Harjoitukset jatkuvat

Niinhän siinä sitten taas kävi, että yhtenä päivänä tallin pihalla odotti taas auto koppeineen. Sisällä tarjottiin porkkanaa, mutta osasin hienosti väistää houkutukset ja olla seuraamatta herkkuja kopin sisälle. Tai sillalle asti nousin, kun siitäkin sai namia ensimmäisellä kerralla. Sitten peruutin nopeasti pois. Tällä kertaa vain peruuttaessani joku raipanpää napsutti takalistoani, joten päätin sittenkin jäädä siihen sillan läheisyyteen. Ja ihan vähän kurkottaa syvemmälle, että sain namia. Välillä kävin vähän syvemmällä, sain namin, peruutin pois, sain naputusta jalkoihin ja nousin taas sillalle pohtimaan asiaa. Tätä toistettiin jonkun aikaa, kunnes porkkanan perään kurotellessani kädet ilmestyivät taakseni ja ennen kuin huomasinkaan, minut oli taas vipattu autoon ja takapuomi esti pakoni. Tähän täytyy alkaa kiinnittää huomiota!

Kuuman matkan jälkeen ovet vihdoin avautuivat ja pääsin ulos hikeä tippuen. Pienen verryttelyn jälkeen pääsin karsinaan, mutta olisin paljon mieluummin ollut jossain muualla. Kiersin ympyrää, kuoputin jalallani, ravistelin päätäni ja vähän hyppäsin kahdelle jalallekin, mutta ovi pysyi kiinni. Korkeintaan kalterien välistä kuului rauhoittelevaa jutustelua ja silloin tällöin sieltä työntyi pieni tuppo vihreää ruohoa. Hiljalleen tyydyin nyrpeänä kohtalooni ja kävin kaltereiden viereen kerjäämään rapsutuksia. Vihdoin Oma ihminen armahti minua ja otti ulos karsinasta. Olin niin tyytyväinen, etten huomannutkaan minne minua vietiin - päädyin nimittäin taas sisälle pieneen rautakarsinaan. Sitten eläinlääkäri nipisti minua taas kaulasta ja minua alkoi niin nukuttaa, että päätin ottaa pienet torkut, vaikka ympärilläni puuhasteltiinkin. Suuhunikin tungettiin taas sellainen rautajuttu ja eläinlääkäri hieroi hampaitani toisella rautalaitteella. Olisin pahastunut, jos olisin jaksanut. Sitten pääsin takaisin isompaan karsinaan.

Minua väsytti enkä ollut yhtään nälkäinen, joten kun taas oli aika seistä kopin edessä en ollut yhtään valmis yhteistyöhön kenenkään kanssa. Etujalat suostuin nostamaan lastaussillalle, mutta siihen jäin. Siinäpä tuuppaatte, minä en liiku minnekään! Taas minua yritettiin houkutella (vastustin kiusausta), painostaa raipannapsutuksella (jätin huomioitta) ja vipata sisään takapuolesta (tällä kertaa pidin varani ja peruutin siitä huolimatta). Mutta sitten joku löysi taas tallista harjan ja siitä lähti niin paha meteli, että jonnekin oli liikuttava. Koitin livahtaa pois sillalta, mutta minut käännettiin aina takaisin. Koitin kypätä pystyyn, mutta meteli ei lakannut. Koitin livahtaa vähän lähemmäksi kopin ammottavaa kitaa, ja sain hetken hengähtää. Ja sitten sama alkoi taas. Karmeaa, voin todeta täydestä sydämestäni. Meteli pakotti minut lopulta koppiin, takapuomi lävähti taas kiinni ja sielläpä olin taas. Seuraavalla kerralla en kyllä sano siitä harjastakaan mitään, vaikka se kuinka pitäisi ääntä. Ihan varmasti niin. Voin kyllä kulkea talutettuna enkä mene ihmisestä ohi kun se kerran tuntuu olevan kynnyskysymys. Kuljen läpi omituisista kujista ja sillasta, minkä alla virtaa vesi. Juoksen ympyrää jos niin halutaan. Annan sitoa selkääni ja jalkoihini kaikenlaista. Annan jopa kastella itseni sienellä, vaikken tykkää siitä yhtään. Mutta koppiin en kyllä mene. Joku raja se on minullakin. Niin kerta!

Miten niin iso pää? Tällaiset jalassani juoksin ihan kiltisti ympyrää kun pyydettiin.
Miksi se ei riitä? Miksi pitäisi nousta jonnekin koppiin, mikä ei ole yhtään kivaa?

Vaan mitä odotti pihassa parin päivän päästä: taas auto ja koppi perässä. Itsepäinen tuo Oma ihminen. Ja ruoka-aikaankin vielä kaiken lisäksi. Ihminen taikoi jostain iltakaurani, laittoi ne ruokaämpäriini ja nosti ämpärin koppiin. Eihän siinä muu auttanut kuin nostaa etujalat sillalle, että ylsin syömään. Ja kun se asento oli vähän epämukava, hivutin hiljalleen takajalatkin sillalle. Välillä piti nostaa pää ja tarkistaa ympäristö, ettei vain kukaan ole ahdistamassa minua minnekään. Mutta kun ympärillä ei pyörinyt muita kuin Oma ihminen, jatkoin syömistä ja saattoi jossain vaiheessa toinen etunenkin mennä koppiin sisälle, kun siitä asennosta oli mukavampaa syödä. Kun ruoka loppui, Oma ihminen peruutti minut ulos ja vei hetkeksi talliin ennen kuin pääsin takaisin laitumelle. Hmmm.

Jalkani oli kuulemma parempi, mutta ei vieläkään niin hyvä kuin sen pitäisi olla. Oma ihminen uhkasi että saan uuden piikin polveeni jossain vaiheessa. Kuvitelkoon vain moisia, minä en lähde kotoa enää minnekään!