Syyspuuhia

Trailerivapaan jälkeen minua onkin taas kiusattu vaikka miten. Yhtenä päivänä minut vietiin tarhaan ja Oma ihminen alkoi kastella minua. Minusta se on kerta kaikkisen inhottavaa, mutta siedin sen kun Tallinemäntä piteli minua paikoillaan ja minua kehuttiin, kun seisoin enkä koittanut väistää vettä tihkuvan sienen kosketusta. Kastelua kesti vaikka kuinka kauan, ja kun minut oli kerran kasteltu joka paikasta, Oma ihminen vaihtoi ämpäriä ja kasteli minut toisen kierroksen. Yäk, yäk, yäk. Kun minut vihdoin päästettiin vapaaksi, juoksin kaiken jännityksen pois, vaikka Oma ihminen vähän vihjasikin, ettei hikoilu välttämättä edesauta kuivumista... Alla videopätkää irrottelustani, Oma ihminen pahoittelee paikoin pimeää kuvaa.

Muutenkin minusta on ihanaa juosta. Yhtenä päivänä olin niin täpinöissäni sisälle lähdöstä, että en malttanutkaan tulla portille vaan juoksin vähän ympäriinsä, ja sitten vauhdin hurma kävi ihan ylipääsemättömäksi ja  juoksin ympäri laidunta niin lujaa, kun jaloista lähti. Välillä kävin kääntymässä Oman ihmisen edessä ja sitten kiihdytin taas. Juostessani melkein lennän! Sitten huomasin että Äitisuokki oli tullut myös portille ja muistin, että jos haluan saada iltaruuat, on parempi kulkea portista.

Pari kertaa olemme käyneet Äitisuokin kanssa
kävelyllä, remmeihin käärittyinä ja ilman.

Oma ihminen on viime aikoina taas tuijotellut ja sivellyt takapolveani otsa rypyssä. Voi olla, etten ihan aina muista säästellä jalkojani kun innostun laukkaamaan. Yleensä kunnon juoksurupeaman jälkeen polvi turpoaa vähän, ja sitten muistan vähän aikaa vähentää siltä painoa. Mutta sitten se on taas hyvän tuntuinen ja joskus vain on juostava. Niin kuin silloin yksi päivä, kun Oma ihminen laittoi taas satulan selkääni ja vei minut kentälle. Tällä kertaa hän pyysi minua vähän laukkaamaankin, mitä ei olla tehtykään aikaisemmin. Satulasta kuului taas erilaisia läpsähtelyääniä, ja olihan minun ihan pakko vähän pomppia ja testata, pääsisikö niistä eroon sillä. Ei päässyt. Toiseen suuntaan laukatessa kesken loikkimisen naru meni etujalkojeni väliin. Nyt joku läpsyi selässäni ja joku toinen veti minua kainalosta. Se oli ihan liikaa ja otin jalat alleni, vaikka Oma ihminen koittikin huutaa seis-käskyä. Lähdin juoksemaan ja melko pian paino irtosi narun päästä. Sitten olikin paljon helpompaa juosta! Vähän matkan päässä oli naapuritallin hevonen kävelyllä, joten juoksin sinne minkä jaloistani lähti. Pysähdyin sinne turvallisen hevosen viereen ja Oma ihminenkin hölkkäsi paikalle hetken päästä ja ravisteli hiekkaa vaatteistaan. Minä olin ihan hikinen ja jännittynyt, mutta siltikään en saanut lähteä seuraamaan uutta tukea ja turvaani, vaan minun piti kävellä Oman ihmisen kanssa takaisin kentälle. Siellä sitten käveltiin vielä hetki ja juostiin pari kierrosta ja Oma ihminen läpsytteli satulaa erikseenkin. Vasta sitten Oma ihminen oli tyytyväinen ja vei minut jäähdyttelykävelylle. Ja polvi oli taas vähän turvoksissa.

Lastauskiusaaminen jatkuu taas. Tällä kertaa kun menen sisälle, perässäni sulkeutuu sekä puomi että takasilta. Se on minusta niin epäilyttävää, etten menekään kyytiin enää niin sujuvasti, vaan ihmiset joutuvat houkuttelemaan (ja avustamaan raipan kanssa) vähän pidempään, ennen kuin annan periksi ja nousen kyytiin syömään. Nousevan sillan ääni on kamala, mutta siihenkin olen tottunut jo sen verran, että uskallan jatkaa syömistä jo siinä vaiheessa, kun Oma ihminen vielä kolistelee jotain siellä takana sen jälkeen, kun silta on noussut. Ja sitten yksi päivä tapahtui se, mitä olen epäillytkin koko ajan. Kun olin sisällä, kaikki loputkin luukut laitettin kiinni, ihmiset ja kauraämpäri lähtivät pois ja koppi alkoi taas liikkua ja täristä. Arvasin tämän. Älä luota ihmisiin tässä asiassa. Argh! Mutta tärinää kesti vain vähän aikaa, ja kun pääsin ulos emme olleetkaan klinikan pihalla vaan edelleen kotona. Peruutin ulos ja pääsin omaan karsinaani syömään loput kaurat. Mitä oikein tapahtui?

Lehdet alkavat uhkaavasti vähentyä ja
siirryimme jo laitumelta taas omaan tarhaan.
Onneksi sentään muutama lehti vielä löytyy
matkaevääksi kävelyreissuilla.

Niin, oma karsina. Eilen muutin taas uuteen karsinaan jossa minulla on vieläkin enemmän tilaa. Oma ihminen sanoi, että näytän taas ihan pieneltä, kun karsina on niin iso. Mutta siellä oli yksi naulanpää jota ei oltu naulattu tarpeeksi syvälle lautaan. Ja kun tyytyväisenä rapsutin ryntäitäni siihen lautaan, niin se repäisi pienen haavan ryntäisiini. Oma ihminen tuli vähän ajan päästä ja olipa ilme taas vähän epätoivoinen, kun hän löysi haavani! Puhdistuksen jälkeen Oma ihminen kiersi taas kaikki paikat tarhaa myöten, ja löysi vihdoin sen naulanpään karsinastani. Sitten hän paukutteli sen piiloon. Kuulin, kuinka hän valitti minun olevan onnettomuusalttein otus, johon hän on koskaan törmännyt. Onko se muka minun vikani, että karsinan edellinen asukki oli siellä melkein vuoden ilman yhtään naarmua ja minä onnistuin löytämään sen naulan heti puolen tunnin karsinassa olon jälkeen?