torstai 14. marraskuuta 2013

Pikku rääpäle, minäkö?

Edelleen on märkää ja pimeää ja kävelyillä pitää loiskutella lätäköiden päältä, vaikka niistä heijastuisikin jotain. Heijastukset ovat epäilyttäviä. Muistakaa tekin se, etteivät lammikot pääse yllättämään. Viime aikoina olemme päässeet taas vähän enemmän samalle aaltopituudelle Oman ihmisen kanssa. Välillä käydään kävelemässä, välillä saan vain harjauksen ja rapsuttelut, välillä saan olla vain. Välillä minun pitää seistä paikoillani ja kurottaa kohti Oman ihmisen kättä. Ja kävelyillä pitää pysähtyä ja peruuttaa ja pitää aikalisää pää alhaalla, jos meinaan liihottaa liikaa omassa maailmassani. Sen sijaan pitää muistaa huomioida Oma ihminen.Se on vieläkin joskus aika vaikeaa, koska yleensä kaikki muu on kiinnostavampaa.

Oma ihminen on valaistunut. Minä en kuulemma olekaan enää se pieni varsanrääpäle (pah) millainen olin tullessani, vaan jo ihan hevoskokoinen teiniprinsessa! Viimeinen niitti oli kuulemma jonkun tutun hevosen näkeminen, ja oivallus siitä, että se ja minä olemme melkein saman korkuisia. Tosin painossa minulla on kuulemma vielä vähän kirimistä. Ulkona kasvan heti kymmenen senttiä, kun jotain tai joku kiinnostava kulkee aitaukseni ohi. Välillä minä koitan näyttää vieläkin isommalta karsinassa, nostan pään ihan ylös ja heilutan sitä, jos Oma ihminen nostaa toisen kätensä ylös ja toisella koittaa saada minua väistämään johonkin suuntaan.  Valitettavasti isotteluni ei näytä tekevän vaikutusta, mutta kyllä minä joku päivä vielä saan sen viimeisen sanan...

Tipautin viikonloppuna jo ensimmäisen maitohampaanikin ruokakuppiin. Vähän aikaa syöminen oli vähän hasssun tuntuista ja välillä minun piti narskutella leukoja yhteen silloinkin, kun minulla ei ollut ruokaa suussa. Mutta nyt isken taas kiinni heiniin ja porkkanoihin heti, kun ihmiset vain väistävät alta pois!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti