Lomailua vai? Kissan viikset!

Syksy saapuu, mutta onneksi laitumella riittää ruokaa!
Ja löytyy sitä karsinastakin, jonne pääsen yöksi suojaan polttiaisilta.

Trailerivapaa alkoi hyvin, Omaa ihmistä ei näkynyt kahteen päivään. Mutta sitten hän onkin käynyt monena päivänä, eikä se mitään lomailua ole ollut. Ensimmäisenä päivänä Oma ihminen laittoi minulle suitset päähän pitkästä aikaa, ja sitten käytiin kävelyllä. Se oli ihan rentoa, vaikka pellolla minua vähän harmittikin kun en saanut ryntäillä, vaikka kaikki se avoin tila suorastaan huusi, että juokse, juokse! Eikä heinääkään saanut pysähtyä syömään. Nipottaja.

Seuraavana päivänä minut kiedottiin remmeihin, ja Oma ihminen jäi taakse kävelemään kun käytiin tekemässä melkein sama kävely kuin edellisenä päivänä. Kavionpohjia poltteli enkä millään malttanut kävellä, vaan ravasin pikkuravia pylly vasemmalla ja häntä oikealla. Oma ihminen käveli perässä ja jutteli koko ajan. Sillan lähestyessä totesin että tuosta en mene, ja pyörähdin ympäri. Oma ihminen ei ollut samaa mieltä ja pysäytti pakomatkani. Sen verran hän sentään älysi, että jäi minulle kaveriksi siihen pään vierelle, kun kävelimme yhdessä sillasta yli. Sitten minun piti taas johtaa. Oma ihminen nauroi, että olen kuin humalainen kun seilaan tien laidasta toiseen, mutta muuten menin kuulemma oikein siivosti ja vaihdoin kyllä reunaa silloinkin, kun Oma ihminen niin pyysi. Kääntöpaikkaa lähestyessä maltoin jo kävellä enemmän kuin ravata ja käännyin ympäri, kun niin pyydettiin. Siihen mennessä olin todennut, ettei tässä sen kummempaa taidakaan tapahtua, ja kävelin menemään ja kuuntelin Oman ihmisen monologia takaani. Hieno tyttö, iso tyttö, niin me mennään kuin vanhat hevoset! Ja meninhän minä, niin kauan kun edessä päin ei ollut mitään pelottavaa. Tällä kertaa Oma ihminen onneksi ennakoi sillan ja pysäytti minut hyvissä ajoin, jonka jälkeen mentiin sillan yli rinta rinnan.

Näin sitä vapaapäivää kuuluu viettää!

Seuraavanakaan päivänä en saanut olla rauhassa, vaan tällä kertaa jalkoihini kiedottiin suojat (enkä saanut maistaa niitä kuin ihan vähän) ja menimme kentälle. Siellä oli maassa puomi, ja siitä käveltiin yli yhdessä Oman ihmisen kanssa. Parin kerran jälkeen se ei tuntunut missään. Mutta sitten Oma ihminen jäi kentän keskelle ja minun piti ravata siitä yli. Otin kunnon loikan puomin kohdalla, mutta siitä huolimatta aina jollakin kierroksella puomi puraisi jalkaan. Siitä kiukustuneena sitten pukitin kovasti puomia kohti ja otin kunnon spurttilaukat, vaikka Oma ihminen kuinka toisteli "käyntiiin, kääyyyntiiin"... ja pienensi ympyrääni. Mutta ei auttanut, vähän rauhoituttuani homma jatkui ja sitten toiseen suuntaankin. Jossain vaiheessa puomi nousi vähän ilmaankin, ja edelleen siitä piti juosta yli. Piti nostaa oikein häntä pystyyn ja levittää sieraimet suuriksi, sen verran jännää hommaa se oli, vaikka Oma ihminen kuinka kehuikin aina puomin jälkeen. Sitten sain armahduksen ja lähdimme kävelylle. Oma ihminen johdatti minut taas ison tien ali, ja se ei ollut pahakaan paikka paitsi silloin, kun autot vilisivät takaa ylhäältä tunnelin jälkeen. Mutta vaikka kuinka jännitti, Oman ihmisen yli ei saanut rynnätä. Nipottaja. Kävimme kävelemässä ja syömässä ruohoa ja kävelimme takaisin. Tallissa odotti iloinen yllätys, porkkanaa saa taas! Ah autuutta, oma karsina ja kuppi puolillaan porkkanaa!

Sitten sainkin olla oikeasti vapaalla yhden (tosiaan, YHDEN) päivän, ja mikäs minua sitten odottikaan seuraavana päivänä iltaruokien jälkeen - aivan oikein, trailerihan se. Huoh.