Kolmen viikon pakkoseisomisen jälkeen Oma ihminen päätti, että nyt saa riittää. Pääsimme Poikaystävän kanssa kävelylle, käveltiin ison tien viereen ja takaisin tallille. Poikaystävä edellä ja minä perässä, välillä melkein hännässä kiinni kävellen. Olipa ihanaa päästä haistelemaan taas raikkaita tuulia, vähän piti yrittää juoksaistakin siitä riemusta, mutta Oma ihminen oli ihan tylsä ja käskytti vain kävelemään. Mutta sekin sopi, kunhan sain katsella vaihtuvia maisemia!
Seuraavana päivänä pääsin Sedän kaveriksi ulos muutamaksi tunniksi. Olisin varmaan juoksaissutkin, mutta maassa oli tarjolla sen verran heinää että päätin kuitenkin priorisoida asiat ja keskityin lähinnä syömiseen. Siitä innostuneina ihmiset päästivät minut ulos seuraavanakin päivänä. Siihen mennessä Oma ihminen ja Tallinemäntä alkoivat näyttää jo vähän liian tyytyväisiltä, joten järjestin itselleni toisen haavan siihen viereiseen takajalkaan. Säären sisäpuolelle tällä kertaa, samanlaisen siistin viillon. Olisittepa nähneet ne ilmeet! Ihan selvästi näin kuinka Oma ihminen laski takaperin kymmeneen ennen kuin kommentoi mitään...
Puhdistusoperaatiohan siitä tuli ja puolen päivän ulkonaolo vaihtui pariin tuntiin ilman seuraa, joten en kyllä tiedä kannattiko tuo ihmisten aktivointi loppujen lopuksi sittenkään. Sentään uusi haava on vähän paremmassa paikassa kuin edellinen, joten pääsen edelleen ulos ja bonuksena ruokakuppiin tipahtaa taas vähän kauraakin, tosin ensimmäisinä päivinä siinä oli taas se vähän outo sivumaku. Mutta ei haittaa, kaikki ruoka mitä kupissa on katoaa kyllä parempiin suihin välittömästi!
Nyt ihmiset ovat sitten haavanhoidon ohessa kävelleet pitkin ja poikin tarhaa, tutkineet karsinaa ja miettineet päänsä puhki, mistä minä näitä haavoja oikein saan. Minä tiedän kyllä, mutten kerro!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti