Kuriton kakara, minäkö?

Eräänä hyvin sateisena päivänä Oma ihminen ilmestyi tallille kesken meidän ulkoilun, ja lähdimme kävelylle maneesille. Maneesin pihassa kulki ihminen koiran ja sateenvarjon kanssa, ja sille näylle piti vähän tuhahtaa, ennen kuin uskalsin hiipiä Oman ihmisen perässä eteenpäin. Minä jo elättelin toiveita juoksemaan pääsystä, mutta sen sijaan menimmekin tallin käytävälle seisoskelemaan. Aikamme seisottuamme (ja kun olin vastaanottanut tarpeeksi ihailevia katseita ja kehuja ympärillä seisovilta ihmisiltä), luokseni tuli epäilyttävä ihminen... ja kyllä, eläinlääkärihän se!

Alan olla jo aika hyvä erottamaan eläinlääkärit muista ihmisistä ja suhtaudun heihin heti asiaankuuluvalla epäluulolla. Tällä kertaa tosin minun karvaani vain siliteltiin ja katseltiin, ja kuvittelin jo päässeeni säikähdyksellä, kun se pahus alkoi kaivella piikkiä esiin laukustaan. Siinä vaiheessa minä ilmoitin, että pistäkää itseänne, minätyttö häivyn. Ihmeen sitkeästi ihmiset kyllä yrittivät, mutta aina onnistuin kävelemään pois paikalta, vaikka Oma ihminen yrittikin roikkua riimun painona ja käskytti minut palaamaan paikoilleni (josta lähdin litomaan heti, kun eläinlääkäri tuli liian lähelle). Lopulta ihmiset vaihtoivat taktiikkaa ja siirtyivät metsästämään ylähuultani. Minä en tykännyt asiasta yhtään sen enempää ja vaikka jossain vaiheessa Oma ihminen saikin jotain metallista huuleni ympärille, siinä vaiheessa kun sen asentoa alettiin korjaamaan, pääsin taas katoamaan paikalta. Olihan se homma, mutta jonkinlaisen työvoiton saavutin ja ihmiset päättivät olla vainoamatta minua neulalla. Pääsin siis pahantuulisen Oman ihmisen mukana takaisin tarhaan (tosin nyt Oma ihminen oli sen verran tarkkana, että aina jos meinaisin ihan vähän vain juoksaista edelle niin minut huidottiin välittömästi takaisin takaviistoon. Ihme nipotusta.).

Tänään sitten Oma ihminen tuli tallille ja jos olisin tiennyt mitä on luvassa, en varmasti olisi hirnunut perään kun Oma ihminen lähti sankon kanssa hetkeksi muualle. Takaisin tultuaan hän nimittäin sitoi minut kiinni ja toi karsinaan pesusienen ja sankon. Ei taas, ajattelin! Kuulemma jotain sienilääkettä siinä oli (sitä paitsi sitä oli määrätty oikeastaan ihan varmuuden vuoksi kuulemma, sekin vielä), mutta inhottavaa se oli yhtä kaikki. Minä yritin hyväksi havaittua tekniikkaa ja yritin poistua paikalta, mutta naru kaltereissa pidätteli minua tehokkaammin kuin Oma ihminen ja sitä paitsi Oma ihminen muuttui sangen komentelevaiseksi heti, jos satuin vahingossa pakenemaan siihen suuntaan, missä Oma ihminen seisoi. Suunnilleen joka ilmansuunta piti kokeilla pakoreitin varalta (kaivamaan en sentään alkanut mutta varmaan olisin yrittänyt sitäkin, jos olisin siinä tohinassa hoksannut) mutta märkä pesusieni sen kuin pyyhki pitkin karvojani. Eipä siinä sitten muu auttanut kuin seistä paikoillani ja antaa Oman ihmisen kastella minut. Sen verran kuitenkin jännitin, että vaikka ruokakupissa oli heinää, niin montaakaan suullista en kyllä haukannut koko operaation aikana. Kun naama ja korvatkin (ajatelkaa, korvatkin, argh!) oli pyyhitty, sain viimeiset kehut ja sain riimun pois päästäni. Huh! Mutta vanhingossakaan en kyllä enää hirnunut Omalle ihmiselle, vaikka hän menikin seinän taakse piiloon jatkamaan pesuoperaatiota.

Sitä paitsi minä olen jo kasvattanut karvaa takaisin niihin kaljuihin läiskiin, itse asiassa minulla on nyt ihan komea kesäturkki. Oma ihminen mutisee jotain talviturkista ja sen tarpeellisuudesta, mutta eikö se muka riitä, että olen tehnyt itselleni turkisvuoratun loimen, kun kaikki irronnut kesäkarvani on nyt kiinni loimen fleecevuoressa?