.
Tässä laukkapätkää edellistunnilta nyt, kun Youtube suostui viimein käsittelemään senkin. Pätkä on vaikeammasta suunnasta juuri ennen tunnin loppua ja Daisy alkaa olla jo väsynyt, joten muutama juminäytekin on mukana:
Ilmeisesti Daisy yrittää niin kovasti, että kun se alkaa keskittyä ja siltä pyytää itsensä kantamista, se vie itsensä pakettiin, jossa sen lihaksisto ei oikeastaan vielä pysty toimimaan. Minulla on siis yliyrittävä pieni otus, jolla on kultakalan kärsivällisyys (aikuistumista odotellessa). Tulevaisuus on taatusti mielenkiintoinen!
Rentoa mutta aktiivista välivaihetta ei siis vielä oikein löydy. Tänään sain kuitenkin pienen valaistumisen aiheesta rentoudesta palkitseminen. Kun jumimista alkoi ilmetä, palkittiin rennosta liikkumisesta. Siirryimme siis pyytämään ravia ihan siinä tempossa minkä Daisy tarjosi (olettaen, että se ei ollut altajuoksemista). Minä keskityin vain pitämään oman istuntani kuosissa, jotten olisi häirinnyt toisen tasapainoa enempää kuin on pakko. Kun Daisy rentoutui, ojensi kaulaa alas ja liikkui rennosti eteen, siirrettiin käyntiin, pyydettiin reipasta marssikäyntiä ja siitä palkinnoksi pitkät ohjat. Ja kas! Jumiminen vähentyi ja vaikka se ravissa tuntui aluksi olevan koko ajan ryntäilyrajan pinnassa, se ei kuitenkaan ylittänyt sitä kertaakaan. Lisäksi toistojen myötä se alkoi pysyä paremmin järkevässä tempossa. Tiedän, mitä harjoittelemme ensi viikolla :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti