Pakkanen on palannut ja tiet ovat ihan jäässä, onneksi meidän tarhassa kuitenkin vielä riittää hankea. Oma ihminen keksi taas jotain uutta, tällä kertaa kävelyllä jätettiinkin riimu kokonaan talliin ja naru kulki kuolainten kautta. Kun suuhun tuli painetta ensimmäisen kerran, aukaisin kiltisti suuni mutta remmi turpani ympärillä esti sen. Sitten koitin hiljentää vauhtia ja kas, paine poistui. Sen jälkeen yritin muistaa kävellä niin, että naru pysyi löysänä. Mutta se remmi turpani ympärillä! Se on ihan ylivoimaisesti kamalin asia mitä oma ihminen on tähän mennessä keksinyt. Aina kun oman ihmisen silmä vältti yritin pysähtyä hinkuttamaan sitä pois etujalkaani tai omaa ihmistä vasten, mutta silti se pysyi nenän päällä kuin liimattuna. Siitä minä en tykkää yhtään!
Muuten olemme lähinnä vain oleilleet ulkona. Tänään tallikaveri meni kentälle (sinne, jonne minä en vieläkään saa enkä halua mennä), ja sen kunniaksi piti vähän juoksennella:
 |
| Eikä ole yhtään rimpulakaula, toisin kuin oma ihminen väittää |
 |
| Katsokaa, kuinka etujalka ojentuu! |
 |
| Katsokaa, minä osaan lentää! |
 |
| Kallistuskulma kunnossa |
 |
| Omaa ihmistä huolestuttaa ajtus nousta selkääni. Miksiköhän? |
 |
| Tällä laillakin osaan pomppia |
 |
| Häntä tötteröllä |
 |
| Oikeaoppiset loppuravit |
 |
| Olipas se hauskaa! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti