Laitumelle

Viime viikon lopulla se sitten tapahtui. Tallinemäntä unohti meidät ulos illalla. Aurinko alkoi jo painua alemmas, kun Oma ihminen ja Mies tulivat käymään. Heti auton äänen kuultuani aloin kävellä pitkin aidan reunaa ja pään heilutuksella koitin kertoa, että "auta, meidät on unohdettu"! Oma ihminen pujottautui tarhaan ja piti minut takanaan, vaikka Äitisuokki olikin sitä mieltä, että Oma ihminen voisi mennä pois ja antaa minun olla. Sitten sain vähän harjausta ja kamalaa suihketta ryntäille ja mahan alle (en tykkää, edelleenkään, yhtään). Äitisuokki pysytteli vähän happaman näköisenä kauempana ja heti kun Oma ihminen palasi aidan väärälle puolelle, sain väistää ihan kunnolla kun Äitisuokki selvensi, että vaikka Oman ihmisen läsnäollessa hän voi väistää, kahdestaan ollessamme minä olen se, joka väistää. Aina.

Sitten Äitisuokin omat ihmiset ja Tallinemäntäkin tulivat myös ja meidät otettiin ulos tarhasta. En olisi millään malttanut kävellä rauhassa, vaan tepsutin ja säteilin ihan-hetkenä-minä-tahansa-räjähtävää voimaa ja kuljin käynnintapaista Oman ihmisen rinnalla. Meidät vietiin tien toiselle puolelle ja kas, pääsimme irti keskelle ihanaa heinälakeutta. Minua olisi vähän vielä jännittänyt ja juoksuttanut, mutta Äitisuokki oli niin järkähtämätön syödessään, että tyydyin vähän ravailemaan hänen ympärillään ja laskin sitten itsekin turpani maahan. Ihmiset vaikuttivat vähän pettyneiltä ja kuuluivat kaipailevan kaikenlaista paikallisten mopoilijoiden kokoontumisajoista lähtien. Me päätimme keskittyä syömiseen. Välillä tosin ruohikosta pompahti jotain pientä ja minä hätkähdin. Tallinemäntä kävi tarkistamassa, onko laitumella käärmeitä mutta löysi vain heinäsirkkoja. Ovat nekin aika pelottavia, kun sillä lailla liikahtavat yhtäkkiä!

Sen jälkeen olemmekin sitten olleet ulkona aamusta iltaan ja illasta aamuun. Välillä Äitisuokki viedään pois ja minä spurttaan pitkin tarhan reunaa, kunnes saan taas turvani takaisin. Ihmiset käyvät välillä katsomassa meitä, vaikka hyvin me pärjäämme. Onneksi tuulee niin paljon, että itikat pysyvät kauempana. Tosin suurin osa varmaan paleltui tämän aamun lumisateessa. Me Äitisuokin kanssa keskityimme syömiseen.

Ihan alussa koitin vähän juosta ja tutustua uuteen paikkaan.

Äitisuokki ei innostunut juoksemaan, joten minunkin piti sitten vain
tyytyä osaani ja keskittyä olennaiseen, eli ruokailuun.

Riittääköhän syöminen varmasti?