Aurinko on alkanut lämmittää jo kovasti ja minä alan varistaa talviturkkiani vähemmäksi. Omalla ihmisellä on hauskaa seurata miten minun värini muuttuu karvan vähetessä. Välillä oma ihminen rapsuttelee minua ja käskee jäämään ruunikoksi. Minä en ymmärrä, mitä sillä tarkoitetaan. Sen sijaan koitan siirtyä harjan alle sellaiseen kohtaan, että harja rapsuttaisi minua kaulan sivusta. Se on niin ihanaa, että silloin on aina ihan pakko nostaa turpa taivaisiin, kallistaa päätä ja venyttää ylähuulta.
 |
| Tältä minä näytin joulukuussa pitkäkarvaisena |
 |
| Maaliskuussa kaunis piirtoni on kadonnut melkein kokonaan |
 |
| Nälkäkuopan ympärillä alkaa näkyä jo valkoisia karvoja |
 |
| Kavioni marraskuisen kaviopaiseen jäljiltä. Haavan reikä kasvaa kavion mukana alaspäin. |
Tänään oma ihminen laittoi taas kuolaimet suuhuni. Minä olen alkanut jo melkein odottaa niitä, ja olen korvat pystyssä odottamassa, kun pikkuhuoneesta kuuluu kilinää. En minä niistä kuolaimista niin välitä, mutta aina kun ne saa suuhunsa niin saa porkkanaa, ja siitä minä pidän! Mutta tänään oma ihminen ei ottanutkaan niitä pois kun sain porkkanani syötyä, vaan laittoi riimun päähän ja sitten lähdettiin kävelylle. Kaverikin oli mukana. Vähän minua kyllä ärsytti ne kuolaimet, niitä piti makustella koko lenkki ja välillä koittaa putoaisivatko ne pois jos oikein ravistaa päätä. Eivät ne pudonneet. Lenkin jälkeen tallissa sain taas palan porkkanaa ja sitten sain sylkäistä kuolaimet pois ja syödä lisää porkkanaa. Omituisia nuo ihmiset, kun aina täytyy kokeilla jotain uutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti